Kun kuopuksesta on tullut iso

Hyyyyyi, toisen päiväkirjan lukeminen on törkeää!
Ikävää, kun et pysty kunnioittamaan toisen ihmisen yksityisyyttä, vaikka hän tyttäresi onkin. Kehtaat vielä myöntää sen julkisesti.

Kenties olet omistushaluinen ihminen ja koet, että kaikki mikä on lastesi omaa tai osa heidän elämäänsä, kuuluu se sinulle automaattisesti.

Vaatii kypsyyttä osata ymmärtää, että lapsilla on ihan oma elämänsä, he ovat yksilöitä ja kulkevat oman polkunsa. Me vanhemmat vain näytämme heille parhaaksi katsomamme suunnan ja teemme heille vahvan ja hyvän alustan mistä ponnistaa.

Haikeutta toki voi tuntea, kun lapset lentävät pesästä. Onhan se elämänmuutos kaikille joita se koskettaa.
Sinulla se taitaa olla vielä vaikeampaa, pian ei ole enää ketään, jonka päiväkirjoja voisi salaa "vilkaista".

Minun nuorimmainen on vasta 8 vuotias joten menee vielä aikaa ennenkuin hän on iso. Mutta jotenkin tuntuu että hänen isoksi tulemisensa ei ole niin vaikeaa kun esikoisen. Esikoinen on 15v ja monesti mietin miten ihmeessä äidin pikkupojasta on kasvanut nuorukainen. Kaikki on hakusessa kun pitää miettiä rajoja ja antaa samalla liekaa löysemmälle. Eli minulle varmaan esikoisen isoksi tuleminen on se vaikein asia. Toisten lasten kasvaminen menee siinä sivussa ja varmaan huokaisen helpotuksesta kun nuorimmainen pakkaa kamansa ja lentää pesestä. Toivottavasti se päivä joskus tulee...

"Jokin aika sitten löysin hänen päiväkirjansa. Tiedän että se oli todella väärin, mutta vilkaisin sitä silti."

Olet tehyt todella törkeästi! Tiesitkö, että on rikos lukea toisen päiväkirjaa ilman lupaa? Olet pettänyt luottamuksen pahimmalla mahdollisella tavalla...vaikka kuinka ikävöisit tyttöäsi niin silti, tuollaista ei mennä tekemään. Kuvittele miltä tytöstäsi tuntuisi jos hän saisi tietää, että olet mennyt hänen salaisia tuntojaan lueskelemaan?

Meillä on poikalapsia, joista nuorimmainen on lähdössä armeijaan parin viikon päästä. Jo jonkin on seurustellut mukavan tytön kanssa, joten en ole enää elämänsä ensimmäinen nainen. Järki sanoo, että näihän elämän pitää mennäkin. Toivottavasti ei jää peräkamarin pojaksi armeijan jälkeen.

Mutta tunne ei mene samaan tahtiin järjen kanssa. Minäkin ajattelen välillä, mihin se aika hupeni. Juurihan istuimme naapurin äidin kanssa hiekkalaatikon reunalla, tai vetisteltiin ala-asteen joulujuhlissa, kun pojat esitti lampaita ja yhdessä päiviteltiin loputonta ruokahalua...

Mutta oma elämä on nyt ihanan helppoa. Isommat pojat asuvat omillaan ilman suurempia huolia, valtio huolehtii kuopuksesta jonkin aikaa. Minä ja puoliso voimme käyttää vapaa-aikaamme kuinka haluamme, työssäkin osaa tässä iässä olla jo murehtimatta siitä, mihin ei voi vaikuttaa ja hoitaa oman osuutensa.

Nautitaan lasten aikuistumisesta, seurataan mielenkiinnolla heidän valintojaan (kerrotaan kuulumisia sille naapurin äidille), mutta ei sekaannuta liikaa heidän elämäänsä.