Miten te ihmiset oikein jaksatte

En nyt kyllä usko, että masennuksesi johtuu siitä, että asut yksiössä.

No masennukseni johtuu herkkyydestäni ja elämässäni sattuneista vastoinkäymistä. luulen. 36 neliötä on ja käyn naapurissa päivittäin , mutta harvoin tulee mulle kaveri kylään.
Työ... olen työkyvytön ja työtön samaan aikaan.

Asunnon koko ei vaikuta negatiivisesti elämääni kuin viihdyn yksikseni.

olen asunut 31 neliön yksiössä ja aina se oli täynnä porukkaa kun kaverit halus käydä katsomassa mun vointia ja piristämässä. nyt on vähän hankalaa, kun asun opiskelijasolussa ja siellä ei oo kauheesti yksityisyyttä.
harrastuksia mulla ei ole, en jaksaisi, mutta sillon kun kämpän seinät meinaa kaatua päälle lähden ajelemaan paikallisbusseilla ympäri kaupunkia mp3-soitin matkassa.
opiskella pitäis ja nyt kesällä olla töissä, mutta saikutan vain. ei vain pysty mihinkään järkevään. silloin tällöin hyvinä päivinä käyn kavereiden kanssa juhlimassa, mutta sitten vedänkin aina ihan överit kun se paha olo jossain vaiheessa iskee päälle...

paitsi että asun 150neliön kokoisessa omakotitalossa. Ei täällä käy ketään katsomassa. Yksi ystävä on ja asuu kaukana. Minun pitäisi nyt kesälomalla mennä sinne..
Todella masentavaa. Olen ilman ystäviä. Töissä käyn mutta työkaverit on enempi kavereita keskenään. Samoin olin vertaistukiryhmässä niin tuntui että jäin siitäkin ilman todellisia kavereita. Yhden kerran laitoin viestiäkin yhdelle sieltä ryhmästä niin ei vastannut takaisin (siis facebookissa) vaikka tämä käy joka päivä facessa ja kommentoi omaa tilaansa ym. Kait sitten niin paljon kavereita jo yli 300.
Olen aina kotona lasteni tai mieheni kanssa. Emme edes käy missään. Kun en tiedä minne edes menisimme. Meidät on opittu tuntemaan erakkoina eikä kukaan pyydä luokseen..
Rahaa ei ole paljon eikä matkustella ym.
Niin ja olen vakavasti masentunut. Beckin testissä korkeat pisteet. MInkäikäinen olet? itse 33v ja nainen. Pyydätkö kavereita teille kylään? Itse en kyllä pyydäkään edes..
Kirjoittele!

Mä oon vakavasti masentunut mutta mun tilanne on kyllä ihan erilainen.Oon ollut masentunut lapsesta asti perheongelmien takia ja 14-vuotiaana kaikki voimat vaan katosi ja masennuin todella vakavasti.Sen jälkeen oli parempi kausi,olin masentunut mutta kestin sen paremmin.Sitten se alkoi taas kun jouduin pois kotoa,silloin perhetilanne oli hyvä ja mun piti päästä pian takaisin mutten päässytkään koska poissa ollessa masennus iski kovempana kuin koskaan eikä mua päästetty sitten kotiin,vaikka se oli ainoa toiveeni ja tiesin että kotioloissa mulla olisi ollut parempi olo.No,nyt oon 19 ja asun kuntoutuskeskuksessa,oon asunut kaksi ja puoli vuotta.Oon todella masentunut ja yksinäinen,perhe ei käy täällä kun on niin pitkä matka eikä autoa.Kotiin pääsen kuuden viikon välein yhdeksi yöksi.Koko ajan on niin kamala ikävä ja oon niin masentunut että välillä,joka päivä tulee se hetki että haluan vain kuolla.En vain jaksaisi enää yrittää,pääsenköhän koskaan pois.En enää muista millaista oli olla iloinen ja vaikka nauraisin joskus,sisällä tunnen vain tuskaa.Harvoin kukaan juttelee täällä mun kanssa,enimmäkseen työntekijöillä on niin kiire toisten asukkaiden kanssa että mä vaan unohdun omaan huoneeseeni ihan yksin.Välillä hajotan tavaroita ja viiltelen kun en kestä enää.Aina jankutetaan että pitäisi käyttäytyä kunnolla ja jos tappelen porukan kanssa,sanotaan että se tuntuu niitten mielestä pahalta.Kukaan ei ajattele miltä musta tuntuu,yksin,aivan eristyksissä muusta maailmasta.Eikä kukaan ymmärrä että ehkä joku päivä en kestäkään.Kerran oon yrittänyt itsemurhaa,en tiedä oliko hyvä vai huono asia etten onnistunut.Aina viillän niin syvälle kuin uskallan ja mietin,viiltäisinkö kunnolla,ei tarvitsisi enää kärsiä.Oon yrittänyt puhua kolmen psykologin kanssa ja mulla on lääkitys mutta ajatukset kulkee aina samaa rataa.Haluan vain pois täältä,en kestä tätä enää.

Suoraan sanottuna minun tekisi mieli vain nukkua suurimman osan ajasta. Näin on ollut teinistä saakka.
Olen yksinäinen mutta välillä omasta syystäni, torjun seuran. Välillä kaipaan ihmisiä ja väillä olen niin sekaisin..... menetin läheiseni ja suren sitä ihan joka hetki. En tiedä miten voisin jatkaa.
Vihaan yksiötäni. Isompi asunto vaikuttaa kummasti mielialaan. Olenkin harkinnut muuttoa, jopa kaupungin vaihtoa, nimittäin nykyisessä kaupungissa tuntemattomat ihmiset tietää minut jostain, vaikka en tiedä heitä! Voisinpa vaikka tutustua mutta kun sitä vaan kyylätään kaukaa. Ymmärrän kyllä että saatan vaikuttaa oudolta linnulta. en minä nyt niin outo kuitenkaan ole, ihan samanlainen loppujenlopuksi.

Teinistä asti täälläkin ollut masennus.Naapuri sanoi kun koulusta menin hänen luo aina ensin(kotona kukaan välittäny),että kylläpä huokaa raskaasti jo vaik noin nuori tyttö vielä(14v).Elämä meni kaikin puolin piloille.Sit tuli valtava vastuu ja huoli ja olis pitäny jaksaa hoitaa ja kuntouttaa vammaista,kukaan ei vain tullu kysyneeks multa että miten itse jaksat,tai jaksatko.Päinvastoin,nekin harvat "ystävät" hylkäs.Köyhänä ei ollu varaa "ostaa" apua ja "hyvinvointi"-yhteiskuntamme on aina voinut niin hyvin,ettei kaiken kurjimpien osaa ole tajunneet ja apu jäi saamatta.Nyt on vanhuus,köyhyys,masennus ja kivut,vaan yhteiskunta edelleen nostaa nokkaa,vaik ite hoitaen säästin sen verovaroja,että sai varallisuusverot ym poistaa rikkailta.Edes eläkkeelle ei pääse,vaik niin kipeä ja masentunu ettei kotitöitä jaksa ja ruoka tulee suolattua kyynelin,siis mikäli on jaksanut ruuan tehdä.