Sulle.

Olen keksinyt ratkaisun kaikkiin ongelmiini: mut on tuomittu elämään yksin ja ilman rakkautta, niin se on. Ainoa keneen olen voinut elämässä luottaa olen ollut minä itse. Olen kokenut menetyksiä, väkivaltaa, hylkäämisiä, kiusaamista jne. Jos olen apua pyytänyt niiltä joita itse olen tukenut, koskaan en ole sitä saanut. On ollut pakko keksiä omat selviytymiskeinonsa, jos ei muuta niin lasteni takia. Tää meidän (ilmeisesti vain minun pääni sisällä tapahtunut) kuvio sopii täydellisesti tämän jonon jatkoksi: kaikki epäonnistumisen edellytykset valmiina. Mutta jollain tavalla olet minua koskettanut, vaikka nyt sattuukin myöntää se. Tiesin jo silloin kun viestiisi vastasin että se tulisi olemaan virhe. En ymmärrä miksi sen tein, se tuntui silloin niin oikealta ja halusin olla rehellinen itselleni ja sinulle. Kukapa ei haluaisi tulla rakastetuksi ja tuntea että joku välittää. No tässä tapauksessa se oli vielä tavallista paljon erityisempi sattuma. Mulle jäi tästä lähinnä sellainen olo, että tunsit vain hetken ihastusta siihen puoleeni mitä olet enimmäkseen päässyt näkemään. Monesti olen miettinyt ihmisiä jotka ympärilläni solmivat jatkuvasti parisuhteita, eroavat ja taas löytyy joku uusi tilalle. Itse en ole ollut juuri koskaan kenestäkään vakavasti kiinnostunut ja kun joku on sielun kerran polkenut palasiksi, niin se eheytyminen kestää pitkään. Olen edelleen pahoillani tapahtuneesta ja kaikesta sotkusta vaikken mielestäni varsinaisesti mitään pahaa tehnytkään. Jatkan nyt tätä tuttua elämääni, johon en varmaankaan uskalla enää ketään päästää.