apua ei saa

Tämä on ikävä kyllä totta. Olen itse rämpinyt yksin tämän masennuksen läpi, psykologi kun ensimmäisellä tapaamiskerralla heti alkuunsa valisti tyhmää että tämä yhteiskunta on sellainen että täällä on käytävä töissä.

Luulevat että saikkua kaikki mennään ruinaamaan, vaikka mieluummin olisi töissä että pysyisin edes jotenkin järjissään.

totta. Itse olen 16 vuotias ja sairastuin masennukseen yli kolme vuotta sitten. Apua sain ensimmäisen kerran maaliskuussa ja silloinkin ensimmäinen lääkäri laittoi jonottamaan johonkin psykologille ja toinen (virolainen kylläkin..) tarttui ohjaisiin ja lähetti suljetulle kriisiosastolle.. sieltä ne laittoi takaisin kotiin. Yritin uudestaan hakea apua, mutta silloinkin mut yritettiin vain lähettää Moisioon.. Noo, toukokuussa vihdoin ja viimein sain oikeaa apua: pääsin psykiatrin juttusille. Mutta sieltä annettiin vain lääkkeet kouraan ja sanottiin että kuukauden päästä uusi tapaaminen. Toisella tapaamiskerralla määrättiin vain lisää lääkkeitä.. Kukaan ei ymmärrä miten näin nuorelle voidaan syöttää niin paljon lääkkeitä, kun lääkärikin tietää että olen itsetuhoinen ja yksin asuva ja lääkkeet vielä voimistavat sitä tuhoisuutta.

Eikä pääse eläkkeelle masennuksen ja persoonallisuushäiriön vaivatessa. Tätä on hyvinvointiyhteiskunnan arki.

Jos haluat eläkkeelle niin hanki skitsofrenia.
Eli sanot psykiatrille kuulevasi ääniä, ei siinä muuta tarvita.

No huhhuh mitä kesksustelua. Olen itse nähnyt monta epäkohtaa siitä kuinka masentunutta potkitaan päähän, mutta näköjään "mun asiat on hyvin" kun saan hoitoa ja apua.

Mun lääkäri inhoaa mua, se kiusaa, huutaa, vittuilee jne.. Mä olin pitkään ihan raunio sen takia. Sitten sanoin terapeutille, että miten asia on, se puhui lääkärille ja seuraava lääkärikäynti tehtiin sitten niin et terapeutti tuli mukaan. Lääkäri oli itse aurinko,antoi 4kk saikkua (eläkettä siis) ilman että sitä piti anella, lässytti kun pikkulapselle. Ihmettelin muutosta, mutta seuraavan kerran kun näin sen uudestaan, se oli ihan yhtä kamala kuitenkin. Mut onneksi lääkäri osaa hoitaa lääkitsemispuolen, perustelee mulle jokaisen muutoksen lääkityksessä jne. Mutta terapeutti on aivan mahtava, tullaan juttuun just loistavasti

Silloin kun ensimmäisen kerran menin terapiaan petyin että tällaistako se sitten on ja mitä apua tästä muka saa. Toinen psykiatri hoki koko ajan vain "niin" kaikkeen mitä sanoin ja ei mitään muuta juuri sanonutkaan, jos minä en keksinyt puhuttavaa sitten oltiin hiljaa koska psykiatri ei näyttänyt keksivän kysyttävää tai sanottavaa. Minun olisi myös itse pitänyt tietää joku tarkka syy miksi olen masentúnut ja tätä kysyi jatkuvasti. En tietenkään osannut sellaista sanoa koska masennukselleni ei ollut mitään tiettyä syytä. Eräs toinen psykologi taas sanoi että et vaikuta tarvitsevan terapiaa kun en oikein osannut aloittaa kertomaan pahasta olostani. Ja näillekkin kavereille jouduin jonottamaan vaikka kuinka kauan ja minkäänlaista apua en saanut.

Myös tk-lääkärit eivät ole ottaneet vakavasti, eivät ole neuvonneet mistä voisin hakea jatkoapua jne. Eräs lääkäri sanoi päivystykseen pahan ahdistuksen ja itsetuhoisten ajatusten takia mentyäni että minun pitäisi ensin satuttaa itseäni tai olla selvästi psykoosissa ennen kun hän voi minua auttaa.
Sitten kirjoitti unilääkereseptin ja lähetti kotiin. Sillä htkellä teki mieli vetäistä koko purkki kerralla naamaan ja mennä kysymään että autatteko nyt.

