Olen 26v miesopiskelija ja kirjoitin palstalle vähän aikaa sitten seuraavan jutun: http://keskustelu.suomi24.fi/node/9936065
En aio toistaa kaikkea, joten toivottavasti viitsitte lukea sen, vaikka siinä on paljon asiaa tämä mukaanlukien. Tilanteeni on kyllä paha, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen jo monta päivää vaan istunut nojatuolissa apaattisena tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Välillä on pieni itkukin tullut, kun olen miettinyt ihmissuhdeasioitani. Jos vanhemmat ja sisaret jätetään pois laskuista, niin minulla ei ole ketään, joka olisi kiinnostunut, että mitä minulle kuuluu, soittaisi minulle tai lähettäisi tekstiviestin tai pyytäisi jonnekkin tekemään jotakin. Kukaan ei välitä minusta. Facebookissa minulla on reilu 100 kaveria, joista useimmat ovat itse minut lisänneet. Kukaan ei siellä juttele minun kanssani tai lähetä viestiä. Jonkun kanssa joskus juttelen tai viestittelen, mutta nekin on minun aloitteestani.
Minulla on kolme kaveria, joita näen silloin tällöin ehkä kerran kuukaudessa. Yhtä kaveria näen useammin, mutta hän on ruvennut tympimään ja meillä taitaa loppujen lopuksi olla aika vähän mitään yhteistä. Hän on sellainen sohvaperuna, joka istuu kaiket päivät tietokoneen ääressä. Minä tykkäisin jutella kaikesta mahdollisesta ja puuhata kaikenlaista. Kumpikaan ei ole hänen kanssaan mahdollista. Tämä suhteellisen uusi harrastukseni lähti hyvin käyntiin ja pääsin ainakin näennäisesti hyvin mukaan porukkaan. Sielläkään ei kukaan ollut kiinnostunut tutustumaan minuun ja halukas kaverikseni. Olen ollut aktiivinen, reipas, iloinen ja positiivinen. Kukaan ei ole koskaan kuitenkaan missään seuran jutuissa tullut oma-aloitteisesti juttelemaan kanssani ja jos minä olen mennyt jonkun kanssa juttelemaan, niin keskustelu ei ole jatkunut, jos minä en sitä jatka. Saamani vastaukset ovat aina lyhyitä. Sama tapahtui ainejärjestössäni, josta lähdin pois, kun minut jätettiin porukan ulkopuolelle. Olen huomannut, että tässä harrastusporukassa tietyt tyypit tapailevat keskenään seuran juttujen ulkopuolella, mutta kukaan ei koskaan kysy minua mukaan. Minuun ei haluta tutustua, eikä kukaan halua olla kaverini, vaikka tekisin mitä. Olen ollut vastoinkäymisistä huolimatta reipas, aktiivinen ja sosiaalinen.
En jaksa tätä enää. Luulin, että yliopistossa olisi fiksumpaa porukkaa kuin koulussa, mutta olin väärässä. Ajattelin, että yliopistossa saan ystäviä ja kavereita ja tyttöystävänkin, mutta ei. Sama hyljeksiminen, jota esiintyi koulussa jatkuu nykyäänkin. Olen lievästi vammainen, mikä ei häiritse millään tavoin sosiaalista kassakäymistä, urheilemista vain vähän. Vamma on lähinnä esteettinen. Kai tämä halveksiminen ja syrjintä tästä johtuu. Tunnen itseni masentuneeksi ja surullinen. Tähän asti olen ollut positiivinen ja uskonut parempaan huomiseen. Tuskin minä sitä tyttöystävääkään löydän, kun en kenellekään kaveriksikaan kelpaa. Pitäisi opiskella, mutta ei siitä tule yhtään mitään, kun ei huvita ja on hällä väliä asenne. Tunnen itseni vähän masentuneeksi ja minulla on kurja olo kaiket päivät. Haluaisin vain ihmissuhteeni kuntoon. Olen sosiaalinen tyyppi ja kaipaisin seuraa, mutta vietän 99% ajastani yksin neljän seinän sisällä. En enää tiedä, mitä pitäisi tehdä ja minne mennä, että saisin kavereita, ystäviä ja tyttöystävän. Kaikkea olisi kiva tehdä, mutta yksin ei huvita. Minulla on ollut jalkavaivoja, jotka estävät urheilemisen. Urheileminen on tähän asti ollut elämäni harvoja ilonaiheita, mutta sekin on mennyt. Viime päivinä on tullut mieleen ajatuksia, että haluaisin kuolla. Ei minua ole tänne tarkoitettu. Kai itsemurhakin kivuttomasti onnistuu, mutta en halua aiheuttaa pahaa mieltä perheelleni. Kukaan muu ei minua kaipaa.
En aio toistaa kaikkea, joten toivottavasti viitsitte lukea sen, vaikka siinä on paljon asiaa tämä mukaanlukien. Tilanteeni on kyllä paha, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen jo monta päivää vaan istunut nojatuolissa apaattisena tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Välillä on pieni itkukin tullut, kun olen miettinyt ihmissuhdeasioitani. Jos vanhemmat ja sisaret jätetään pois laskuista, niin minulla ei ole ketään, joka olisi kiinnostunut, että mitä minulle kuuluu, soittaisi minulle tai lähettäisi tekstiviestin tai pyytäisi jonnekkin tekemään jotakin. Kukaan ei välitä minusta. Facebookissa minulla on reilu 100 kaveria, joista useimmat ovat itse minut lisänneet. Kukaan ei siellä juttele minun kanssani tai lähetä viestiä. Jonkun kanssa joskus juttelen tai viestittelen, mutta nekin on minun aloitteestani.
