Osaako kukaan neuvoa miten bulimiasta voi päästä eroon. Minulla on ollut se yli kymmenen vuotta. Välillä voi mennä kuukausikin, etten oksenna, mutta välillä oksennan ja ahmin 1-4 krt/vk, kun tulee hirvee mieliteko ahmia. Auttaako terapia, jos niin millainen? Onko lääkitystä? Lisäksi häpeän asiaa enkä ole puhunut siitä kenellekään. Miten muilla?
Kuinka bulimia voitetaan
Mari
5606
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kyllä mäkin toivoisin, että olisi joku parannuskeino. Siis mä olen ollut bulimikko nyt 3 vuotta, oksentanut olen vasta puolisen vuotta. Olen kokeillut kaikkea, terapiaa, ravintoneuvontaa, 4 eri masennuslääkettä, terveellistä, proteiinipitoista ravinto, jne, jne.
Jos et ole kokeillut mitään ylläolevista, niin kannattaa. Ei siinä mitään menetäkään... No ehkä rahaa ja vaivaa, mutta kyllä se kannattaa, jos haluaa parantua! Vaikka ne ei mulle tepsineetkään, niin kyllä ne sulle voi :)
Mulla oli anoreksia tätä ennen monen monta vuotta, kunnes yhtäkkiä kaikki kääntyi päälaelleen. Aloin ahmia, ja lihoin tietysti, laihdutin, ja taas lihoin. Lihoin, vaikka paastoilin ja liikuin tuntikausia päivässä, koska ahmimiskohtaukset olivat melkein päivittäisiä. Oksentaminen oli se viimeinen keino, kun olin jo reilusti ylipainoinen.
En vieläkään saa lähes aina mitään ulos, eli olen vielä "urani" alussa. Toivon saavani terapiasta, tai jostain toisesta masislääkkeestä vielä avun, ennen kuin tämä kroonistuu. Muuten en pysty kääntymään takaisin, olen sentään kohta kahdeksan vuotta ollut syömishäiriöinen. Jo lapsena söin todella paljon herkkuja, eikä ruoka maittanut. Muistan kyselleenikin äidiltäni, että en halua ikinä lopettaa kasvamista, koska sit ei voi syödä enää herkkuja (tai lihoo).
Eli siis kai mulla on koko ikäni ollut erikoinen suhde ruokaan... Voi kun pystyisin auttamaan sua! Mutta et oo yksi ongelmasi kanssa. Kannattaa ehdottomasti kertoa jollekulle, johon luotat, oli se sitten sisko, ystävä, äiti tai lääkäri. Kannattaa kuitenkin valita tarkkaan, että kuka ymmärtää. Oma äitini sai tietää ilman että kerroin (ja siis olin tehnyt sitä vasta pari kuukautta). No, siitä seurasi hirveä raivoaminen ja haukkuminen, mutta kyllä hän siitä tokeni ja nyt on todella suuri tuki minulle. Lääkärit ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä :) Kannattaa ehkä valita naislääkäri!
Toivottavasti sulle ei KUKAAN sano, että sen kuin lopetat vain!!!! Siis se on pahin mitä kukaan voi sanoa, koska sit tuntee itsensä syylliseksi, ihan kuin olisi paljon valinnanvaraa... Jos on sairas, niin sit on, eikä sitä voi lopettaa ennen kuin paranee!
Joo, mutta toivon sulle valoisampaa tulevaisuutta :)
Haluan yrittää valaa uskoa parempaa (edes vähän). Itse olen (ja tiedän monta jotka ovat) parantuneet bulimiasta. Oma mielipide on se, että kantavin voima kohti paranemista on motivaatio ja hlau parantua. Itse ainakin ongelmien pahimpina kausina, pelkäsin paranemista, koska se tarkoitti etten voisi enää tarkkailla painoa, syömistä ym eli kontrolli pettäisi, vaikka se pettikin kokoajan...
Mun apuna on ollu perhe ja ystävät. Alussa oli tietty tosi vaikeeta itkeä omia ongelmiaan muille, varsinkin kun oli aina ennen elänyt muille. JOtenkin mä vaan havahduin siihen, että elämässä on niin älyttömästi kaikkia asioita, joista voi nautti, etten halua tuhlata tätä ainutta elämääni ruuan kanssa vehtaamiseen.
Nyt mulla menee paljon paremmin. Masennuslääkkeet anto voimia käydä terapiassa asioita läpi. Perhe ja ystävät oli tärkeitä hyväksyessään mut just sen näkösenä, kokosena ja olosena ku olin, ja kertomalla että ne välitti.
Varmaa lopunelämää tulee mulle kausia ku ruoka ihmetyttää, ahdistaa ja kaikkea muuta, mutta enää se ei siivitä päiviäni.
Tässä tallanen tarina. Ja kaikesta huolimatta, bulimia opetti minulle paljon elämästä, enkä ole katkera tai mitään muutakaan. Kaikkea tarvitaan, jotta tietää elävänsä!!
