en kai?

Olen aina jostain syystä ollu yksinäinen. Kun mietin elämääni taaksepäin muistan saman ahdistuksen ja surun jo ala-asteajoilta. En voi käsittää mikä minussa on vikana, että en tunnu löytävän kaverisuhteita.

Viime syksynä erosin seitsemän vuoden suhteesta ja siitäkin ainakin kaksi vuotta liian myöhään. Juurikin tämä yksinäisyyden pelko oli syynä siihen, miksi pysyin toimimattomassa suhteessa niin pitkään. Tiesin että eron tullessa joudun juuri tähän tilanteeseen, missä olen nyt eli surulliseksi ja yksinäiseksi

Kevään puolella vaihdoin paikkakuntaa opiskelukaupungista takaisin kotikaupunkiini. Olen täällä yrittänyt olla yhteydessä vanhoihin tuttuihin, kavereita minulla ei juuri täälläkään ole koskaan ollutkaan.

Nyt kuitenkin itsetuntoni on niin pohjalukemissa, että en käsitä miten jaksan jatkaa tästä eteenpäin. Jostain ihmeen syystä olen joutunut kummallisiin tilanteisiin yrittäessäni tehdä kavereita vanhoista tutuista.

Ensin otin yhteyttä erääseen lukiotuttavaani, jonka kanssa sitten puhuimmekin monista asioista myös hyvin henkilökohtaisista elämänkokemuksista ja kuvittelin jo että ystävyys lähtee mukavasti etenemään. Kuitenkin tapahtui jotain kummallista mitä en millään muotoa ymmärrä. Lähdimme eräänä keväisenä lauantaina baarin puolelle, jossa oli myös kaverini työkavereita (kaikki miehiä, olen siis itse nainen kuten kaverinikin). Tulin hyvin juttuun työkavereiden kanssa ja nauroin ja laskin leikkiä koko illan. Myös kaverini sanoi, että olipa mukavaa. Kuitenkin se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun pääsin hänen mukaansa baariin. Olen moneen otteeseen yrittänyt ehdotella baarireissuja ja myös muutakin yhteistä toimintaa kuten kävelyllä käyntiä, shoppailua yms. En kuitenkaan ole saanut hänestä enää seuraa itselleni. Olen erittäin hämilläni siitä mitä meidän välillä tapahtui. En käsitä mitä tein väärin?

Porskuttelin sitten päättäväisesti eteenpäin ja otin yhteyttä seuraavaan vanhaan tuttavaani. Tyttö hänkin. Yritimme parin kuukauden ajan sopia mitä erilaisimpia tapaamisia kahvittelusta baareiluun. Olin jo melkein luovuttanut ja päättänyt että hän ei vain halua olla minun kanssa missään tekemisissä. Sitten kuitenkin kysymisen jälkeen pääsin hänen mukaansa eräälle baarireissulle (kun olen monen vuoden jälkeen sinkkuna, oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni, huomaan että baarit vetävät puoleensa). Alkuilta olikin varsin onnistunut ja ainakin minulla oli mukavaa. Sitten joukkoomme liittyä kaverini miespuolinen ystävä. Tämä ystävä sitten kiinnostui minusta ja alkoi puhumaan minulle paljon ja jossain määrin iskemään. Lähdin mukaan juttuun koska huomasin itsekkin kiinnostuvani hänestä. Myös hänkin on sinkku. Illan edetessä kaverini yritti erottaa meitä toisistaan erittäin kummallisella käyttäytymisellä ja hän kertoi minulle että mies on hänen hyvä ystävänsä ja seurustellut vasta hänen toisen ystävänsä kanssa. Olin erittäin hämmentynyt tilanteesta, koska kaverini sanoi miehen olevan mukava. Mikä siis oli ongelma jos seurustelu oli kuitenkin jo päättynyt? Noh meidän juttu eteni sitten läheisemmällikkin tasolle, mutta sitten tapahtui jotain, mitä en ymmärrä lainkaan. Mies pakeni luotani yhtäkkiä ja kun kysyin asiaa hän sanoi, että voimme olla kavereita. Niinpä niin, en tiedä, mitä tässä oikein tapahtui, mutta olen varma että kaveruus ei tule missään nimessä toteutumaan. Myös kaverini on katkaissut välinsä minuun kokonaan, eikä edes halua olla samassa paikassa yhtäaikaa.

Olen tässäkin tilanteessa erittäin hämmentynyt kaikesta. Mitä ihmettä teen väärin? En voi käsittää. Kummassakaan tapauksessa en omasta mielestäni ole loukannut ketään millään tavalla. Enkä voi käsittää sitä miksi kukaan ei voi sanoa minulle, jos niin olen tehnyt. En vain käsitä millään muotoa, mitä missään tässä on taopahtunut.