Minulla on kolme kaveria, joita näen silloin tällöin ehkä kerran kuukaudessa. Yhtä kaveria näen useammin, mutta hän on ruvennut tympimään ja meillä taitaa loppujen lopuksi olla aika vähän mitään yhteistä. Hän on sellainen sohvaperuna, joka istuu kaiket päivät tietokoneen ääressä. Minä tykkäisin jutella kaikesta mahdollisesta ja puuhata kaikenlaista. Kumpikaan ei ole hänen kanssaan mahdollista. Tämä suhteellisen uusi harrastukseni lähti hyvin käyntiin ja pääsin ainakin näennäisesti hyvin mukaan porukkaan. Sielläkään ei kukaan ollut kiinnostunut tutustumaan minuun ja halukas kaverikseni. Olen ollut aktiivinen, reipas, iloinen ja positiivinen. Kukaan ei ole koskaan kuitenkaan missään seuran jutuissa tullut oma-aloitteisesti juttelemaan kanssani ja jos minä olen mennyt jonkun kanssa juttelemaan, niin keskustelu ei ole jatkunut, jos minä en sitä jatka. Saamani vastaukset ovat aina lyhyitä. Sama tapahtui ainejärjestössäni, josta lähdin pois, kun minut jätettiin porukan ulkopuolelle. Olen huomannut, että tässä harrastusporukassa tietyt tyypit tapailevat keskenään seuran juttujen ulkopuolella, mutta kukaan ei koskaan kysy minua mukaan. Minuun ei haluta tutustua, eikä kukaan halua olla kaverini, vaikka tekisin mitä. Olen ollut vastoinkäymisistä huolimatta reipas, aktiivinen ja sosiaalinen.
En jaksa tätä enää. Luulin, että yliopistossa olisi fiksumpaa porukkaa kuin koulussa, mutta olin väärässä. Ajattelin, että yliopistossa saan ystäviä ja kavereita ja tyttöystävänkin, mutta ei. Sama hyljeksiminen, jota esiintyi koulussa jatkuu nykyäänkin. Olen lievästi vammainen, mikä ei häiritse millään tavoin sosiaalista kassakäymistä, urheilemista vain vähän. Vamma on lähinnä esteettinen. Kai tämä halveksiminen ja syrjintä tästä johtuu. Tunnen itseni masentuneeksi ja surullinen. Tähän asti olen ollut positiivinen ja uskonut parempaan huomiseen. Tuskin minä sitä tyttöystävääkään löydän, kun en kenellekään kaveriksikaan kelpaa. Pitäisi opiskella, mutta ei siitä tule yhtään mitään, kun ei huvita ja on hällä väliä asenne. Tunnen itseni vähän masentuneeksi ja minulla on kurja olo kaiket päivät. Haluaisin vain ihmissuhteeni kuntoon. Olen sosiaalinen tyyppi ja kaipaisin seuraa, mutta vietän 99% ajastani yksin neljän seinän sisällä. En enää tiedä, mitä pitäisi tehdä ja minne mennä, että saisin kavereita, ystäviä ja tyttöystävän. Kaikkea olisi kiva tehdä, mutta yksin ei huvita. Minulla on ollut jalkavaivoja, jotka estävät urheilemisen. Urheileminen on tähän asti ollut elämäni harvoja ilonaiheita, mutta sekin on mennyt. Viime päivinä on tullut mieleen ajatuksia, että haluaisin kuolla. Ei minua ole tänne tarkoitettu. Kai itsemurhakin kivuttomasti onnistuu, mutta en halua aiheuttaa pahaa mieltä perheelleni. Kukaan muu ei minua kaipaa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
En tykkää istua tietokoneen ääressä, mutta viimepäivät olen lähinnä sitä tehnyt. Olen tappanut aikaa lukemalla uutisia netistä ja kaikkea muuta. Kirjaa olen välillä lukenut. Olen vain odottanut ajan kulumista.
Ikävä tilanne sinulla, toivottavasti löydät taas ilon elämääsi! Pikkumaiset ihmiset ovat kyllä ärsyttäviä, joten älä välitä heistä tai heidän mielipiteistään. Todennäköisesti et saisi heistä kuitenkaan kunnollisia ystäviä itsellesi. Itsekeskeiset ihmiset eivät osaa huomioida toisia ihmisiä, paitsi tarvitseassaan toiselta apua tai hänen uskoessaan hyötyvänsä toisesta jotenkin...
Kesätöistäkään ei kannata murehtia, sillä joka kesä käy niin etteivät kaikki halukkaat saa töitä. Itsekin olen hakenut kesätöitä ja "oikeita" keväästä lähtien, mutta minua ei ole onnistanut vieläkään... Pitänee odottaa syksyyn, jolloin valmistun ammattiini.
Uskon, että olet sydämeltäsi hyvä ihminen ja löydät vielä ystävyytesi arvoisia uusia tuttavuuksia.
En usko että tuo hyljeksiminen johtuu vammastasi. Kaikki sitä kokevat, niin minäkin.
Valmiisiin porukoihin on vaikeaa ellei jopa mahdotonta päästä. Uskon, että sinusta kyllä pidetään, mutta jota pidetään "harrastuskaverina", eli jota ollaan totuttu näkemään säännöllisesti noissa tilaisuuksissa ja siksi ei koeta tarvetta nähdä sinua muulloin. Ketäänhän ei haluta liian usein nähdä, ettei ala kyllästyttää.
Olen itse huomannut, että jos ihmisiin yrittää liian innokkaasti tutustua ja vaikuttaa liian kiinnostuneelta, saa osakseen juuri tuollaisen hyljeksimisreaktion. Ilmeisesti ne kuvittelevat haistavansa epätoivoisen yksinäisyyden, eikä kukaan halua olla yksinäisen kaveri.
