Mikä vaivaa?

Onkohan miehelläni kaksisuuntainen mielialahäiriö tai narsisitinen persoonallisuushäiriö vai olenko itse häiriöinen?

Olemme eläneet kohta kymmenen vuotta yhdessä. Kymmenen riitaisaa hullua vuotta. MINÄ olen ollut suhteessa se joka on ollut epäluotettava ja saamaton niin rakkaudessa kuin taloudellisissa asioissa. Olen kymmenessä vuodessa lainannut mieheltäni rahaa toistakymmentä tuhatta euroa ja sen perusteella hän hallitsee mielestäni minua täysin. Vetoaa joka käänteessä petettyihin lupauksiin ja velkatilanteeseen. Myönnän olleeni huono kumppani, itsekäs ja tietyllä tavalla käyttänyt miestäni hyväkseni taloudellisesti. Olen myös maksanut menojamme, laskuja ym. kun vielä olin töissä.

Mutta itse asiaan... Mieheni on fyysisesti ja henkisesti väkivaltainen. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tilanne on kerran kärjistynyt niin, että jouduin sairaalaan paikattavaksi ja sen jälkeen mieheni haki apua väkivaltaisuuteensa, mutta huonoin tuloksin. Meillä on pieni lapsi ja se tekee tästä tilanteesta entistä kauheamman. Lapsi ei ollut suunniteltu ja minä olen mieheni mukaan halunnut hänen selkänsä takana tehdä lapsen jotta saisin enemmän rahaa ja mieheni sidottua itseeni. Olin kauhuissani kun sain tietää olevani raskaana, olin jo jonkin aikaa epäillyt miehelläni jotain psyykkistä sairautta, mutta raskauden keskeyttäminen ei tullut kysymykseen. Tai tuli, mutta molemmat olivat silloin sitä mieltä, että kun ei enää ihan parikymppisiä olla niin tulkoon kun oli tullakseen. Virhearvio molemmilta, tiedän.

Mieheni on siis äärimmäisen hallitseva, hyvin tietoinen itsestään, jopa itserakas, hyvin ailahteleva ja seksuaalisesti aktiivinen. Seksuaalisesti aktiivisella tarkoitan, että hän ei vain halua vaan vaatii seksiä jossain muodossa päivittäin, mielummin 2-3 kertaa. Jos ei seksiä irtoa hän suuttuu, joskus lähes raivostuu ja minä saan lähteä pihalle. Kun lähdemme yhdessä ulos, kauppaan tms. pitää mun hieman kärjistäen tuijottaa joko lattiaan tai vain häneen, etten vahingossakaan katso esim. vastakkaista sukupuolta. Olen vielä luonnostani vähän "kyttääjä" ja esim. ravintolassa saatan kuunnella viereisen pöydän keskustelua ( mikä on osoittautunut jonkinlaiseksi sukuviaksi, kun siskoni harrastaa samaa ). Mieheni ei tietenkään tätä siedä. Hän saattaa pimahtaa jos kävelen liian hiljaa tai liian kovaa tai jos paidat on silitetty ja viikattu kaappiin nurinpäin. Hän huorittelee, nimittelee, solvaa, alistaa ja nöyryyttää mua lähes päivittäin ja lähes aina lapsemme kuullen. Ja sehän on tietenkin mun syy. Kaikki on oikeastaan joko mun tai hänen vanhempiensa syy. Hän sanoo, että on itsekkin tehnyt väärin ja virheitä, mutta käyttäytyy silti tismalleen samalla tavalla. Ja nää on vaan ekat jutut mitä mulla tulee mieleen, kymmeneen vuoteen mahtuu paljon muutakin.

Mutta mutta... Hän ei ole mielestäni juuri koskaan masentunut, joten hieman mietityttää josko mun kyökkipsykologin arvio onkin väärä. Ja tähän liittyy vielä mieheni voimakas riippuvuus kannabikseen, ja nykyään myös lievempi riippuvuus alkoholiin. Päivittäin molempia menee ja erityisesti jos ei ole pilveä on raivokohtaukset järkyttäviä. Poltettuaan hän muuttuu eri ihmiseksi, rauhalliseksi ja lauhkeaksi. Vain silloin pystymme keskustelemaan niin, että hän kuuntelee ja ymmärtää myös omat huonot puolensa ja tekemänsä vääryydet. Aamulla selvinpäin on tilanne taas aivan toinen.

En voi pakottaa aikuista ihmistä hoitoon , varsinkaan kun hän ei ole mielestään millään tavoin häiriöinen, vaan oikeastaan kaikki läheiset ovat sairaita. Enkä uskalla lähteä suhteesta, koska jos hän ei hae hoitoa tiedän, että hän tekee elämästäni ja ennen kaikkea lapsemme elämästä helvetin. Tälläkin hetkellä uhkailee ottavansa lapsemme ja hakevansa yksinhuoltajuutta ja määrittelevänsä milloin saan lastamme tavata jos nyt saan ollenkaan.

Kertokaatte rakkaat ihmiset onko kyse kasisuuntaisesta, narsismista vai olenko oikeasti mä se sairas?

Sekava, liian pitkä teksti jossa ei kaikkea tullut esille, mutta sekavaa on tää elämäkin.