Tuliko sinusta jotakin?

Minulla on elämä mennyt niinkuin Strömsössä ja kyllä, olen hyvin onnellinen.

Minusta tuli kauan odotettu vapaaherra/eläkeläinen ja ensikuussa olen taas vuotta vanhempi ja en mene takuuseen sieluni viisaudesta.

Mutta senhän arvasinkin.

En ole vielä päättänyt, tuliko minusta jotakin. Peli on vähän niinkuin kesken...))
Olishan se kiva lyödä lukkoon tuokin asia, nähdä, että eletty elämä oli hyvä
eikä itsekään ollut hullumpi, mutta kun kaikki on siitä kiinni, missä valossa
asioita tarkastelee, mitä mittareita käyttää.
Ja vaikka aloittaja näki, että oman arvon tunteminen on tärkeämpää kuin
se, mitä muut meistä ajattelevat, muut meidät kuitenkin lopulta arvottavat -
silloin kun aika on meistä jättänyt.

En tarkoittanut, että PITÄISI huolehtia eläessään siitä, miten kuoleman jälkeen arvotetaan vaan katsoin, että näin tapahtuu joka tapauksessa ja juuri tuossa muodossa kuin kirjoitit - kuka muistaa mitenkin, jos muistaa ollenkaan. Siihen emme voi vaikuttaa.

Silti toivoisin, että itse osaisin elää niin, etten jätä tänne kovin pahaa jälkeä. Kun muistelen hiljakkoin kuolleita sukulaisiani, huomaan, että joku heistä on jättänyt jälkeensä hämmennystä ja sekasortoa, toisen valoisa muisto lämmittää yhä.

Kyllä minulle on tärkeätä se, miten muut minut kokevat. Arvottaminen on ehkä harhaanjohtava sana. Koen, etten ole täällä pelkästään itseäni vaan myös toisia ihmisiä varten. Siksi muiden mielipide ja palaute ovat minulle tärkeitä. Eikä tämä tietenkään tarkoita sitä, että antaisin toisten ihmisten ohjailla elämääni, että olisin aina heille mieliksi, mutta osallinen tahdon olla ja vastata voimieni mukaan niihin haasteisiin, mitä elämä kulloinkin tielleni tuo.

Ymmärrän kyllä, ettei itsensä hyväksyminen sulje pois sitä, että ottaa myös toiset huomioon, mutta itselleni tuo "itsensä hyväksyminen" ei ole mitenkään pysyvä olotila - joskus hyväksyn, joskus en. Ja jollakin alueella olen tyytyväinen itseeni, jollakin toisella alueella löytyy työmaata paljonkin.

Välitilinpäätöksiä olisi varmasti hyvä tehdä tämän tästä, ja erilaiset elämän kriisithän suorastaan pakottavat niiden tekemiseen.

Tuo oli kirjoituksessasi (ekassa) tuttua minullekin, että haaveilit sellaisesta, mikä ei toteutunut ja mistä jälkeenpäin olitkin tyytyväinen. Sain itse toteuttaa ammattihaaveeni joiltakin osin, mutta eräänlainen välihaave jäi toteutumatta, mika oli varmasti parempi minulle.

"Pitäisi tulla ts. sellaiseksi,että kuolema on menetys jälkeenjääville tai että muuten vaan väkeä käy kumartamassa"

Tuo on hauska muunnelma vanhasta ajatuksesta että kukat kannattaa viedä jo eläessään, kuollessaan se on siten tarpeetonta.

Kummallisen paljon on ajatelmia kuolemasta, hyvin vähän elävästä elämästä.
Jos rakkaus lasketaan pois.
"Tässä seison, enkä muuta voi" on minun näkemykseni omasta elämästäni.
Laskeskelin että haudalleni saattavat saapua kaikki ne joita olisin toivonutkin. Hyvin on mahdollista että tulee myös joku jolle olen ollut tärkeä mutta jota en ole aikanaan huomioinnut, saattaa olla aikasti iso mummolauma siellä, vähän, taaempana.
Lukuunottamatta ammattiani ja asioita jotka ovat auttaneet kielitaitoni kehittymiseen (Ruotsinkin kieli) muuttaisin kaiken.
Elämän pitäisi mennä käänteisesti:
Syntyessään olisi huippuälykäs ja rikas kartanonomistaja joka sitten vähitellen menettäisi kaiken, älynsä viimeiseksi, Viagran kuurouttamana vanhana miehenä, kuten uutisten mukaan, Hugh Hefner.

H.

Jaa...

Kaikki saavutettu mitä geenit soivat... Ihminen luulee elävänsä ikuisesti... Tietää kuolemasta mutta ei usko sitä kohdalleen...

Hyvin tiivistetty i_a**, noinhan se on.

- Surisiko kärpänen kaverin kuoltua-

Tuli sydänvikainen syöpäpotila!

17-vuotta sitten syntyi Amsterdamissa autoa varastamassa olleen "afrikkalaisen" ( onkohan oikea ilmaisu?) kanssa puukkohipat jonka seurauksena , ensinnäkin puukkoni katosi siinä sählingissä ja toisena seurauksena ko. yötä seuraavana minulla oli tilapäinen hapenpuute pumpussa.
Toissapäiväisessä sydänfilmissä siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Tuo toinen asia on tätä, tai oikeastaan ylihuomista päivää.

