km eilen

Km:sta noin viikko kun alkoi ja vielä on ajatukset sekaisin. Koko ajan on mielessä ja tuntuu niin pahalta. Ystäviä ei oikein ole ja puhelin on mykkänä.
Pakko purkautua johonkin. Lääkärit pompottelivat ja olivat vihaisia että miksen mennyt heti. Kävin siis maanantaina neuvolassa se oli eka kerta ja sanoin että on nihkeää vuotoa. Neuvolan täti ei reagoinut asiaan. Luulin että normaalia. Tiistaina soitin päivällä neuvolaan sieltä kehotettiin menemään päivystykseen koska vuotoa oli runsaammin. Päivystävä lääkäri oli inhottava ja suuttui miksi en mennyt päivällä. Kieltäydyin gynetutkinnasta koska siellä ei ollut mitään ultra laiteita, eikä lääkäri selvästi tiennyt mitä tekee kun kyseli hoitajilta. Melkein raivostuneena Lääkäri sanoi jos km tulee sitten se tulee, ei sille mitään voi. Kirjoitti lähetteen aamuksi naistentautien polille. Kirjoitti lähetteeseen. Alkava km ja kysymysmerkin. Pelästyin ja itkin. Illalla tuli iso hyytymä ja tajusin mitä oli tapahtunut. Huusin suoraa huutoa vessassa ja itkin. Mies soitti ambulanssin. Mittasivat verenpaineen ja totesivat että parempi että jään kotiin. Nyt hävettää tuo ambulanssi kuvio. Ke menin naistentautien polille. Ja kohdussa ei ollut enään sikiötä. Raskausviikot 9 6. Lääkäri sanoi miksi tulen vasta nyt jos vuoto on alkanut niukasti sunnuntaina. Yritin saada apua ja kaikki sanoo miksi tulen vasta nyt. Tyhjennyslääkkeen jälkeen tuli kudosmöykky ja mini kokoinen istukka. Tunnistin istukan koska olen nähnyt sen isona synnytyksen jälkeen. Koska kätilö sanoi haluanko nähdä jälkeiset. Nyt on tuska suuri etten löytänyt sikiötä koska olisin haudannut sen. Tuntuu pahalta että se on mennyt pöntöstä alas. Etsin kyllä pöntöstä mutta en löytänyt. Näin painajaista ennen km:ää päivällä kun nukahdin. Siinä oli paljon verta ja etsin sikiötä. Painajaiseni toteutui täsmälleen.

Surullista ;(
Mulla myös km eilen, viikkoja tosin oli vasta 6 1, mutta kyllä se itku tuli ja tulee edelleen, odotettiin tätä niin kovin (yritystä takana oli 7kk)! Tää alkoi mulla rusehtavalla vuodolla 6 0 illalla ja sitten yöllä tulikin jo verinen klöntti ja samoin aamulla. Soitin jo silloin illalla päivystykseen, jossa nainen sanoi, ettei kannata yötä vasten tulla käymään. Aamulla soitin uudestaan, koska oli tullut tuo klöntti ja verta, taas nainen päivystyksessä sanoi, ettei olis pakko tulla, vaan vois vaan seurailla, mutta päätin itse, että menen ja niin menin. Ottivat ultran (jossa ei näkyny mitään muuta ku samanlaista verta, mitä on ennen menkkoja) ja sen lisäks otettiin pissanäytteet ja verikokeet, joista sitten todettiin, että kesken meni. Viikon päästä siitä pitää sitten mennä uudestaan labrakokeisiin, jotta tarkistavat, tuliko kaikki pois...

Kyynel77: Ikävä juttu, että sulla kukaan ei ottanut vakavasti, vaikka kerroit vuodoista ja sitten haukuttiin, ettet mennyt lääkäriin aikaisemmin. :/ Mutta ei se sun vikas ole! *Halaus*

Julmaltahan tää tuntuu, mut totuushan on se, että alkuraskaudessa keskenmenot on yleisiä ja ehkä sen takia niihin ei niin vakavasti suhtauduta, mullekin lääkäri vaan totesi "tää on niin yleistä, ei voi mitään". ;(

Oliko teillä kauan yritystä takana? Jokainen menetys mun mielestä vaatii oman surunsa,. :(

Ja totta, surullista, ettei vaan kaikkialla, niin kovin siitä välitetä, kun "oli vasta niin alussa ja niin yleistä"...

