Kerään tähän nyt muutamia pääpointteja, joiden olen antanut käydä ja kuplia mielessäni hyvän viinin lailla jo jonkun aikaa.
On huolestuttavaa, miten niin harva nuori tiedostaa olevansa oikeutettu hakemaan apua psyykkisiin ongelmiin, etenkin masennukseen, joka on varmaankin niistä yleisin murrosikäisen nuoren huonon itsetunnon ohella.
Hahmotelkaa ja nähkää hyvät nuoret mielessänne iso joukko suomalaisia (etenkin teidän ikäisiänne tyttöjä ja poikia). Heistä suuri osa on masentuneita tai ylipäänsä kärsivät psyykkisestä pahoinvoinnista. Tästä masentuneiden ja sairaiden joukosta vain osa tiedostaa itse olevansa avun tarpeessa. Heistä taas vain osa tajuaa, että heillä on oikeus hakea apua huoliinsa. Tästä joukosta jää loppujen lopuksi jäljelle vain pieni osa, joka saa apua ongelmiinsa.
Monesti nuoren avunpyyntöön vastataan nihkeästi, eikä nuori saa riittävästi apua masennukseen tai muuhun vastaavaan psyykkiseen sairauteen. Itse olen valitettavasti joutunut kokemaan sen, etten ole saanut riittävän hyvää palvelua ja tehokasta apua ongelmiini. Kerron nyt masennuksesta ja psyykkisistä sairauksistani suoraan, sillä haluan antaa esimerkkiä niille nuorille, jotka hautovat huoliaan ihan yksin, eivätkä uskalla puuttua omiin, taikka kaverin ongelmiin. Tässä siis omia kokemuksiani:
Olin 7. luokalla, kun minulle alkoi ilmaantua hoitamattoman masennuksen seurauksena syntyneitä psykosomaattisia oireita (=keho reagoi psyykkiseen pahoinvointiin niin, että masentunut alkaa saada fyysisiä oireita, kuten päänsärkyä, väsymystä, pahoinvointia jne). Äitini kiidätti minut lääkäriin, joka diagnosoi minulle masennuksen. Sain lääkärin kautta ajan nuorten poliklinikalle, jossa aloin käymään melko tiheään tahtiin. Kevään puolella masennus hellitti, ja aloin voida paremmin. Reilun vuoden päästä kuitenkin alkoi uusi, entistä pahempi episodi, jonka aikana vahingoitin itseäni mm. syömällä liian suuria määriä unilääkkeitä ja viiltelemällä. Tuolloin sairastuin myös bulimiaan ja paniikkihäiriöön (http://fi.wikipedia.org/wiki/Paniikkihäiriö). Sain lopulta lääkkeet masennukseen, ja noin puolen vuoden päästä kehooni oli varastoitunut tarpeeksi serotoniinia, joka ehkäisee masennusta.
Syksyllä aloitin uudessa koulussa, jossa minulla ei ollut kavereita. Välini muihin ihmisiin huononivat hieman, ja aloin tuntea itseni yksinäiseksi. Sairastuin uudelleen masennukseen, vaikkakin tällä kertaa lievemmin.
Edellisestä käynnistäni psykologilla oli kuitenkin kulunut jo yli puoli vuotta, joten minun olisi pitänyt saada uusi lähete lääkäriltä, jotta olisin saanut ajan psykologilta. Jatkoin soittelua nuorten poliklinikalle siinä toivossa, että he saisivat minulle jonkinlaisen ajan. Heillä meni melkoisesti aikaa asioideni sumplimisessa, ja lopulta sain ajan n. kuukauden päähän nuorisoneuvolaan (siis eri paikkaan, kuin missä olin aikaisemmin käynyt). Sain sieltä kuitenkin ajan noin kuukauden välein, mikä on ihan naurettavaa. Yksi tunti kuukaudessa ei riitä masentuneelle ihmiselle varsinkaan, kun ensimmäiset käynnit kuluvat suurimmaksi osin tutustumisen merkeissä. Nyt olen taasen vailla apua psyykkisiin ongelmiini, ja se tekee minut vihaiseksi ja pettyneeksi, sillä tiedän, että minulla on oikeus vaatia apua, vaikka en saakaan vastausta avunpyyntöihini. Olen alaikäinen (17v), vailla minkäänlaisia tuloja ja vitsauksenani on yhä erilaiset psyykkiset sairaudet.