Sen jälkeen kun en itse enää ole ollut kovin kiinnostunut muista ja yrittänyt tutustua ihmisiin, olen huomannut, että olen muiden silmissä paljon kiinnostavampi ja "tavoitellumpi" tyyppi.
Itsekkiin ollut vastaavassa tilanteessa...Tajusin lopulta että vika ei ollut siinä että ihmiset hyljeksii minua, vaan siinä että itse kuvittelin niin. Vaikka kyllä mie sen olen jo pennusta tiennyt etten ole niitä suosituinpia kavereita. Taino suosittuja kiusaajien joukossa. Tajusin ettei ne ystävys suhteet suju kaikilta niin yksin kertaisesti. Olen muuttanut lapista etelään ja opiskellut täällä nyt kolme vuotta jona aikana een ole saanut kavereita jotka soittelisivat minulla ja pyytäisi lähtemään johonkin. Koulussa tullut kaikkien kanssa ihan hyvin juttuun mutta ei sieltä ole syntynyt ystävyys suhteita...vasta kun otin itse ja istuin kerran yksin oluella terassilla katselin masentuneena kun joka pöydässä istui kaveruksia iltaa viettämäss joiilla tuntui olevan hauskaa yhdessä. Siinä sitten päätin että vittu nyt. Otin puhelimen käteen ja soitin yhdelle luokkakaverille(sattui olemaan muuten ainoa jonka kanssa olen numeron siihen mennessä vaihtanut sekin sattui ihan koulu asioiden puitteissa) Soitin ja kyselin mitä kuuluu ja pyysin kaljalle, olisi tullut mielellään mutta ei päässyt koska oli sillä hetkellä toisella paikka kunnalla, mutta juteltiin siinä kaikkea mukavia. Minusta oli tosi yllättävää että tulimme niin hyvin juttuun vapaa-ajalla puhelimessa koska minusta oli aiemmin tuntunut ettei sekään ole varmaan minusta kiimmustunut. Sain siltä sitten toisen luokkakaverin numeron ja selvisi samalla ettei tällä kaverilla jonka kanssa olin jo aiemmin jutellut ollut myöskään kuin yhden luokkakaverin numero minun lisäkseni joka oli minusta myöskin melko yllättävää koska olin aiemmin luullut että tämä mukaan lukien moni muu luokkakaveri viettävät myös vapaa ajalla aikaa yhdessä. Noh soitin sille toiselle jonka numeron sain, sekään ei päässyt minun kanssa oluelle mutta kyllä silläkin tuntui sitä juttua löytyvän. Lopulta en saanut kaljalle kaveria mutta sovimme molempien kanssa että lähdemme myöhemmin kaupungille yhdessä.
Setä hirtti ittensä tuossa pari vuotta sitten. Vietti viimiset vuodet neljän seinän sisällä ei liikkunut ulos. Kyllä sillä niitä "kavereita" kävi sielä ryyppäämässä. Itsekkin kylässä kuljin, mutta käski minun pysyä poissa koska ei halunnut että opin sielä huonoille tavoille. Mutta aina kun olen pari kolme päivää yksin neljän seinän sisällä aikaa viettänyt palaa muisto sätäni kohtalosta mieleen ja tajuan että olen vajoamassa samalle tielle. Silloin ryhdistäydyn ja lähden ulos.
Mutta yhden asian olen tässä viime aikoina oppinut ettei niitä kavereita tule kenenkään ovista ja ikkunoista vaan on itse tehtävä se aloite(joskus vähän suurempikin aloite).
Tee sinä se aloite. Älä ehdota mitään saunailtaa ryhmässä vaan pyydä vaikka oluelle biljardin lomassa joku jonka kanssa tuntuu jotenkuten synkkaavan. MUTTA ÄLÄ JÄÄ MIETTIMIIN NELJÄN SEINÄN SISÄÄN koska takaan ja allekirjoitan että sillä sinä vain pahennat asiaa.
Oolrait. Minäpä ymmärrän sinua!
Minä olen nainen ja mulla on ollut masennus. Olen ollut itsemurha-altis. Se tuntui siltä kuin olisin ollut syvässä, pimeässä kaivossa, josta kukaan ei auta minua ylös ja josta ite en pääse pois. Tai siltä, että tarvon suossa eteenpäin en enää kaulaa myöten vaan pikemminki päälakea myöten ja kohta hukun. Tai yks hyvä vertaus on helvetti oman pään sisällä, jota ei saa loppumaan ja jolle ei näy loppua. Siis jotain aivan järkyttävää.
Minä halusin masennukseni loppuvan mahdollisimman pian, koska yksikin päivä lisää sitä tuskaa oman pään sisällä oli liikaa kidutusta. Minua on kans kiusattu aikoinaan peruskoulussa, mutta ei enää lukiossa ja sen jälkeen. Vanhempani ovat eronneet kun olin 8v. ja isä oli täys juoppo, joka kuoli viinaan kun olin 14.
Vanhempieni ero sai mulle aikaan huonon itsetunnon. Sen kanssa kamppailin ja yritin saada itsetuntoani kohoamaan ehkä 15 vuotta. Kovan työn takana on ollut.
Joka tapauksessa lapsuuteni asiat ja ties mitkä kaikki aiheutti mulle lopulta suurta ahdistusta. Olin tosi ahdistunut kaikki päivät. Aamulla ku heräsin, ajattelin itsemurhaa ja se jyskytti takaraivossa koko päivän siihen saakka ku nukahin illalla. Aamulla taas ensimmäinen ajatus oli itsemurha ja se, kuinka kauan enää jaksan.