Soitin tänään nyt sitten tohon meidän paikkakunnan neuvolaan ja peruin sen ajan, joka oli jo valmiina varattuna eka käyntiä varten... Itkuhan siinä tuli, mutta siellä (onneksi) vastasi kiltti täti, joka oli kovin myötätuntoinen ja kertoi vielä, että voisin varata myöhemmin ajan neuvolan terveydenhoitajalle, jos tuntuu, että haluan vielä jonkun ulkopuolisen kanssa puhua.. Ei teillä olisi sellaista mahdollisuutta, jos susta tuntuu, ettei pääse itse yli?

Itelläni sairasloma (sen pyysin lääkäriä kirjoittamaan) loppuu kohta ja parin päivän päästä pitäisi jo palata töihin, sitäkin saa toki lisää hakea, mutta ehkä työn teko voisi nyt olla hyvä lääke tähän, että saisi muuta ajateltavaa,ainakin yritän ja jos ei niin kyllä ne lääkärit sitä lisää kirjoittaa jos vaan pyytää...

Voimia sinulle myös!

Tuttu tunne, kerroimme itsekin just jussin aikoihin aika monelle raskaudesta. Tosin kerroin vain tietyille, joista ajattelin, että voisin heidän kanssaan jakaa sekä ilot että surut.. Meillä yritystä oli takana 7kk ja mulla todettu lisäks endometroosi. Ilman mitään lääkkeitä tärppäs nyt tämä ensimmäinen (meillä ei lapsia vielä ole yhtään) ja ajattelin, että näin on sit tarkoitettu sen tulevan meille, mutta ei. :( Itseään ei saisi syyttää.. Itse oon yrittänyt ajatella, että yleensä tässä aikaisessa vaiheessa luonto hoitaa sairaat pois itsestään. Voihan olla, että näillä pikkuisilla olisi ollut jokin vakava sairaus, kromosomihäiriö tms ja sen vuoksi ne eivät enää jatkaneet elämää... Mulla on myös kaksi koiraa ja sinä päivänä kun oli tuo km todettu, toinen koiristani "pusutteli" minua ja pysytteli vierelläni koko ajan kun paruin sen turkin märäksi. Hyvä että sulla myös koira lohduttamassa, ne eläimet kyllä vaistoaa kun kaikki ei ole hyvin. :( Samoin mulla miehestä on ollut paljon tukea, ihmettelenkin miten vahvana hän on pysynyt, vaikka suree itsekin tätä menetystä.. Mulla on myös tunteita, että tää oli epäreilua ja se on, että jotkut ihmiset tulevat haluamattaan raskaaksi omien töppäilyjensä takia ja sitten ovat tekemässä aborttia.. Ja sitäkin oon miettinyt, onko mulla oikeus iloita mistään, mutta pakkohan on jatkaa vaan eteenpäin, vaikka elämä tuntuu olevan välillä tosi epäreilua..
Voimia sinulle myös!

Olen kanssa ihmetellyt ihmisiä jotka pystyvät tekemään abortin, katsoin netistä niitä sikiön kasvu kuvia ja katsoin sen kuvan mikä on viimenen takaraja abortista. Epäreilua tämä on. Itseasiassa nyt kun km:stä on jo vähän aikaa pystyn kanssa ajattelemaan että ehkä parempi. Mutta on se silti epäreilua. En usko jumalaan niin en voi kuvitella pientä enkeliä niin kuin monet. Ja varmasti se auttaa niin uskovia. Olen ajatellut että jos luonnossa tulee pieni linnunpoikanen vastaan niin sitten tiedän että se on tullut tervehtimään.
Näin tässä kymmenen vuotiaan piirustuksia, aina ennen kaikki naamat on niissä ollut hymynaamoja. Nyt niissä oli naamat alaspäin ja piiretty kyyneliä.
Sitten surin niitä itkunaamoja..

Elämä on tosiaan epäreilua. :( Minäkään en jumalaan usko, mutta uskon sieluun eli henkeen ja ehkä jossain tämä sielu joka ei koskaan syntynytkään katselee meitä... Surullista, että sun lapsi myös suree tätä menetystä :( Toipumista teille kaikille!