Mitä asioille pitäisi tehdä? Mielestäni lapsia ja nuoria pitäisi valistaa peruskouluissa enemmän masennuksesta ja myös harvinaisemmistakin psyykkisistä sairauksista. Lapset ansaitsevat tietää. että heillä on oikeus vaatia apua ja tuntea, että heistä pidetään huolta tässä yhteiskunnassa. Heille pitää kertoa, että on okei mennä pyytämään apua, eikä huolia tarvitse kantaa yksin. Mitä useampi lapsi tehdään tietoiseksi oikeuksistaan, sitä suurempi joukko ihmisiä alkaa vaatia oikeuksiaan myös näissä asioissa, jolloin saadaan aikaiseksi suurempia muutoksia yhteiskunnassa. Kansa päättää, että ketkä istuu hoitamassa meidän asioita ja oikeuksia. Jos me halutaan valtaan sellaiset päättäjät, jotka ottaa hommakseen lisätä terveydellisten palvelujen tehokkuutta, niin siitä on paljon apua sairaille, jotka niitä palveluja tarvitsee!
On huolestuttavaa, miten niin harva nuori tiedostaa olevansa oikeutettu hakemaan apua psyykkisiin ongelmiin, etenkin masennukseen, joka on varmaankin niistä yleisin murrosikäisen nuoren huonon itsetunnon ohella.
Hahmotelkaa ja nähkää hyvät nuoret mielessänne iso joukko suomalaisia (etenkin teidän ikäisiänne tyttöjä ja poikia). Heistä suuri osa on masentuneita tai ylipäänsä kärsivät psyykkisestä pahoinvoinnista. Tästä masentuneiden ja sairaiden joukosta vain osa tiedostaa itse olevansa avun tarpeessa. Heistä taas vain osa tajuaa, että heillä on oikeus hakea apua huoliinsa. Tästä joukosta jää loppujen lopuksi jäljelle vain pieni osa, joka saa apua ongelmiinsa.
Monesti nuoren avunpyyntöön vastataan nihkeästi, eikä nuori saa riittävästi apua masennukseen tai muuhun vastaavaan psyykkiseen sairauteen. Itse olen valitettavasti joutunut kokemaan sen, etten ole saanut riittävän hyvää palvelua ja tehokasta apua ongelmiini. Kerron nyt masennuksesta ja psyykkisistä sairauksistani suoraan, sillä haluan antaa esimerkkiä niille nuorille, jotka hautovat huoliaan ihan yksin, eivätkä uskalla puuttua omiin, taikka kaverin ongelmiin. Tässä siis omia kokemuksiani:
Olin 7. luokalla, kun minulle alkoi ilmaantua hoitamattoman masennuksen seurauksena syntyneitä psykosomaattisia oireita (=keho reagoi psyykkiseen pahoinvointiin niin, että masentunut alkaa saada fyysisiä oireita, kuten päänsärkyä, väsymystä, pahoinvointia jne). Äitini kiidätti minut lääkäriin, joka diagnosoi minulle masennuksen. Sain lääkärin kautta ajan nuorten poliklinikalle, jossa aloin käymään melko tiheään tahtiin. Kevään puolella masennus hellitti, ja aloin voida paremmin. Reilun vuoden päästä kuitenkin alkoi uusi, entistä pahempi episodi, jonka aikana vahingoitin itseäni mm. syömällä liian suuria määriä unilääkkeitä ja viiltelemällä. Tuolloin sairastuin myös bulimiaan ja paniikkihäiriöön (http://fi.wikipedia.org/wiki/Paniikkihäiriö). Sain lopulta lääkkeet masennukseen, ja noin puolen vuoden päästä kehooni oli varastoitunut tarpeeksi serotoniinia, joka ehkäisee masennusta.