Mä sain apua joskus nuorempana,mut lähetettiin psykiatriselle osastolle.Siellä sain lääkityksen ja olo parani.Sen jälkeen kävin vähän aikaa psykologilla mutten pystynyt puhumaan asioistani kun pelkäsin että joudun lastenkotiin.Sitten menikin päin mäntyä kun vapaaehtoisesti menin nuorisopsykiatrian poliklinikalle tutkimuksiin enkä päässytkään kotiin vaikka niin luvattiin.Syy oli se että masennuin kun oli koti-ikävä.Sieltä sitten jouduin perhetukikeskukseen,siellä oli kamalaa.Kukaan ei jutellut mun kanssa ja toiset asukkaat kiusasi.Sillon muhun kiinnitettiin huomiota kun käskettiin syömään,kouluun ym.Muuten olin yksin paitsi silloin kun pääsin käymään kotona.Piti tosiaan käydä sieltä koulua mutten pystynyt siihen.Oli kamalan masentunut olo,psykologilla käymisestä ei edes puhuttu eikä lääkkeet auttaneet yhtään.Sieltä sitten jousuin taas psykiatriselle,edelleen sama lääkitys eikä kukaan sielläkään puhunut mun kanssa tärkeistä asioista.Sen jälkeen vasta alkoikin painajainen kun jouduin kuntoutuskeskukseen,täällä oon vieläkin.Ollut kaksi ja puoli vuotta tässä helvetissä.Täällä mä oon yleensä yksin eikä kukaan välitä mitä mä teen,huomiota kiinnitetään taas sillon kun teen jotain väärin.Eilenkin viiltelin eikä kukaan edes kysynyt että miksi.Kukaan ei kysy millanen olo mulla on.Välillä jos ahdistaa ihan hirveesti niin pyydän diapamin mutta joskus en saa sitä.Silloin yleensä viiltelen tai hajotan tavaroita kun en kestä sitä ahdistusta.Tänäänkin on ollut tosi kamala päivä ja olisi pitänyt tehdä yhtä typerää alihankintatyötä mutten suostunut kun en ollut päässyt lenkille vaikka pyysin.Niin siinä sitten kävi etten tehny töitä enkä päässyt lenkille vaan muut pääsi lenkille.Johti sitten siihen tällä kertaa että hakkasin seinää ja käsi on perhanan kipee ja turvonnut.Sain sitten diapamin mutta kukaan ei ole sen jälkeen kysynyt että millanen olo mulla nyt on,ei kukaan välitä enkä saa täällä apua yhtään.Kahdella psykologilla oon kyllä täällä käynyt mutta ensimmäinen oli niin tyhmä ettei ottanut mua yhtään tosissaan ja vitsaili ja nauroi koko ajan,en sen luona kauaa käynyt.Toinen oli yhtä tyhmä eikä ymmärtänyt mua yhtään,vähätteli mun ongelmia ja suuttui heti jos en puhunut vähään aikaan.Se homma loppui siihen että makasin sängyssä enkä suostunut puhumaan sille,sitten se haki hoitajat nostamaan mut sängystä ylös ja yritti pakottaa mut puhumaan.Mä en pakottamalla puhu ja sen lisäksi mulla oli huilausaika kesken joten tappelu siitä tuli.Lopputuloksena se että mä makasin lattialla selälläni ja monta hoitajaa oli pitämässä kiinni ja pakotti mut pysymään siinä ja kuuntelemaan kun psykologi puhui mulle ja se käski mun mennä sen huoneeseen seuraavalla viikolla ja sanoi että mun on ite sanottava sille etten halua puhua sille,aikaisemmin oli pyytänyt hoitajaa sanomaan.Sitten se vielä vittuili mulle suoraan sanomalla että "kyllä se sielläkin saat maata lattialla jos sä haluat",niin ilkeellä äänellä.Ja kaikki johtui siitä ettei se ymmärtänyt mua eikä antanut aikaa rakentaa luottamusta ja mä pelkäsin sitä alusta asti koska pelkään miehiä lapsuudentraumojen takia.Mun pitäisi päästä täältä syksyllä pois,pitäisi vaan siihen asti kestää tekemättä mitään tyhmää.Mutta kun mä en kestä tätä enää.Ei mulla ole täällä ketään kenelle voisin puhua asioista.Täällä ei tosiaan saa mitään apua.