Periaatteessa en halunnut kuolla, mutta itsemurha tuntui olevan ainoa konsti päästä ongelmista eroon! Ihan järkyttävää. Tulevaisuus oli toivoton. Ihan niin ku mitään ovea ei olisi missään auki, josta voisi vielä mennä ja katsoa josko elämä tästä vielä voittais. Ainut toivo oli kuolema ja se, että se poistaa kaikki ongelmani ja pääsisin rauhaan.
Mut minä uskoin Jumalaan ja Jeesukseen ja aloin ajattelemaan, että pääsenköhän taivaaseen jos teen itsarin. Sit toisaalta tiesin, etten ole jotenki "syvällä" tässä uskossa ja että on varmaan olemassa joku syvempi muoto olla uskossa. Mut en tiennyt miten sinne pääsee. SAmalla aloin ihan ajattelemaan mitä kaikkea voisin konkreettisestyi elämässäni tehdä, jotta tilanne muuttuis paremmaksi: menisin sinne ja sinne töihin, aloittaisin sen ja sen harrastuksen, muuttaisin eri paikkaan jne. Minä olin tosi epätoivoinen.
Sit siinä miettiessä mitä konkreettista voisin vielä kokeilla, päähäni pälähti ajatus: Jeesus. Tosiaan. Voisin vielä kokeilla Jeesusta. Mitä menetettävääkään mulla oli jos ainoa toivo näytti olevan kuolema? Aivan sama kokeilla vielä sitä Jeesusta jos kuolen muuten joka tapauksessa. Eihän siinä voi mitään menettääkään. Mulla ei ollu oikeastaan mitään vaihtoehtoja miten olisin voinu jatkaa elämääni maan päällä.
No, niinpä aloin etsiä miten Jeesuksen löytää. Löytäiskö sen kirkosta? Pitäiskö mennä papin puheille? Kuka minua vois auttaa? Kukaan ihminen ei kertonu mulle Jeesuksesta eikä sitä miten sen löytää.
Sitten satuin saamaan käsiini erään kirjan, joka käsitteli rukoilemista (Suzette Hattingh: Elämäntapana rukous) ja sen rivien välistä löysin pelastussanoman! Siis se oli ihan käsittämätöntä ku siinä kirjassa ei lukenu mitään miten Jeesuksen löytää, mutta siinä vaan mainittiin tiettyjä asioita: uudestisyntynyt kristitty, antaa elämänsä Jeesukselle, Jumalan lapsi, Jeesus asuu kristityn sydämessä, Jeesus puhdistaa sydämen liasta ja saastasta, seurata Jeesusta, olla Jeesuksen opetuslapsi jne.
Ja sitten ku olin tosiaan niin totaalisen epätoivoinen eikä tulevaisuutta ollut eikä vaihtoehtoja, niin minä polvistuin lattialle, otsa kiinni lattiaan ja totaalisen epätoivoisena KOKO SYDÄMESTÄNI sanoin ääneen ja tarkoitin joka sanaa jotenki tähän tyyliin: "Jeesus, minä tahdon antaa sinulle koko elämäni! Haluan syntyäuudesti ja olla Jumalan lapsi. Tule Jeesus asumaan sydämeeni, puhdista sydämeni kaikesta liasta ja saastasta. MInä tahdon seurata sinua Jeesus. Jeesus, haluan olla sinun opetuslapsesi. Minä annan koko elämäni sinulle."
Vielä jatkoa ku ei maksimimäärä 5000 merkkiä riittänyt: ;)
Sit pyysin siinä varmaan anteeksi kaikkia syntejäni mitä tuli mieleen. Melkein tunsin kuinka henkisesti nöyrryin niin paljon, että mahduin ikään kuin ahtaasta portista tyyliin: "Hyvä on, tunnustan, että en pärjää ilman sinua Jeesus. Tuu minun elämään ja pelasta tästä paskasta. Pakko kait se on alistua kun vaihtoehtona on itsemurha."
Mutta tiedätkö, minä nousin ku feeniks-lintu tuhkasta. Minä nousin siitä syvästä kaivosta ja siitä upottavasta suosta! Ihan niin ku joku olis laskenu sinne kaivoon sellaisen ohuen ja pitkän oljenkorren. Ja mä tartuin siihen. Ja mut vedettiin pois siitä paskasta. Et voi uskoa mikä sisäinen muutos minuun tuli! Oi sitä mahtavaa päivää ku minun elämään tuli TOIVO ja TULEVAISUUS. Mulla ei haluttanu enää tehdä itsemurhaa! Ja voi sitäki ihanaa päivää ku minä huomasin, että olen ONNELLINEN. Mieti. Onnellinen. Se oli ensimmäinen onnellisuuden päivä varmaan vuosikausiin. Eikä mulla ahdistanu tippaakaan! =D Jippii!!
Ja minun elämään tuli merkitys! MInä en ollukaan enää mikään turha tyyppi, niin ku sinäki oot itsestäsi ajatellut, ettei kukaan kaipaa sinua. Jeesus kaipaa sinua lähelleen ja haluaa asua sydämessäsi! Sinut on tarkoitettu tänne! Elämä ei olekaan sattumaa.
Tiedätkö, että kun sä uudestisynnyt ylhäältä Jumalan lapseksi ja koko sydämestäsi annat elämäsi Jeesukselle, se on vastaus kaikkiin sinun elämäsi ongelmiin! =D Siis mieti: vastaus kaikkiin sinun elämäsi ongelmiin! Siis tiedätkö Jumalalle on kaikki mahdollista: se voi poistaa sinun yksinäisyyden, antaa sulle tyttökaverin, jopa parantaa sinun jalan, poistaa tyhjyyden ja onnettoman tunteen, poistaa ahdistuksen ja antaa sulle sellaista tyydyttävää elämää, joka tekee sinut _oikeasti_ onnelliseksi. Lopuksi ikää!