Hymyjä kaikille ja jaksamista!
Tiedän kyllä mitä tarkoitat syyllisyyden tunteiden heräämisellä, kun toinen sanoo, että kunhan lopetat! Tuossa on siltil osa totta: kukaan muu, kuin yksilö itse ei voi kohtaloonsa vaikuttaa. Jos esim. joku haluaa tehdä itsemurhan, on kylmä totuus, ettei sitä pysty kukaan loputtomiin varsinaisesti estämään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sairaudet tulisi sivuuttaa.
Toinen juttu minkä voisi tuosta lopettamiskehoituksesta päätellä, ainakin jos sen kuulee ammattiauttajan suusta, on herättämisyritys: huomaa sinulla on oikeasti paha olla; kerro miksi on paha olla sen sijaan, että purkisit ahdistuksesi, surusi tmv. tuhoisan epänormaaliin käyttäytymiseen; on normaalia tuntea, mutta tunteiden hallitsemisessa ja tunnistamisessa näyttäisi olevan parantamisen varaa...
Mikä lopettamiskehoituksessa tuntuu ilkeältä on tietyllä tapaa sivuutetuksi tulemisen tunne. Tunne on "väärä", mikäli kehoitus ymmärretään väärin. Ilkeä tunnekokemus tulee ehkä siitä, että se miksi syömishäiriö on kehittynyt, jää ikään kuin huomiotta. Tulee tunne, että ikään kuin kyse olisi vain omasta vapaasta tahdosta.
Omaa tahtoa taudista eroon pääseminen kyllä vaatii ja paljon, mutta ympäristöllä on myös merkitystä. On ihana kuulla ihmisistä joilla perhe tai kumppani osaa ja haluaa tukea, eikä esim. sivuuta koko asiaa tmv.
Ikävää faktaa; minulla kaikki muuttui vasta kun muutin elämäni TÄYSIN. Ehdin kokeilemaan kaikkea, olin sairaalassa letkuruokinnassakin, ei auttanut. Masennuslääkkeet lihottivat, pahensi vain asiaa.
Aikaa meni yhteensä sairauden jälkeen 10 vuotta että olin kuivilla. Muutin siis kaiken; muutin toiselle paikkakunnalle, vaihdoin työpaikkaa, tapasin uuden miehen, jätin oikeastaan kaikki vanhat kaverit (vuosien jälkeen pikkuhiljaa otin yhteyttä ja kaikki ymmärsivät), aloin harrastaa nyrkkeilyä jossa on tietty painosarja, eli oli pakko "kasvattaa" itsensä 10 kg, värjäsin hiukset, uusin pukeutumistyyliä.. jne. Nyt kohta 30 -vuotiaana, voin ekaa kertaa elämässä sanoa että kaikki on hyvin. Saan itkukohtauksia harvakseltaan jolloin harmittelen ulkomuotoani, mutta ruokailuun se ei enää vaikuta. Olen kehittynyt nyrkkeilyssä ottelusarjaan. Olen vuosien saatossa saanut ammatin, ystäviä ja harrastuksia. En ikinä uskonut parantuvani. Kun lopulta piiiiitkän ajan jälkeen uskalsin sanoa ääneen, että olen terve, lopullinen parantuminen alkoi. Menen naimisiin ensi vuonna, olen onnellinen! Ja jopa kaunis:)
Tiedän mistä kirjoitat. Kärsin itse samasta n. kahdeksan vuoden ajan. Ahdistavia hetkiä mahtui paljon. Kävin keskustelemassa mielenterveystoimistossa. Omalta osaltaan sekin lisäsi ahdistusta, kun pienessä kylässä asuessa jännitti, kuka näkee minut siellä tai näkee minut menevän sinne. Ei keskusteluista tietty haittaakaan ollut, muttei välttämättä juuri apuakaan. Se, mikä lopulta pelasti minut, oli raskaaksi tuleminen. Sain todellisen tarkoituksen elämälläni ja koin, että haluan pitää itsestäni huolta tulevan lapsen takia. En tarkoita, että lapsi olisi ainut pelastus tässä ongelmassa vaan sitä, että ainakin omalla kohdallani piti tapahtua muutos ja askel kokonaan uuteen ennenkuin tämä käsittämätön itsetuhoinen käyttäytyminen hellitti otteensa. Nyt olen ollut jo toistakymmentä vuotta "terveenä", mutta vieläkin joskus pelko hiipii mieleen. Muistan kaiken vielä niin hyvin. Koko syömistouhu oli täysin pois kontrollista. Toivon sydämestäni, että kohdallesi tulee myöskin jokin - sen ei tarvitse välttämättä olla edes kovin suuri juttu - joka saa sinut näkemään itsesi niin arvokkaana ja tärkeänä ihmisenä, että tulee itsestäänselväksi oman terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitäminen. Omanarvontunteesta voi tässä olla pitkälti kysymys. Hyvää kesää ja siunausta !