Reilu viikko mennyt keskenmenosta ja vieläkin se pyörii päivittäin mielessä... Oon niin kateellinen kavereille, joilla on terveet lapset, eikä mitään ongelmia koskaan ollutkaan niiden saamisessa... Ja vihainen siitä, että pitää valittaa siitä, ettei saa nukuttua, kun pitää hoitaa lapsia jne... Ei auta kun yrittää unohtaa ja odotella niitä kuukautisia, että niiden jälkeen pääsisi yrittämään... Ehkä joskus minustakin tulee äiti, joka saa pitää lastaan sylissä...

Mulle sanottiin että voi mennä kuusi viikkoa ennen kuin kuukautiset alkaa. Kyllä mullakin pyörii asia vielä mielessä. Näin muuten tänään kaksi linnunpoikasta.
Kyllä minuakin ärsyttää kun joku tulee vaunujen kanssa vastaan. Varmaan ihan normaaleja tuntemuksia.

Oi, ihanaa, että näit ne poikaset. :)
Mulle ei kukaan kertonut kauan voisi mennä menkkojen alkamiseen, mutta mitä nyt netistä etsin niin jollain menny 4-8 vkoa... Ihan hyvähän se tietty on, että menee aikaa, niin ehtii myös (ehkä) kunnolla sopeutumaan tähän asiaan myös henkisesti, kun fyysisesti oon jo täysin kunnossa... Eilen jonotellessa yhdessä paikassa vuoroa, niin takanamme oli isä ja pieni tytär. Tytär itki ja isä yritti häntä sitten lohdutella kaikin ihanin sanoin "isin pikkutyttö" ym.. Hyvä etten alkanut parkumaan siinä keskellä ihmisjoukkoa, kun aloin ajattelemaan, että meillekin piti tulla pieni ihme, mutta se otettin pois ennenkuin ehdin koskaan sitä edes näkemään... :(

Melko samanlaisia tuntemuksia. Kaupassa käynti voi olla vaikeaa kun siellä sattuu aina olemaan joku vauvansa kanssa. Minua ehkä enemän alkaa ärsyttämään ja sitten kotona vasta itkettää. Mulla kävi niin että meinasin jäädä kotiin koko loppuelämäksi mutta sitten kerran oli pakko lähtee koiran kanssa vaikka olin vielä kipeenä. Mies kun kävi koiran kanssa lenkillä ne pahimmat päivät. Ei tätä kyllä ikinä unohda, sen verran rankka juttu. Mulle on kehittynyt tässä kauhea pelko että näin tulee käymään uudestaan. Mies taas haluaisi nyt alkaa yrittämään. Sanoin etten pysty vielä päättämään, että pitää ensin toipua henkisesti. Ristiriitaista. Sitten oma keho tuntuu, no melkeimpä itseinhoa. Epäonnistuneelta tuntuu myös. Sitä kun ottaa itselleen ison pinon syyllisyyttä.

Mä taas päätin pari päivää kotona neljän seinän sisällä oltuani, että en voi jäädä kotiinkaan ikuisesti ja sitten oon käynytkin kaupassa, koirien kanssa lenkillä ja töissä yms normaalia, vaikka välillä saakin hampaita kiristellä, kun näkee raskaana olevia naisia tai pienien vauvojen äitejä....

Oot ihan oikeassa siinä, että pitäisi ensin toipua henkisesti ennen uutta yritystä. Itseään ei saisi tapahtuneesta syyttää, koska ei sille itse oikein voi mitään, että näin on tapahtunut. :( Pitää vaan yrittää oppia elämään tän asian kanssa. Ootko käynyt muuten tuolla enkelisivuilla, sieltä voisi saada lisää vertaistukea: http://www.enkelisivut.net/

Mä oon kans varma siitä, että pieni pelko elää koko ajan taustalla, kun seuraavan kerran tuun raskaaksi... Meille lääkäri suositteli odottamaan yhdet menkat, mutta ei olla kylläkään mitään ehkäisyä käytetty, kun mulle ei tehty kaavintaa tms, vaan km oli täydellinen ja luonnollinen ja jotenkin tuntuu, että uusi raskaus olis silti "parasta lääkettä" tähän menetyksen tuntemiseen...

Minulla todettiin maanantaina keskenmeno viikolla 7. Eihän siitä itkusta siellä sairaalassa meinannut tulla loppua ollenkaan. Onneksi olivat todella ymmärtäväisiä ja empaattisia. Alkio tuli ulos maanantai iltana verenmukana. Fyysinen kipu on ollut ihan siedettävä tähän asti,,,henkinen puoli tässä taitaa rankinta olla.