Mulle ei kukaan ihminen kertonut miten ongelmista pääsee eroon muuten ku tappamalla itseni. Mutta minä sanon sulle, koska kukaan ei sanonut mulle, että niin sinä pääset ongelmistasi ku annat koko sydämisesti elämäsi Jeesukselle ja tarkoitat joka sanaa. Ja jos sen teet, ala rukoilla itsellesi sitä mitä sydämesi kaipaa: niitä kavereita, tyttökaveria, tarkoitusta elämään ja sitä seurakuntaa mistä saisit kohtalotovereita ja vaihtaa kuulumisia, ihmisiä jotka haluaa olla sinun kans jne. Ja sinä saat ne! Tää on niin ku joku mahtava tarjous. Voi ihan sanoa, että JÄRKIVALINTA jos meinaa olla elämässään onnellinen ja tyytyväinen.
Sit toisaalta jos ei halua itselleen parasta, niin sekin on jokaisen oma valinta. Voi ihan rauhassa elää elämäänsä eteenpäin ja jatkaa samaa rataa. Mut omakohtaisen kokemukseni kautta voin suositella lämpimästi sulle ja kaikille muillekin, jotka lukevat tämän. Tämä ihan todella toimii enkä ole katunut tätä ikinä! Eikä ole muuten muutkaan joiden kanssa olen tästä puhunut. Mut sun pitää tosissasi etsiä Jeesusta ja tahtoa löytää Hänet. Voit ihan omassa kämpässäsi konkreettisesti huutaa Jeesusta auttamaan sinua niissä ongelmissasi. Mutta jos Jeesusta ei olis olemassa ni ei se vastais. Ei se ois vastannu mullekaan. Mutta kun se sittenki on olemassa, niin se vastaa sullekin! =)
Tsemppiä!
Jeesus ei ole vastannut ainakaan minulle. Olen pyytänyt ja rukoillut vapautumista peloistani, itseni häpeämisestä, mutta ne vaan ovat minussa tiukasti kiinni. Lisäksi olen puhunut Jeesukselle siitä, miten paljon tarvitsisin rakastavaa vaimoa. Sitäkään ei ole löytynyt. Jeesus ei vastaa kun koetan tavoittaa. Mikä avuksi? Onko Jumala hänen esimiehensä, voinko reklamoida asiasta Hänelle?
Hei, Yleinen vuodattaja!
Oletko sinä antanut vielä elämääsi Jeesukselle? Jos et, se voi olla syy miksi ongemat vielä jatkuvat.
Mä kerron taas miten mulle kävi, niin voit ehkä siitä saada jotain tarttumapintaa: Olin ongelmissa tasan niin pitkään ennen kuin pelastuin. Vasta sen jälkeen kun pelastuin, sain avun myös masennussairauteen ja paranin. Sulla voi olla sama homma!
Ja minä uskon, että tämä minun kirjoitus ei ole sattumaa vaan se on vastaus Jeesukselta sinulle. Että Jeesus käyttää minun ruumista kertoakseen sinulle konkreettisesti jonku ihmisen kautta näistä asioista eikä sinun tarvitse jossitella ja olla yksin.
Sain muuten vielä uskoontulon jälkeen seuraavien kuukausien aikana paljon maallistakin hyvää ja minun tarpeet täytettiin. Kaikki siinä järjestyksessä kuin oli akuutein tarve. Pahin ongelma ensin, seuraavaksi pahin sitten jne. Ja nyt reilun 2 vuoden uskossa olon jälkeen korjataan vähemmän tärkeitä asioita, joista mulla ei ole suurta tuskaa. Pahimmat ongelmat lähti melkein kuin *pim* automaattisesti, ja näitä nykyisiä, joilla ei ole niin suurta hätää, prosessoidaan kuukausia.
Eli mun pointti on se, että ehkä Jumala sallii sulle tällaista kärsimystä sen takia, että se haluaa sinun tulevan uskoon. Koska pyytäisitkö Jeesusta apuun jos et tarvi apua? En minä ainakaan. Minähän eläisin eteenpäin ja olisin tyytyväinen.
Tiedän, että Jumala tahtoo pelastaa jokaisen ihmisen kaikesta pelosta, häpeästä ja mitä kenelläkin on, mutta kun Hän tahtoo pelastaa myös sinun sielusi! Ja jos Jumala auttaa sinua nyt pelkästään häpeässä, peloissa sun muissa, niin sinä et ehkä enää huutaisi Jumalan puoleen ja tahtoisi pelastua?
Mä haluan opettaa sulle, että Jumala ei anna ihmiselle kärsimystä tai sairauksia. Paholainen antaa sen. Se nilviäinen haluaa ihmiselle masennusta, ahdistusta, kärsimystä, sairautta, yksinäisyyttä, tuskaa, kuolemaa. Jumala taas on paholaista suurempi voima ja voi poistaa kärsimyksen.