Tunnen itseni idiootiksi ja olen varma että minussa on joku vikana. Nyt olen siis yksin ja mietin, miten ihmeessä saan motivaatiota enää yrittää tutustua kehenkään ihmiseen jos jollain kumman tavalla karkoitan heidät luotani? Enkä ite ees käsitä miten!!!! Tunnen itseni turhaksi ja merkityksettömäksi ihmiseksi. Haaveilen siitä, että voisin viettää aikaani kaveriporukassa ja tuntisin kuuluvani joukkoon. Olen kuitenkin nyt niin masentunut näistä tapahtumista että mietin kaiken lopettemista ja mulla pelottaa omat ajatukseni.

Seurustelusuhteessa koin olevani yhdentekevä, en saanut puolisoltani kaipaamaani huomiota. Asiaa puitiin monella tavalla, mutta vuosien vieriessä rakkaus loppui molemmilta. Pelkäänki nyt etten ole jostain syystä rakkauden arvoinen, että olen jotenkin huono ihminen.

Mietin vain sitä miten paljon helpompaa kaikkien läheisteni (perheen ja suvun) elämä olisi jos minua ei enää olisi, tai olisi koskaan ollukkaan. Tällä hetkellä tunnen oloni niin tuskalliseksi että mietin vain koko ajan sitä miten näin ei tarvitse olla. Olen kohta kolmekymppinen ja monella tasolla luopunut kaikesta toivosta.

Mulla on pizzaa jääkaapissa, unilääke yöksi sekä colaa tarpeeksi. Asiat voisivat olla huonomminkin.

Sinulle hmm... Tätini on sanonut samat perustelut näihin kummallisiin tapahtumiin, että kateutta olisi ilmassa. Enpä tiedä voisinko tuota niin uskoa. Omasta mielestä toisina päivinä olen kohtalaisen hyvännäköinen toisina päivinä pelkästään ruma. Mutta kyllä esimerkiksi juuri tämä miespuolinen tuttavuus, joka ihmeellisesti loppui, sanoi minulle että olen kaunis ja seksikäs. En vain oikein sitä pysty uskomaan, koska hän käyttäytymisellään minusta vesitti kokonaan sanomisensa.

Kyllä kai sitä voisi sanoa, että hyvinä päivinä olen kohtuullisen mukavaa seuraa. Olen kiinnostunut monista asioista maailmassa ja kykenevä keskustelemaan jopa politiikasta ja uskonnosta hermostumatta ;) En vain ymmärrä mitä teen väärin, että saan ihmiset karkotettua ympäriltäni.

Opiskelukaupungissa minulla on neljä kaveria joiden kanssa olen vielä tekemisissä ja niistä kaksi joille olen myös näistä hankaluuksista kertonut. Toinen niistä sanoikin ihanasti minulle tässä yks päivä, että ei voi ymmärtää miksei joku haluaisi minun kans olla, oli juuri ite ymmärtänyt kuinka ikävää on etten syksyn koettaessa enää ole samassa kaupungissa. Tästä tulikin hetkeksi taas parempi mieli ja ajattelin, että jos olen tämmöisenkin ihmisen elämääni löytänyt, miksi se ei voisi tapahtua uudestaan.

Olen kuitenkin nyt niin herkässä tilassa, kun taustalla on tämä erokin pitkästä suhteesta, että otan kaikki vastoinkäymiset todella henkilökohtaisesti. Kyllähän näitä kummallisia kohtaamisia, joissa ihmiset "hylkäävät" minut selittämättä on tapahtunut ennenkin, mutta en ole reagoinut niihin näin vahvasti, kun olen opiskellut ja ollut parisuhteessa. Nyt olen vielä kaiken päälle työttömänäkin, joten aikaa turhaan vatvomiseen siis riittää.

Onneksi tänään tuntuu päivä hieman paremmalta, mutta valitettavasti tiedän että samat tunteet tulevat vielä palaamaan, samat tunteet omasta turhuudesta ja merkityksettömyydestä ja mula ahistaa ja pelottaa jo valmiiksi. Samalla myös ärsyttää se että olen niin heikko ihminen, etten selviä tämmöisistä tilanteista. Ehkä osaltaan se hankaloittaa, että nämä nyt tuntuvat tulevan näin peräkkäin kaikki, että en saa missään välissä kunnon positiivista kokemusta.

Niin ja olen jonkun verran alle kolmekymppinen kuten jo edellisen kirjoituksen lopussa kerroin.

Mietin ihan samaa, että kertoiltiinko siellä jotain ihme juttuja. Tuntuu kuiten ihmeelliseltä koska me keskusteltiin "baariäijän" kans paljon ja monista asioista, hyvinkin henkilökohtaisista jutuista mm. molemmat käytiin jonkin verran läpi menneitä suhteita. Ihmetyttäis se että hän olis kysymättä uskonu jotain ihmejuttuja minusta.