syömishäiriöisestä raskaaksi

Aluksi onnittelut raskaudesta! Erityisesti siksi, koska olet itsekin siitä onnellinen, samoin miehesi :-)

Minä kerron jotakin omista vaiheistani syömishäiriöisestä äidiksi. Elämäntarinamme ovat hyvin erilaisia, mutta toivon, että saisit kirjoituksestani jotain reppuusi.

Itse sairastuin syömishäiriöön kohtuullisen myöhään, vasta ammattikorkeakoulussa parikymppisenä muutettuani ensimmäistä kertaa kotoa pois. Jälkeenpäin ajatellen viitteitä oli ollut jo pari vuotta aiemmin Au Pairina ollessani. Sairauteni alkoi anorektisella käyttäytymisellä, eli ruuan väliin jättämisillä. Söin pääasiassa kerran päivässä, koulussa, ja pyrin ylipäänsä pitämään ateriavälit mahdollisimman pitkinä. Laihduin lyhyellä aikaa todella paljon ja vanhemmat sekä opiskelukaverit huomauttivat asiasta huolestuneina, mutta väitin heidän näkevän harhoja ja että vaaka ei ainakaan minulle näyttänyt pienempää lukemaa.

Pikkuhiljaa bulimia astui kuvaan ja sitä seurasi vakava ortoreksia. Karsin ensin lähinnä margariinin leivän päältä ja sitä rataa, kunnes söin enää ainoastaan ja VAIN sieniä, vihanneksia, tomaattimurskaa, leipää ilman mitään päällisiä ja omenoita. Syömishäiriön monimuotoistuessa astui kuvaan myös aktiivinen liikunta. Yhdistelmä oli hurja, paino putosi kovaa vauhtia, mutta samalla lisääntyivät myös ahmimis-oksennuskohtaukset. Treenimäärä oli valtava ja kroppa huusi polttoainetta. Olin vuosia kierteessä, jossa käytin paljon alkoholia, rääkkäsin kehoani bulimialla ja treenasin kuin hullu. Ihme että sydämeni kesti sen kaiken.

Paranemisprosessi vei todella kauan. Minä, kuten sinäkään, en kertonut tuolloin kenellekään mikä minua vaivasi. Tunsin olevani kuin vankilassa, mutta samaan aikaan paras tila, jonka tiesin, oli oksennuksen jälkeinen mahan tyhjyys, kurniminen, vapina, sydämentykytys.. Se kertoi itsehallinnasta ja siitä, että pystyin saamaan kaiken! Olin muiden mielestä ihanteellisen hoikka, jaksoin treenata ja "sain syödä mitä halusin" (kun vain oksensin kaiken heti ulos.) Olin todella vakavasti sairas, mutta en myöntänyt sitä edes itselleni.

Paraneminen lähti käyntiin siitä voimakkaasta muutostarpeesta joka kyti sisälläni. En jaksanut enää olla vankilassa, jossa laskin kaikki kalorini, inhosin sosiaalisia syömistilanteita, joissa en voinut kontrolloida ruuan laatua jne. Halusin lopettaa syömishäiriön, mutta sormet juoksivat kurkkuuni omine tahtoineen, ja taas olin tunnelissa.

Samaan aikaan parantumishaluni kanssa lähdin työstämään elämääni muultakin osin (minulla oli muitakin ongelmia syömishäiriön lisäksi). Kirjoitin lähes sata sivua päiväkirjaa, ja kävin läpi itseni kanssa ison prosessin, johon liittyy myös uskoon tulo, anteeksi antaminen itselle ja todella monelle ihmiselle elämäni varrella, ja pikkuhiljaa rakastetun OIKEAN minän löytyminen.

Tämä kaikki on vienyt vuosia.

Pahimpina sairausaikoinani kärsin amenorreasta (kuukautiset jäivät pois), imusolmukkeet turposivat kroonisesti (jouduin mm. mammografiaan kun imusolmukkeita luultiin kasvaimiksi). Lääkäri sanoi tuolloin, että lapsensaanti saattaa tulla olemaan hankalaa.

Nyt tuosta kaikesta on vuosia, ja olen tulossa äidiksi. Ennen tätä hetkeä, olen kirjoittanut sairaudestani avointa päiväkirjaa itselleni, olen myöntänyt sairauteni ääneen ja läheisilleni. Olen pohtinut miksi sairastuin ja miksi paranin. Olen keskustellut mm. työssäni monien sellaisten ihmisten kanssa jotka elävät sitä helvettiä NYT, josta minä olen päässyt ylös.

Neuvolassakin kerroin taustastani avoimesti. Siellä puhuttiin realistisesti siitä, että on edelleen mahdollisuus että kehon muutokset laukaisevat minussa uudelleen sairauden. Niin ei ole käynyt, mutta kunnioitan sairautta silti.

Ennenkuin tulin raskaaksi, olin ehtinyt käydä sairauteni läpi. Olin saanut rinnalleni rakastavan, ymmärtävän ja tukevan miehen. Sellainen sinullakin siellä on!