Mutta Jumala voi sallia paholaisen kiusata ihmistä ja sallii kärsimystä, koska ongelmien ahdistamana ihminen alkaa etsimään Jumalaa avukseen. Niin kuin on käynyt näimmä sulle ja niin kuin kävi mulle. Ja ilman näitä ongelmia, ihminen ei ehkä välitä löytää Jeesusta, koska ihminen on niin ylpeä, että ei halua nöyrtyä seuraamaan Jeesusta. Mutta vasta näiden tuskien jälkeen ehkä nöyrtyy tekemään sen. Mutta se kaikki riippuu ihmisestä itsestään: mitä sinä tahdot? Meille on annettu vapaa tahto päättää mitä me elämältään halutaan. Ihmiselle on annettu vapaa tahto jopa päättää haluaako pelastua vai ei. Mutta trust me, sinä et halua kadotukseen jos tietäisit millaista siellä on. =)
(Oon löytänyt erään mielenkiintoisen jutun aiheesta: http://spiritlessons.com/documents/Bill_Wiese_23_Minutes_In_Hell/Finnish_Bill_Wiese_23_Minuuttia_helvetissa.htm)
Oikeastaan sulla ei oo vaihtoehtoja niin kuin ei ollut mullakaan. Sinä uskot, että Jeesus on olemassa ja olet rukoillut. Sinä tiedät että on olemassa taivas ja helvetti ja ihminen on ikuinen olento. Sinä tiedät, että ilman Jeesusta sulla ei ole puolustajaa sitten kun aika sinusta jättää. Oli se sitten ens yönä tai 50 vuoden päästä.
Minäkin uskoin Jumalaan ja Jeesukseen aikoinaan, mutta en ollut uudestisyntynyt kristitty ! Enkä tehnyt parannusta. Elin mm. vielä avoliitossa eikä suhde Jeesukseen ollut elämäni 1. asia vaan pikemminki perhe tai terveys. Mutta kun olen ihminen, en olisi ees voinut tehdä parannusta kaikista asioista. Me tarvitaan Jeesusta tehdäksemme parannuksen. Me ihmiset ollaan niin heikkoja, että ei pystytä tekemään edes parannusta omassa voimassa! Jeesuksen on tultava apuun ja sitä on pyydettävä apuun.
Yks minun pahin pelko ennen uskoontuloa oli se, että mitähän muut ihmiset sanoo jos tuun uskoon? Ja toinen oli se, että mitenköhän minun elämä käytännössä muuttuu? Pitääköhän lähtiä suunnilleen johonki Afrikkaan lähetystyöhön tai kulkea säkki päällä köyhänä ympäri Suomea puhumassa ja elää suunnillen sillan alla? Enkä minä halua mihinkään Afrikkaan enkä minä halua tuommosta kurjaa elämää. =) Mutta onneksi ne on turhia pelkoja. Paholainen laittaa niitä pelkoja ihmisen sisimpään, jotta ihminen ei haluais/uskaltais pelastua.
Minä pelkäsin enemmän ihmisiä kuin sitä, että joudun kadotukseen ilman henkilökohtaista suhdetta Jeesuksen kans. Mieti, ihan järjetöntä. Mieti miten pitkä aika ikuisuus on. Se ei lopu koskaan. Haluaako joku tosissaan ottaa sen riskin ja katsoa millaista helvetissä on? Ku sieltä ei koskaan pääse sitten pois. Ihan järjetöntä.
(Pakko jatkaa taas toiselle viestille. Tää 5000 merkkiä on aivan liian vähän! =D)
Etkä sinä ole vuodattaja. =) Sinä oot ihana ihminen. Minä ainakin rakastan sinua ja Jeesus rakastaa sinua myös. =) Jeesus tahtoo tulla sinun sydämeen asumaan ja löytää sinut jos sinä vaan tahdot löytää Hänet. Kaikki rippuu sinusta ja sinun tahdosta. Minä voin henkilökohtaisesti vain suositella, että tää on maailman paras diili, mutta en pakottaa. Eikä pakota Jeesuskaan, koska sulla on vapaa tahto tehdä mitä haluat. Ja usko Jeesukseen on henkilökohtainen asia, sitä ei voi pakottaa. Joku saattaa luulla, että se tarkoittaa sitä, että siitä ei tarvitse kertoa kellekään, koska se on henkilökohtaista. Mutta se ei pidä paikkaansa. Se on henkilökohtaista siksi, että jokainen joutuu henkilökohtaisesti päättäämään seuraako Jeesusta vai ei.
Ja itse asiassa se, että sen joutuu vielä lopulta ihmisille suulla tunnustamaan on vain uskovalle eduksi. Nimittäin se saattaa olla rohkaistuminen jollekin toiselle ihmisille - ehkä jollekin kaverille tai sukulaiselle - lähteä seuraamaan Jeesusta myös! Ja sitten ei tarvitse yksin olla uskossa! Eikä yksin taivaassa. Ja ihmisiä saattaa pelastua jopa monta! Saa jonku kaverin, jonka kans voi jutella asioista ja vaihtaa ajatuksia. Ja ainaki minun kokemus oli, että kaikki lähimmät ihmiset oli pikemminki hyvillän tai otti neutraalisti sen, että olen tullut uskoon. Kukaan ei ollutkaan sellainen urpo, että "Mitä ihmettä sinä olet menny tekemään. Me ei haluta olla sinun kans enää missään tekemisissä." Sitten joku äidin entinen miesystävä, jonka kans se ei ole enää yhdessäkään ja jota en koskaan ees näe, oli sellainen nälvivä tms. Mutta se on hänen oma asiansa jos ei halua tuntea totuutta.
Jos niin on, että uskot Jeesukseen, mutta et ole vielä henkilökohtaisesti ottanut Häntä vastaan ja tahdot hänet löytää, niin anna ensin anteeksi kaikille ihmisille, joita kohtaan sinulla on jotan hampaankolossa. Toistapas sen jälkeen perässä ääneen tämä rukous JA TARKOITA SITÄ SYDÄMESI POHJASTA:
"Jeesus, minä tahdon antaa koko elämäni Sinulle. Ota tämä risainen elämäni ja tee siitä parempi. Tule sydämeeni asumaan ja puhdista se kaikesta liasta, kaikesta synnistä ja kaikesta turhasta. Anna minulle palava uskon liekki sydämeen ja anna minun tuntea totuus! Haluan löytää sinut Jeesus koko sydämestäni ja seurata sinua. Haluan olla sinun opetuslapsesi ja pelastua.