Mutta aloituksesta vakavasti.
Lähtiessäni auvoisesta maamoni kodista ja seuraavinakaan vuosina, en osannut aavistaa kuinka hyväksi elämäni muodostuu, itse kokien.

Läheiset ihmissuhteet ovat olleet ja ovat paremmalla mallilla kuin olisin nuorena osannut kuvitella mahdolliseksi.
Aineelliset puitteet ovat vähään tyytyvälle kohtuulliset.

Melkein riittävän aikainen "eläköityminen" on myös osoittautunut onnistuneeksi.

Tuolla aloituksellani yritän neutraloida loppuhymistelyn aiheuttamaa närää.

Minusta tuli minä, ihan kohtuullisen mukava ihminen.
Kaikki ei todellakaan ole mennyt kuin Strömsössä, mutta emme jää niitä suremaan, elämä on tässä ja nyt, huomisesta ei tiedä mitä se tuo tullessaan, sen näkee sitten.

Kaiken sain, kaiken menetin ( siis törsäsin itse ), tuhka heitetään mereen, ei tullu miusta yhtää mittää.
Ihminen on vain tuulen henkäys, hetkesää kaikki on ohi !

Kaikki maallinen on katoavaista, ihminen arvonimineen, mammona, omaisuus katoaa, kaikki häviää.
Ystävät ja lähisukulaiset muistavt jonkiaikaa, mutta muistoki häviää lopulta.
" ihminen on kuin ruoho, kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enään ole, eikä hänen asuinpaikkansa häntä tunne "

Hautakivessä nimi voi pysyä muutamia vuosia, sekin katoaa sateitten huutomana, ellei suku uudista niitä.

Nytkö jo, mää ajatelin että vasta terveyskeskuksen vuodeosastolla

Minulla ei ole koskaan ollut suunnitelmia mikä minusta pitäisi tulla.Olen vain elänyt kaikkien kykyjeni mukaan.
Maailmalle lähdön aikoihin lapsuuden kodistani tiesin pärjääväni rehellisyydellä,työtä tekemällä,sain olla kuitenkin alalla joka minua kiinnosti.

Olen saanut paljon ja joitakin asioita olisin voinut tehdä toisin.On myös asioita joita itse en valinnut,kuten lapsettomuus.
Nyt 60 :na huomaan tulleen jonkinlaisen pysähdyksen,enää ei kiinnosta samat asiat,mitä vielä muutama vuosi sitten.
Kuitenkin minulla on kaikki hyvin moneen muuhun verrattuna ja elän sopusoinnussa itseni ja ympäristöni kanssa.
Sukulaiset ovat tärkeimmät ihmiseni,ns ystävät katoaa kuka minnekkin.
Jälkeeni jäävät tuhkat sulaa meren syvyyteen koirani tuhkien kanssa.
Sen pituinen se.

Kun ei ole liikoja haaveillut, ei ole pettynytkään..tuli "ihan hyvä ihmiseksi"..

Olin jo syntyessäni arvokas ihminen ja toivon sitä olevani edelleen.

En ole ollut toiveita tulemisista, toivottavasti on aikaa jäljellä, koska nyt on elämä ollut vaihtelevaa. Tosin olen kyllästynyt korjailemaan taloja jne. työn "ilo" on pois.

Tärkeimmät ovat lapseni ei muu suku.

Ainahan jokiasesta tulee jotain!

Pitäisikö verrata omaansa jokun toisen elämään?
Älytön ajatus!

Tavoitetasot eri ihmisillä vaihtelevat paljon.
Vanhat, hyvät kaverini asettivat omat tavoitteensa lyhyellä tähtäyksellä ja valtamielipiteen mukaan alas.

Kaverit vaikutivat kohtalaisen tyytyväisiltä oloonsa.

Eivät odottaneet maahanpanijaisissa juhlapuheita eivätkä kehumisia.
Eivätkä kummulle mitään toteemia sille kohdistuvasta kansanvaelluksesta puhumattakaan.

Entä minä itse?
Olen yrittänyt välttää toisten aivoilla ajattelemista!

Tuliko minusta jotakin? Muiden mielestäkö jotakin?
Kyllä. Tein korkealle palkatun ja arvostetun karriäärin. Autoin hädässä olevia, sain muutkin auttamaan, kasvatin perheeni, olin tukikeppi puolisolleni ja hän minulle jne jne...

Entä itseni mielestä? Olisin voinut tehdä niin paljon enemmän. Tuntuu että olen hupuloinut kallista lahjaa, aikaa. Tuota lahjaa jota olisin voinut käyttää vielä paremmin. Mutta eihän se ole myohäistä vieläkään. Niin paljon on vielä tekemättä, niin paljon iloa voi saada auttamalla muita ja osallistumalla. Niin paljon on vielä oppimista. Mikä parasta: saa huomata että mitä enemmän oppii jostakin asiasta, sitä vähemmän siitä tietää!

Tuo oppiminen ei koskaan lopu. Niin kauan kuin on kiinnostusta.

Ja mikä parasta : minusta voi vielä tulla jotain!

Ei yhtikäs mitään muuta kuin MINÄ. Olen lähipiirini rakastama ja tänään olemme pitkästä aikaa olleet koolla kaikki neljä. Elän tavallisen ihmisen ihanaa elämää.