Olen pohtinut pitkään missä oikein mättää, kun joudun päivittäin pohtimaan omia tunnetilojani, itkenkö itseni uneen seuraavana yönä vai pystynkö edes hetken olemaan iloinen ja huoleton. Ajattelin, ettei kesällä voi olla kuin hyvällä tuulella koska on kesä, aurinko paistaa jne..totuus on kuitenkin toisenlainen, sillä olen surullinen hyvin usein ja minun pitää ponnistella että jaksan porskuttaa eteenpäin. Välillä on päiviä, jolloin se onnistuu hyvin, mutta toisinaan tuntuu, ettei huvita ja oloni on surkea. Minulla on jatkuvasti riittämättömyyden tunne ja ikään kuin odotan jotain parempaa. Taustastani sen verran, että minulla ei ole ollut pitkiä suhteita, olen aina ollut se osapuoli, joka olisi tahtonut suhteelta enemmän, mutta koskaan ei ole tärpännyt. Usko kumppanin löytämiseen alkaa olla kohta jo mennyttä ja minua pelottaa helvetisti, että taas sattuu..yksi läheisistäni sairastui jokunen aika sitten masennukseen ja voin vain vierellä seurata hänen taisteluaan. Minua pelottaa, etten kohta oikeasti jaksa nousta sängyn pohjalta ja oloni vain pahenee. Minulla on heikko itsetunto ja vähättelen itseäni, mikä pahentaa asioita entisestään. Olen huomannut, että minun on vaikea kestää pettymyksiä ja jos teen virheitä, itseluottamukseni murenee hetkessä. Päällisin puolin minulla on kaikki hyvin, kavereita, työpaikka, ihana perhe ja muutenkin elämässäni on paljon hyvää. Tiettyinä hetkinä, kun vanhat haavat aukeavat ja pettymykset toistuvat minun on vaikea hallita itseäni: pienikin asia itkettää ja on yksinkertaisesti paha olla. Mitä siis minun kannattaisi tehdä? voinko selvitä tästä kaikesta yksin vai osaisiko joku kenties auttaa?
selviänkö yksin vai haenko apua?
marzzzz
2125
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei ole tarkoitus pelotella, mutta varoitan vaan. Eli, sairastuin masennukseen n.3vuotta sitten. Aluku oli lievää: itkin itseni iltaisin uneen, nukuin huonosti, viiltelin, ruokahalu vaihteli, yksinolo ahdisti jne...(äitini tiesi viiltelystä, mutta ei kuitenkaan tehnyt asialle mitään) Hoitamattomana masennus paheni tasaisesti, ja viime maaliskuussa kaikki meni alaspäin yhdessä rytäkässä; nukuin vain 1-2h yössä, en syönyt oikeastaan mitään, en jaksanut siivota, lopetin koulussa käynnin (opiskelen lähihoitajaksi), ja lopulta en uskaltanut enää edes viedä roskia ulos. Sitten katosin aina välillä jonnekkin muutamaksi päiväksi ja sammutin puhelimeni. Vielä senkään jälkeen, kun itkin ja kiljuin sängyssä peiton alla ranteet auki , äitini ei tehnyt elettäkään viedäkseen minua hoitoon. Vasta kun olin tunnin huutanut että oon sairas haluan hoitoon, hän lupautui aamulla viemään minut terveyskeskukseen. Juteltuani kolmen lääkärin, psykiatrin, kahden psykologin ja kahden sairaanhoitajan kanssa saimme sovittua minulle ajan psykologin vastaanotolle seuraavalle viikolle. Siellä sovimme psykiatrin tapaamisen seuraavalle kuulle, ja sieltä sain lääkkeet masennukseen (mirtazapin) ja toiset ahdistukseen (opamox). Lisäksi minun pitäisi käydä 1-2krt viikossa psykologilla mutta en halua. Ja tämä hoito jatkunee 6kk? vuoden? kaksi? kuka tietää. Ehkä vielä jonain päivänä olen terve.
Mutta varaa aika vaikka psykologille tai minne tahansa. Älä tee tätä samaa virhettä, kadut sitä loppu elämäsi.
Suosittelisin avun hakemista.
Eihän siitä ole haittaakaan, jos hakee "turhaan" apua, ja todetaan että selviät hyvin omillasi. Ja sitten voi tulla turvallinen olo, että nyt on varmaa ettei mikään ole pielessä.
Mutta jos et hae apua, niin asiat voi mennä paljon pahemmiksikin (yllä oleva tarina karmeana esimerkkinä).
Tsemppiä!