Minullakin on sellainen olo että en halua nähdä ketään. Olenkin pysytellyt kotona neljän seinän sisällä ja itkeä tirautellut aina välillä. Kaippa tähän henkiseen olotilaan vaikuttaa myös se että elimistössä on edelleen raskaushormoonia ja kuitenkin tiedän että vauvaa ei enää ole:(. Seuraava verikoe otetaan ensiviikon alussa ja kohtu ultrataan että onko tyhjentynyt.

Kaippa tästä surusta vielä noustaan. kunpa ihmiset vain ymmärtäisivät että minua ei lohduta tällä hetkellä yhtään latteudet " no, yrittäkää kohta uudelleen ", " näin oli tarkoitus tapahtua " ym. Olimme ehtineet iloita juuri tästä vauvasta:/

Otan osaa ja paljon voimia!

Voimia sinulle! Ei ne latteudet lohduta. Mulla alkoi ensimmäiset menkat km:n jälkeen. Todella kivuliaat ja nousi ajatukset pintaan ihan vaan siitä veren näkemisestä. Tuntuu että kaikki muut on unohtanu jo sen vauvan. Minä en. Kävin verikokeessa jolla tarkastetaan onko kohtuun jäänyt mitään. Ei ole kuulunut mitään joten oletan että kaikki ok. En pysty ajattelemaan uutta raskautta, se pelottaa liian paljon.

Kirjoittelinkin tuossa aiemmin jo keskenmenostani. Tulin todella kipeäksi viime perjantaina ja vuosin pe-su todella paljon. Tiistaina kävin ultrassa ja kohtu oli tyhentynyt hyvin. Raskaushormonikin oli laskenut, vaikkakin sitä vielä oli veressä. Kivut ja vuodot ovat nyt ihan ok.

Lääkäri suositteli että uutta raskautta ei yritetä 3-6 kk aikana, mutta meillä on ollut vaikeuksia raskautumisessa joten ajateltiin ei kyllä mitään ehkäisyä käytetä. Loppuisi nyt vaan tämä vuoto kokonaan niin päästäisiin yrittelemään uutta raskautta.

Itku tulee vielä herkästi. Tänään piti itkeä tihruuttaa kun lueskelin muiden ihmisten keskenmeno kokemuksia. Miksihän tässä vielä pitää itseään kiduttaa sillä että etsin tietoa netistä. Kaippa se vertaistuki kuitenkin jollakin tavalla lohduttaa ja auttaa käsittelemään menetystä. Lapsi olisi ollut todella toivottu ja haluttu:/

Niin ja meilläkin on 8.v lapsi jolle piti keskenmenosta kertoa. Harmittaa että ehdimme kertoa hänelle raskaudesta. Ensi kerralla pidetään tieto omanamme hieman pidempään.

Voimahaleja teille molemmille! Ja osanottoni myös sinulle "tyhjentynyt kohtu"...

Minäkin oon lukenu lähes päivittäin muiden ihmisten km kokemuksia, tuntuu, että se vähän kuitenkin helpottaa, kun tietää, ettei ole ainoa, joka on joutunut sen kauheuden kokemaan... :(

Pelottaa kyllä, miten tässä sitten kestää, jos ne menkat alkaa... Mieliteko oli liian suuri jättää raskaustestit kauppaan, joten ne eilen ostin valmiiksi. Km nyt mennyt se 4 3, ollut sellasia menkkamaisia nippailuja ja iltasin vähän paha olo (sen varmaan kuvittelen, ku raskaana ollessa oli aina iltasin huono olo), odotellessa siis et menkat alkaa...

Meillä kun se raskaus on niin kovin toivottu, ennestäänhän ei lapsia meillä ole, niin tämä olisi ollut meidän esikoinen, jonka piti helmikuussa syntyä.. :/ Meillä tän ekan alkuun saattaminen kesti 7kk, joo tiedän se ei ole oikeasti kauan, tiedän että joillain on kestänyt vuosiakin, mutta silti sekin tuntui kovin pitkältä ajalta... Ja jotenkin tuntuu vaan silti, että uusi raskaus olis parasta lääkettä tähän...

Helppoa se on noita miinuksia jaella, kun ei itse ole asiaa kokenut.