Olen kärsinyt paniikkihäiriöstä useissa jaksoissa lähes koko aikuisen ikäni (olen nelikymppinen). Nyt vuoden olen syönyt tavanomaisia lääkkeitä, joista tälläkin palstalla on usein puhuttu. Olin jo aivan työkuntoinen ja alkuvuosi meni ilman sairaslomia.
Pääsiäisenä mieheni nukkui pois aivan yllättäen. Suuren surun keskellä on lääkitys jäänyt täysin satunnaiseksi. Eilen alkoi kesäloma ja nyt huomaan paniikkihäiriön ottaneen taas vallan elämästäni. Kotoa ei voi lähteä, ei edes lähikauppaan joka on samassa pihassa.
Mieheni veli menehtyi pari viikkoa sitten. Olisi taas hautajaiset..
Teille kaikille paniikkihäiriöstä kärsiville: muistakaa oma terveytenne, vaikka mitä surua ja vastoinkäymistä tulisi. Syokää niitä lääkkeitä. Surun ja paniikkihäiriön yhdistelmä on nimittäin aivan musertava.
Pääsiäisenä mieheni nukkui pois aivan yllättäen. Suuren surun keskellä on lääkitys jäänyt täysin satunnaiseksi. Eilen alkoi kesäloma ja nyt huomaan paniikkihäiriön ottaneen taas vallan elämästäni. Kotoa ei voi lähteä, ei edes lähikauppaan joka on samassa pihassa.
Mieheni veli menehtyi pari viikkoa sitten. Olisi taas hautajaiset..
Teille kaikille paniikkihäiriöstä kärsiville: muistakaa oma terveytenne, vaikka mitä surua ja vastoinkäymistä tulisi. Syokää niitä lääkkeitä. Surun ja paniikkihäiriön yhdistelmä on nimittäin aivan musertava.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olet niin oikeassa - kuolema ja paniikki kulkevat käsi kädessä: liika on liikaa meille herkille ihmisille. Voi kun sinulla olisi edes yksi ystävä, minulla ei enää ole. Kaikkea mahdollista hyvää tähän päivään, huomiseen, eteenpäin!
olen usein miettinyt että paniikkihäiriö voisi johtua tunteista joita on tukahdutettu.
Minutkin kasvatettiin pienenä niin että ei saa itkeä ja vaikka itkinkin niin ei lohdutettu vaan sain kommentteja tyyliin "mitäs siinä pillität".Esim kun ukkini kuoli ja olin 10 -vuotias niin menin pöydän alle piiloon enkä itkenyt.Asia ilmoitettiin minulle kuin se olisi ihan arkipäiväinen juttu,surin kyllä mutta vain itsekseni ja sisäisesti.Tarkoitan että olisin varmasti tarvinnut asioista puhumista ja lohtua.Minun omat vanhemmat vain olivat niin tunnevammaisia itse etteivät huomanneet minun tarpeitani.Nykyään neljän lapsen äitinä en voisi kuvitellakaan jättäväni lapsiani yksin surun tai pelon hetkellä.Muistan että ukkini kuoleman jälkeen ahdistuin iltaisin kun aloin miettiä kuolemaa ja että minäkin saatan kuolla ykskaks.Kenellekään en tohtinut puhua.
Muutenkin kuolema on hyvin etäinen asia Suomessa.Siitä tulee niin vieras ja pelottava asia että se vie meiltä herkiltä voimat.Olen itse yrittänyt miettiä miten saisin purettua nämä tunteet,itken nykyään usein minkä koen hyväksi.Se todellakin vapauttaa ja rentouttaa.
Äitini miesystävä kuoli 2 vuotta sitten yllättäen...siitä alkoi todellinen paniikkihäiriöni...itkin kyllä hautajaisissa mutta muuten se asia taas jäi puolitiehen.Olin lähinnä psykologina äidilleni joten omat tunteet jäivät käsittelemättä taas kerran.Muutenkin elämässäni on ollut kaikenlaista inhottavaa joten käsiteltävää riittää.Joskus se malja vaan täyttyy ja valuu yli.Uskoisin että eri ihmisillä on erikokoinen malja...joillakin se täyttyy nopeammin.
Yritän vain kertoa että olen alkanut näkemään paniikkihäiriöni lähinnä hyvänä asiana vaikka en varmasti olisi sanonut näin 2 vuotta sitten kun voin todella huonosti.Nyt on parempi kiitos sen että olen todella tehnyt töitä asian kanssa ja etsinyt vastauksia.Jokaiselle on se oma vastaus.Se jo on auttanut että tiedän paniikkihäiriön olevan vaaratonta joten nyt keskityn itseni vahvistamiseen jotta kestän paremmin tulevat koitokset.
Toden totta,niitähän tulee mutta asenne ratkaisee.Kukaan ei välty surulta,tuskalta ja muilta ikäviltä asioilta.Olenkin ajatellut että en vain ole oppinut käsittelemään niitä niin etten menisi ihan "sekaisin" joka kerta kun jotain sattuu.Onni minun elämässäni on perheeni ja ystävät.Heidän kanssa jaksan eteenpäin.Paistaa se päivä risukasaankin!!
P.s. Kun ei voi henkisesti hyvin,syntyy lihasjännitystä,vitamiini-ja hivenainepuutoksia koska stressi on kova.Joten syökää hyvin ja liikkukaa,jumpatkaa,venytelkää,käykää hierojalla tai jäsenkorjaajalla,saatte taatusti edes hiukan apua.Musiikkiterapia ihan Youtubesta toimii myös.Tästä minulla on vain positiivisia kokemuksia.Terapiasta minulla ei ole kokemusta mutta uskoisin että siitä myös on apua kun löytää hyvän.Lääkkeitä en ole tarvinnut....vielä.