Jeesus, tahdon syntyä uudesti ylhäältä Jumalan lapseksi ja päästä kaikista ongelmistani! Auta minua ongelmissani (voit luetella ne tässä). Anna anteeksi kaikki minun syntini (tunnusta tässä kaikki mitä tulee mieleen vaikka niitä olisi kuinka paljon). Auta minua tekemään parannus ja vihaamaan syntiä. Haluan olla uusi luomus Sinussa ja aloittaa elämäni alusta puhtaalta pöydältä! Ota kaikki minun ongelmani sinne Golgatan ristille roikkumaan.
Jeesus Kristus, Jumalan Poika, minä tunnustan, että tarvitsen sinua! En pärjää ilman sinua! Auta minua, Jeesus! Pelasta minut!"
Ja Jumalan palvelijana ja Jeesuksen seuraajana minä julistan sinulle KAIKKI sinun syntisi anteeksi Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sovintoveressä. Syntisi on nyt annettu anteeksi ja voit aloittaa elämäsi alusta. Mene, äläkä enää syntiä tee.
Kerro nyt sukulaisellesi, tuttavallesi, koulukaverillesi tms. että olet lähtenyt seuraamaan Jeesusta. Älä tee sitä virhettä (jonka minä tein), että siirrät asiaa myöhemmäksi. Siitä tulee ajan kanssa vaikempaa ja vaikeampaa ja se aiheuttaa sinulle tuskaa. Helpoimmalla pääset ku kerrot heti. Soita vaikka vanhemmilles ja sano. Älä odota, että joku kysyy sulta. Saattaa olla, että kukaan ei kysy sitä koskaan.
Ja rukoile,että Jumala johdattais sinut siihen seurakuntaan, johon se tahtoo sinun menevän. Itse henk.koht. tykkään eniten Vapaaseurakunnasta, Nokia Missiosta ja Helluntai srk:sta. Nuoret ja lapsiperheet käy enemmän näissä. Ne on semmosia rentoja paikkoja. Minusta tuntuu, että kuolen tylsyyteen jossain perus ev.lut. kirkossa mummojen keskellä. Ja se meno siellä on muutenki kauhean jäykkää ja virallista. Tärkeintä kuitenki, että sulla on seurakunnassa mukavaa ja tunnet saavasi kohtalotovereita ja juttuseuraa. Ja minä itseasiassa uskon, että siellä taitaa olla se sinun tuleva vaimosikin. =)
Eli sinun kannalta fiksuinta olisi antaa elämäsi pikimmiten Jeesukselle, jotta Jumala pääsisi eheyttämään elämääsi ja poistamaan ongelmasi mahdollisimman pian. Jos siirrät päätöstä, jatkat todennäköisesti kurjuutta.
Ja sitäpaitsi uskoontulo on sitä vaikeampaa mitä vanhemmaksi ihminen tulee, koska synti kerkeää paaduttaa ihmisen silloin maksimaalisen pitkän ajan eikä ihminen halua enää kääntyä. Siksi ihminen on älyttömän järkevä halutessaan tulla uskoon mahdollisimman nuorena ja pöljä siirtäessään sitä jonnekkin kuolinvuoteelle tai yrittäessään olla ajattelematta koko asiaa! Ja tähän päälle paholainen pelaa vielä aikaa. Se toivoo, että ihmiset ei tahdo ottaa Jeesusta vastaan, jotta ne ehtis kuolla sitä ennen ja joutua kadotukseen!
Sun kannattaa lukea Raamattua! Telkkari, lehdet ja joka paikka on pullollaan väärää tietoa siitä, kuka Isä on, koska ihmiset ei tunne Isää. Raamatusta sinä saat itse lukea totuuden etkä ole virran vietävissä. Pystyt itse arvoimaan mikä on totta ja mikä väärää käsitystä. Aloita Johanneksen evankeliumista.
Tsemppiä taas! =)
Ps. Sua voi auttaa myös TV7. http://www.tv7.fi/nettv/;jsessionid=C8F4A1187FC2ED1CDD595065EDBA604A
Eli jos joku ei ole 100% uskovainen, eikä väen vängällä yritäkään uskoa johonkin, jonka olemassaolosta kenelläkään meistä ei ole sata prosenttista tietoa. Kyseinen jeesusko haistattaa pitkän vitun sellaisille ihmisille? Eikös kyseisten jumalolentojen pitäisi autella tasapuolisesti meitä pieniä ihmispoloja, eikä vaan teitä ääriuskovaisia?
Usko pois uskovainen. Me jokainen uskotaan jumalaan ja jeesukseen 100% tasan sillä hetkellä kun ne näyttäytyvät meille ja tekevät jotain sellaista, mikä saa meidät katsomaan suu auki ja silmät päässä seisoen kyseisiä ihmeitä...
Sotimiseen käytettävien aseiden tuhkaksi muuttaminen tai jonkun tuhansia ihmisiä tappavan luonnonmullistuksen pysäyttäminen voisi olla hyvä esimerkki näiltä ns. kaikkivoivilta jumalolennoilta. Niin ja vaikka afrikkaan vettä ja vihreyttä.
Jäämme odottamaan...
