Miten te masentuneet/parantuneet kestätte?

Se on päivä kerrallaan ja pitää pyrkiä unohtamaan turha hömpötys ja keskittyä olennaiseen. Kliseiltä kuulostaa kaikki mutta tuolta oma arkeni tuntuu vakavan masennuksen ja epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen. Ainakin itselläni masennus johtuu siitä että olen koko ikäni yrittänyt tukahduttaa oman pahan oloni, lopettaa itkemästä ja puhumasta muille mieltäni painavista asioista, varmaankin sen takia että olen aina vihannut itseäni ja vasta hiljattain annoin itselleni anteeksi. Pitää vaan lakata odottamasta itseltään liikoja, ja ainakaan sitä että pitäisi olla aina iloinen ja positiivinen ja "normaali". Masentunut ihminen ei eroa muista kun siinä että vastoinkäymiset on vaikeampi kohdata, ja kun sitäkin on koko elämä aikaa opetella. Omalla kohdallani epäonnistunut itsemurha ja lapsen syntyminen valaisivat asioita aika paljon. Ensinnäkin, puhkaisin kädestäni ison valtimon, ja siinä kyllä säikähdin todella että tätäkö tämä kuolema nyt sitten on. Kymmenen vuotta siihen mennessä olin leikitellyt ajatuksella, ja pelleillyt kuoleman kanssa, ymmärtämättä mitä kuolema tai sen pelko edes on. Sitä tunnetta en halua enää ikinä kokea, ja pitäisi kai olla onnellinen että selvisin, sillä sitä verta tuli niin maan per**leesti vaikka kaikin voimin yritin kättäni pidellä ja yritin jopa työntää sormen ihon alle joka ei sekään auttanut. Aina kun otteen hellitti niin metrinen verisuihku lennähti ilmoille. Opin kerralla että tätä en muuten halua. En halua kuolla enää, ja silti tulen aina olemaan masentunut. Sen kanssa on vaan yksinkertaisesti elettävä, ja sitä vastaan on taisteltava, joskus kaikin voimin, ja joskus menee pitkiäkin aikoja ettei ole mitään oireita. Ehkä sitä pitäisi vaan lakata ajattelemasta, lakata uhriuttamasta ja syyllistämästä itseään. Olen masentunut, mitä sitten.

Parantuneen näkökulmasta voin sanoa, että ei saa yhtään laiminlyödä oman kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ylläpitämistä. Siihen kuuluu niin henkinen, mielen, tunteiden että fyysinenkin tasapaino.

On tunnettava itsensä läpikotaisin, pysähdyttävä ja annettava armoa itselleen. Löydettävä syvempi merkitys elämälleen. Harjottaa terapeuttisia asioita (harrastuksia) jotka voi olla kovin yksilöllisiä eikä vaadi virallista terapeuttia avukseen. Avattava mielen ja menneisyyden solmut ja sitten annettava anteeksi sekä itselle että muille ja päästettävä niistä irti. Opeteltava positiivista ajattelua päivästä päivään ja ajatuksesta ajatukseen harjoittelemalla. Käsiteltävä tunteita rehellisesti ettei ne joudu lakaistuksi maton alle. Syötävä luonnonmukaista ja ravinnepitoista ruokaa, tarvittaessa vitamiinilisiä. Paljon itsekasvatusta yhä uudelleen ja uudelleen niin kauan kunnes valo alkaa sarastamaan.

Kiitos viisaista sanoista nim. sarastus'
.... sanoistasi sain taas pienen kipinän, uskon, ja toivon paremmasta...

aiemmin jo hyvin vastasikin, on elettävä päivä kerrallaan ja katsottava, mitä tulee. Juuri sillä ruokkii masennusalttiutta, kun pelkää masennuksen uusiutuvan. Silloin syyn löytää vaikka mistä. Esimerkiksi ihan "normaalin" huonon päivän, joita jokaiselle tulee, tulkitsee masennusoireeksi, eikä päästä irti.

Itse huomaan, että masennus on ollut toisinaan tekosyy sille, että on ollut vaikea hyväksyä omaa laiskuuttaan ja kykenemättömyyttään. On pelännyt jotakin haastetta (stressiä koulussa/töissä) niin paljon, että on piiloutunut masennuksen taakse. Siksi, koska se on ollut tuttua ja turvallista, luvallinen syy olla kuten muutkin ihmiset, epätäydellinen. Kuinkahan moni perfektionisti on taipuvainen masentumaan juuri tästä syystä? Että saisi hetken hengähtää ja olla vaan. Eli armoa pitää löytää elämään, myös itseään kohtaan.

Itse vedän myös aika perfektionistin asenteella. Aika perseestä asenteena ja "mielenlaatuna". Ja pari vuotta sitten kaikki levähti käsiin.

Onneksi tässä pikkuhiljaa hyväksyy tai keksii tepposia, niiden asioiden käsittelyyn, jotka masennukseen vetää. Ehkäpä tässä jopa oppii jotain, mitä kaikki muut eivät ymmärrä. Ehkä siitä on Minulle vielä hyötyä. Ajatus kohottaa itsetuntoa. Ei tässä kiire ole mihinkään - ei edes "parantua", aika näyttää.

Pistää peliin sen mitä pystyy ja huomioi että nyt aluksi "peli" pyörii asinakin paremmin kuin silloin kun olin kiven raossa, alhaisimmalla korokkeella.
Onhan tässä eskapismia kokeiltu, niin lääkkeiden, alkoholin kuin huumeiden muodossa. Ei niistä oikeaa apua ole ollut. Ei päässyt karkuun.

Olen aina yrittänyt järkeillä että henkeä ei kannata ottaa itseltään. Olen itsekäs - kuten KAIKKI MUUTKIN. Mitä helvetin itsekkyyttä olisi heittää henki vaikka olen ihan priimatavaraa, en vain ole NÄYTTÄNYT sitä.

Ensin vain tekemällä löydän jotakin josta "nautin" riittävästi tai teen kun ei ole muutakaan. En laita pahakseni jos sattumalta onnistun, omasta tai toisten mielestä. Voin ehkä nousta portaan ylemmäs, asettaa tavoitteita joista muodossa tai toisessa todella hyödyn.

Tänään kävin hakemassa tupakkaa. Tein sen polkupyörällä, alkusuunnitelman mukaan 7km suuntaansa. Ostin savukkeeni, mutta en vetänyt heti ensimmäistä vaan lähdin pyöräilemään takaisin. Valitsin toisen reitin, lopulta kokonaismatkaksi muodostui 23km. Sytytin savukkeni lopuksi.
Matkalla, halusin valittaa itselleni rapakunnostani jokaisen vähintään jokaisen ylämäen kohdalla, mutta käänsin ajatuksen ylämäestä vertauskuvannolliseksi. Hidastin tahtia pahimpien mäkien kohdalla - väänsin vaihteen keveimmälle.. en yrittänyt "raivottaa" mäkeä ylös samaan tahtiin kuin ennen, ja lopulta olin korkeimmankin mäen päällä. Hissukseen. Hieman puuskuttaen, mutta päällä - ja luultavasti ensi reissulla hieman keveämmin - ehkä korkeammalle.
En siis ole pariin vuoteen juuri evääni hetkauttanut - koska sillä ei ole ollut tuon taivaallista merkitystä.

Ehkäpä ei auta sinua, mutta olen varma että mieli muuttuu, ja jossei kertaheitolla niin vähitellen fiilistelen taas että asiat on ok.