Jääkö pieneksi nyt Katajainen?

Pieni Katajainen mullastaan

katsoo ylös

huudahtaa:

”Isä Tammi vahvajuuri, tummat lehtes' minuun käännä

luo oksistasi käteni,

rungostas' tee vartaloni.

Terhoistas' voit koruiks' antaa

Mullastasi vahvistusta.”

Ei Isä Tammi tahdo kuulla, tuulenviimassa lepäilee.


Katajainen uudestaan,

katsoo ylös

huudahtaa:

”Pappa Mänty harmaahaiven, kaarnan kuoret minuun käännä,

luo havunneulat käsikseni,

pari juuristasi jaloikseni.

Kävyistäs' voit vaatteiks' antaa.

Pihkan avul' vahvistaa.”

Ei Pappa Mänty tahdo kuulla, Koivun kanssa juttelee.


Nyt Katajainen luovuttaa, ei kukaan tahdo vahvistaa!

Ei Mänty, Tammi, kumpikaan.

Jääkö pieneksi nyt Katajainen?


Vaan Äiti Tuomi huoahtaa;

”Sure ei kai Katajainen?”

Ei Katajainen vastaakaan

Niin ei tehnyt puista kumpikaan

Taas äiti Tuomi tuhahtaa:

”En tahdo nähdä surunaamaa.

Ei pakko ole puunkaan olla

Suuri, jylhä, väkivahva

Kuvittele, Katajainen

Jos oisit kuin vuori, samanlainen;

Puiden latvat vapisee

Kun Katajainen askeltaa

Vesi kuivuu jokien

Kun on Katajainen janoinen

Talot rikki rytisee

Maakin murtuu jalkojen alla

Tanner öisin jytisee

On perhe kohta taivasalla

Ei ole hyvä pienen puun

Saada voimat väkivahvan

Korkeutta vuorenhuippujen

Jylhyyttä kuusimetsien

Oo tyytyväinen juuri noin

Omallasi oksistolla

Janoisella juuristolla

Matalalla latvahalla

Oo tyytyväinen juuri noin

Sievä, pikku Katajainen


Niin Katajainen naurahtaa

Kyl' osaa äiti lohduttaa

Ei enää kaipaa korkeutta

Jylhää ääntä metsikön

Vuoristojen mahtavuutta

Myrskyn voimaa rannikossa

On tyytyväinen juuri noin

Sievä, pikku Katajainen

Tosin vain yhdelle myöntää lapsekkuuden

Saa äiti suukon poskelleen