Nämä ääriuskovaiset, vähän niin kuin kaikki muutkin huijarit ja hyväksikäyttäjät, iskevät aina silloin kun ihmisellä menee heikoimmin. Kyllä me kaikki ollaan kuultu raamatusta ja jumalasta, ja nykyään netin avulla varmasti se herran sana löytäisi tiensä sydämiimme jos näin olisi tapahtuva. Mun mielestä on oikeasti ihan hienoa, että jotkut löytävät uskosta vahvistusta itselleen, mutta ei sitä ole mikään pakko muiden elämiin änkeä. Tämä omakohtaisen kokemuksen viestikin on alkuun jopa ihan asiallinen, mutta eihän se ole mitään muuta kuin mainos. Jumala - Because you're worth it.
Ainoa keino on etsiä semmoisia kavereita jotka hyväksyvät sinut. Ihmisten laumakäyttäytyminen on usein sääntöjen mukaista ja samankaltaista missä tahansa päin maailmaa. Koulu tai työlaitoskaan ei tuosta paljon eroa. Tosin siinä missä koulun alussa ihmiset yleensä ovat vähän innokkaampia vielä toisiin tutustumisessa niin tilanne muuttuu nopeasti kun porukka vakiintuu.
Jos katsoo asiaan liittyviä elokuvia, sarjoja, piirrettyjä yms. niin tajuaa että ihmiset toimitavat tietyllä tavalla tiettyjä ihmisiä kohtaan kuin lähes ulkoaopituilla käyttäytymismalleilla. Eikä tuo toiminta tunnu eroavan missään muuallakaan. Omalla aktiivisuudella voi jonkin verran vaikuttaa mutta toiset ihmiset tulevat toimeen paremmin toisten kanssa kuin toiset.
Ainoa keino on siis kohdistaa ajatukset sellaisiin ihmisiin jotka sinut hyväksyvät tai saattaisivat hyväksyä. Monesti menestyminen esim. opiskeluissa ja työelämässä tuottaa usein tulosta muillakin aloilla. Aktiivisuus voi näyttää joskus väsyttävän ja puuduttavan mutta silloin pitää vain kokeilla tutustua toisenlaisiin ihmisiin.
Jos ihmisiin haluat tutustua niin koulu on yleensä vain yksi paikka niistä. Se on monille todella vaikea tutustumispaikka. Parempi olisi muut tapahtumat joita järjestetään muualla tai sitten netti.
Olisin sanonut vaan nimimerkille "omakohtainen kokemus" että itse olen uskossa ja rukoillut todella paljon ja myöskin minun puolestani on rukoiltu mutta siitä huolimatta olen yksin johtuen että kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja jännitän aina kaikkea. Onko asia niin että Jumalakin valitsee ketä auttaa ja ketä taas ei kun alkaa pian usko loppumaan kun mitään ei tapahdu positiiviseen suntaan. Joten kokemuksesta voin sanoa että ei se kaikilla auta mutta hyvä niille joille auttaa. Mitenkään uskoa väheksymättä. Jos ei paranna niin onpahan kuitenkin armahdettu syntinen.
Hei, apatisoituva mies. Mitä sinulle kuuluu nyt, onko tilanne yhtään parantunut?
Kiitos kysymästä. Aina vaan huonommin menee. Mitään ei huvita tehdä. Päivät kuluvat, eikä mitään tapahdu. Kaiken aikaa vietän yksikseni. Lenkillä tulee käytyä, kun jalka sen nyt sallii, mutta sitäkin tulee tehtyä yksin. Opiskella pitäisi. Muutama kurssi pitäisi kesällä suorittaa ja gradua pitäisi tehdä, mutta ei huvita, eikä kiinnosta. Ensi viikolla olisi yksi tentti, mutta ei viitsi lukea. Ei ole motivaatiota. Murehdin vain omaa olotilaani ja on pari kertaa tullut itkettyäkin. Ei tämä elämä ole minua varten. Ei minua kukaan kaipaa, kukaan ei soita tai kysyä ulos tekemään jotakin. Facebookissakin on yli sata kaveria, mutta ei heistäkään ketään kiinnosta, että mitä minulle kuuluu tai ei kukaan heistä kysy, että tehtäisiinkö jotakin yhdessä. Ei kenelläkään ole aikaa tai halua olla kanssani. Nytkin olisi hyvä ilma olla ulkona, mutta tämänkin päivän vietän yksikseni kotona puhumatta kenenkään kanssa. Tykkäisin jutella monista asioista, mutta ei ole ketään kenenkä kanssa jutella. Ei ole kavereita, eikä ystäviä. Ei ole ketään. Jokainen päivä on tätä samaa paskaa.
Uskonnosta ja Jumalasta sen verran, että olen yli vuoden rukoillut vähintään pari kertaa viikossa, että Jumala auttaisi ja toisi elämääni ystäviä, kavereita ja ehkä sen tyttöystävänkin, mutta mitään apua en ole saanut. Olen pyytänyt, että Jumala auttaisi edes jollakin tavalla, mutta ei häntäkään näköjään kiinnosta.
jatkoa
Elämän iloni on kadonnut täysin. Olin aiemmin iloinen, ahkera, reipas ja positiivinen. Kaikki nämä ovat kadonneet.
Tilanteesi kuulostaa melkein samalta kuin mitä se minulla oli noin 10 vuotta sitten. Eipä ole minulla paljon muuttunut. Olen itse melko pitkäpinnainen, mutta nyt se alkaa kyllä loppua.
Samat luulot minullakin oli opiskeluajasta. Aika yksinäistä ja ankeaa se oli kuitenkin. Gradu on masentuneena muuten todella helvettiä.
Harmi että en oikein osaa piristää. Hanki koira tai jotain, niin minullekkin aina sanotaan.