Syksyllä aloitin uudessa koulussa, jossa minulla ei ollut kavereita. Välini muihin ihmisiin huononivat hieman, ja aloin tuntea itseni yksinäiseksi. Sairastuin uudelleen masennukseen, vaikkakin tällä kertaa lievemmin.
Edellisestä käynnistäni psykologilla oli kuitenkin kulunut jo yli puoli vuotta, joten minun olisi pitänyt saada uusi lähete lääkäriltä, jotta olisin saanut ajan psykologilta. Jatkoin soittelua nuorten poliklinikalle siinä toivossa, että he saisivat minulle jonkinlaisen ajan. Heillä meni melkoisesti aikaa asioideni sumplimisessa, ja lopulta sain ajan n. kuukauden päähän nuorisoneuvolaan (siis eri paikkaan, kuin missä olin aikaisemmin käynyt). Sain sieltä kuitenkin ajan noin kuukauden välein, mikä on ihan naurettavaa. Yksi tunti kuukaudessa ei riitä masentuneelle ihmiselle varsinkaan, kun ensimmäiset käynnit kuluvat suurimmaksi osin tutustumisen merkeissä. Nyt olen taasen vailla apua psyykkisiin ongelmiini, ja se tekee minut vihaiseksi ja pettyneeksi, sillä tiedän, että minulla on oikeus vaatia apua, vaikka en saakaan vastausta avunpyyntöihini. Olen alaikäinen (17v), vailla minkäänlaisia tuloja ja vitsauksenani on yhä erilaiset psyykkiset sairaudet.
Mitä asioille pitäisi tehdä? Mielestäni lapsia ja nuoria pitäisi valistaa peruskouluissa enemmän masennuksesta ja myös harvinaisemmistakin psyykkisistä sairauksista. Lapset ansaitsevat tietää. että heillä on oikeus vaatia apua ja tuntea, että heistä pidetään huolta tässä yhteiskunnassa. Heille pitää kertoa, että on okei mennä pyytämään apua, eikä huolia tarvitse kantaa yksin. Mitä useampi lapsi tehdään tietoiseksi oikeuksistaan, sitä suurempi joukko ihmisiä alkaa vaatia oikeuksiaan myös näissä asioissa, jolloin saadaan aikaiseksi suurempia muutoksia yhteiskunnassa. Kansa päättää, että ketkä istuu hoitamassa meidän asioita ja oikeuksia. Jos me halutaan valtaan sellaiset päättäjät, jotka ottaa hommakseen lisätä terveydellisten palvelujen tehokkuutta, niin siitä on paljon apua sairaille, jotka niitä palveluja tarvitsee!
Vastaukset 4
Vanhimmat
JATKOA
Kuvittele, että tökkäät sormesi vesilätäkköön. Siihen syntyy sen seurauksena renkaita, jotka suurenee suurenemistaan. Jonkun meistä on tehtävä aloite, jotta meidän sanaa kuultaisi, ja ennen kaikkea; jotta se otettaisiin tosissaan.
Jossain vaiheessa kuitenkin ne renkaat haihtuvat näkymättömiin, sillä yhden ihmisen tekemässä aloitteessa ei ole tarpeeksi voimaa ja tahtoa.
Kuvittele nyt, että useampi ihminen tekee yhdessä sen aloitteen. Renkaat jatkavat matkaa ja keräävät mukaansa yhä suuremman joukon, sillä aloitteessa oli tällä kertaa tarpeeksi voimaa ja aloitteen tekijöiden ääntä kuultiin ja suuri joukko ihmisiä pohti sitä mielessään. Yhä useammat lähtivät mukaan "pelastusoperaatioon". Kukaan ei voi vaikuttaa asioihin yksin, ainakaan kovin tuottoisin seurauksin. Mutta suurella ihmisjoukolla on valtaa ja heidän sanaansa kuullaan.
On lukuisia tapoja auttaa masentunutta (tai masentuneita). Jos näet, että toisella on huolia ja murheita, niin mene juttelemaan hänelle! Kerro, että hänellä on oikeus pyytää apua, ja että hänen ei tarvitse kantaa huoliaan yksin. Tee hänet tietoiseksi!
Jos olet opiskelija (esimerkiksi peruskoulussa), niin voit pyytää terveydenhoitajaa kertomaan tunnilla enemmän masennuksesta ja psyykkisistä sairauksista. Kuten tiedämme, niin valistus ja asioista selvillä oleminen on hyväksi monella eri saralla. Voit myös esimerkiksi ehdottaa, että koulussasi pidettäisi joko luokan, tai vaikkapa koko koulun yhteinen luentotilaisuus masennuksesta. Meidän koulussa yläasteella puhuttiin ainakin huumeista, ja mielestäni masennus on niin yleinen ja meidän yhteiskuntaa kuormittava asia, että siitä pitäisi puhua enemmän ja asioille pitäisi tehdä jotain!
Toivon, että saisin aikaiseksi fiksua keskustelua. Jos olet jaksanut lukea tämän topicin loppuun, niin oletan, että olet sen verran tosissasi, että viitsit myös vastata hyvän maun mukaisesti ja kunnioitat muita keskustelijoita. En minäkään ihan vaan lämpimikseni täällä puhu! ;-)
Olen itse aivan samaa mieltä kanssasi. Minulla on itsellänikin jonkinasteinen masennus meneillään, mutta silti en ole hakenut apua, en tiedä miksi. En kai luota ihmisiin, psykologeihin yms..?
Juuri viime viikolla tajusin, että elämäni on ollut oikeastaan lähes pelkkää masennusta. Minua on kiusattu 8 vuotta, lähes koko ala-asteen ja koko yläasteen. Ala-asteella alkoi tulla ensimmäisiä oireita masennuksesta, ohitin ne. Yläasteella asia vaan paheni, jouduin terveydenhoitajalle kaverini kautta. Terveydenhoitaja laittoi minut lääkärille, ja tämä taas antoi lähetteen psykologille, sivuutin jälleen koko homman, olin tyhmä.
Minulla oli pari hyvää vuotta sen jälkeen, mutta nyt se on alkanu taas oikeastaan pahempana kuin koskaan. Ei ole päivääkään, etten ajattelisi itsemurhaa, olen viiltelyn jättänyt pois, porukat eivät ymmärrä, huutavat vaan, että "mikä v*ttu sua vaivaa."
Kaverit on hävinny jo vähän aikaa sitte ympäriltä, en jaksanut enää kuunnella ainaista hyssyttelyä, että kaikki vielä kääntyy hyväksi, eivät hekään koskaan ymmärtäneet.. No, nyt olen jälleen yksin, ja itken itseni uneen joka ilta ja toivon, etten aamulla enää heräisi.
Tiedän, että minun pitäisi hakea apua, mutta joku estää sen, joku näkymätön este. Silti aina toivon, että edes joku huomaisi pahanoloni. Porukoilleni en voi mitään puhua, olen kerran sen tehnyt ja tuloksena oli viikon tietokone kielto siksi, että "saan sieltä huonoa esimerkkiä" vanhempieni sanojen mukaisesti. Silloin olin vielä yksinäisempi, kun en päässyt edes purkamaan pahaa oloani esim. muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Nyt en halua sellaista enää. Olen toivonut, että syömättömyydellä, alakulolla ja muulla tällaisella olisin voinut vanhempani totuuteen, mutta kukaan ei ymmärrä vinkkiäni, siksi olenkin nyt viimeisen vuoden aikana taas padonnut sen sisälleni, enkä todellakan tiedä miten ja milloin se sieltä purkautuu. Todennäköisimmin, kun se purkautuu, minä lähden täältä samalla.
Vielä tuohon edelliseen: olen siis vasta 19-vuotias, ja elämä tällä mallilla.
mitä pillereitä vedit?? ehkä vähän tyhmä kysymys, mut en jaksa tätä paskaa enää ja mitkää lääkkeet ei tunnu tehoavan tarpeeksi