Ja silti olen niin väsynyt ja varmaan masentunut?
Mua itseasiassa huvittaa tää mun tilanne.
Mä olen aikuinen ihminen, minulla on koira ihana avopuoliso , kaupunkiasunto ja juuri valmistunut kesämökki. Opiskelen alaa joka minua kiinnostaa ja mieheni sanoi että ei edes tarvi kesäksi töihin mennä että nauti auringosta ja lomasta. Olen ollut useat kesät ja vuodet pätkätöissä. ELI KAIKKI ON HYVIN NIIN SÖRSSELSÖN OLEN NIIN VÄSYNYT , VIT... , JA MUA EI HUVITA MIKÄÄN.Siis kellun vain :) En tiedä ymmärtääkö kukaan tätä oloa, mutta itkettää ja itkettää vaikka ei ole etes syytä. Itkettää jo niin pirusti että aivan naurattaa. Mä en ymmärrä tätä oloa.
Anteeksi tämä vuodatus mutta kait mä olen sitten vain hullu ja tyhmä :) Kiitos.
Mua itseasiassa huvittaa tää mun tilanne.
Mä olen aikuinen ihminen, minulla on koira ihana avopuoliso , kaupunkiasunto ja juuri valmistunut kesämökki. Opiskelen alaa joka minua kiinnostaa ja mieheni sanoi että ei edes tarvi kesäksi töihin mennä että nauti auringosta ja lomasta. Olen ollut useat kesät ja vuodet pätkätöissä. ELI KAIKKI ON HYVIN NIIN SÖRSSELSÖN OLEN NIIN VÄSYNYT , VIT... , JA MUA EI HUVITA MIKÄÄN.Siis kellun vain :) En tiedä ymmärtääkö kukaan tätä oloa, mutta itkettää ja itkettää vaikka ei ole etes syytä. Itkettää jo niin pirusti että aivan naurattaa. Mä en ymmärrä tätä oloa.
Anteeksi tämä vuodatus mutta kait mä olen sitten vain hullu ja tyhmä :) Kiitos.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olet masentunut ja olet yksi todistus siitä, että ihmistä ei tyy´dytä ukonainen hyvinvointi. Voi olla että olet alitajuisesti taakoitettu ja sinulla on jotakin käsittelemätöntä esim. lapsuuden ajoilta. Yksi mahdollisuus on etä Jumala kutsuu sinnua puoleensa. Ilman yhteyttä Jumalaan ihminen ei ole onnellinen.
itselläni oli noin parikymppisenä sama tilanne: oli mielekäs, hyväpalkkainen duuni, ihanapoikakaveri, ystäviä, lapsuudenkoti ym, mutta kuitenkin sisin oli tyhjä, elämälläni ei ollut tarkoitusta, pelkäsin kuolemaa ym. Sitten tulin uskoon, ja vaikka ajallisesti ongelmia alkoi sadella, sisimmässäni olin kuitenkin onnellinen ja elämälläni oli tarkoitus.
Tämä on minun tarinani. Voi olla että et hyväksy tätä, mutta jotakin odotat myös toisilta neuvoksi, kun kirjoitat.
Joo voi jumalat sentään.
Itellä oli ihan sama homma aikanaan; hyvä työ, hyvä mies, kaikki oli loistavasti. Ensin katosi motivaatio työhön. En vaan jaksanut MITÄÄN. Laiskottelin ja lööbailin ympäri ämpäri. Sitten alkoi kaverit tökkimään, en jaksanut niitä nähdä. Tai hyvät ystävät oli eriasia mutta hyvänpäiväntutut oli aika turhaa seuraa.
Sitten jäi koti hoitamatta. Ihmettelin että mikä vaivaa. Kunnes yksi päivä pysähdyin ja myönsin etten jaksa enää. Saikkua ja lääkkeitä sekä terapiaa.
Näin myöhemmin olen hokannut, että lapsuuden ja nuoruuden jutut olivat kyteneet pinnan alla ja ns odottaneet että pääsevät esiin, sitten kun asiat on hyvin ja ei tarvitse enää ns väkisin pitää itseään hengissä. Tavallaan aiemmin oli suoja päällä (kestänkestän jaksanjaksan) ja sitten kun asiat alkoivat sujumaan, niin oli aikaa käsitellä ongelmia. Myöskin olen sen huomannut että minulla on ns kilttityttösyndrooma.. Minun mielestäni minulla on hyvä mies, mutta nyt alan hokaamaan ettei se ole aivan niin. Minun vanhemmat olivat minun silmissä hyvät, eikä sekään ollut ihan niin. Terapiassa kun avautuu täysin, terapeutti voi antaa neuvoja ja ohjeita.
Terapeutin pari kysymystä on saanut minut hiljaiseksi: Jos maailma olisi täydellinen, mitä haluaisit tehdä? En todellakaan osaa vastata! Toinen: Mitä sinä haluaisit tilanteessa x? EN TIEDÄ! Huomasin että omaa tahtoa minulla ei ole. Tottakai elämä vaikutti hyvältä, kun on kadottanut oman itsensä ja muovannut itseään aina niin, kun muut ovat sinun halunneet olevan. Mutta pitkälle se ei kanna. Minä jaksoin 22 vuotiaaksi. Nyt olen noin vuoden maksellut "velkaa" siitä kun en ole kuunnellut itseäni. Ja nyt kun olen alkanut etsimään sitä mitä minä haluan, tunnen itseni kapinalliseksi teiniksi.. Eli tunnen syyllisyyttä siitä kun en olekaan sellainen kun muut haluavat minun olevan..
Ja sinulle jumaljeesustelija; Toisilta voi ottaa neuvoja vastaan ja niistä voi jopa oppia... Mutta voisi sitä muutakin tarjota toiselle avuksi kun tota iänikuista soopaa. Mäkin voisin hurahtaa johki uskoon ja heittää hellureit ongelmilleni.. Mutta siinä on se ongelma että ne ongelmat jäisi käsittelemättä. Se on hienoa että olet löytänyt jostain syyn elää, vau, mutta on mielestäni aika välinpitämätöntä ja vastuutonta lässyttää moista... "Ongelmia tuli, mutta joku tyyppi, jonka USKON olevan olemassa jossain maan ja avaruuden välissä auttavan minua, joten ei tarvi miettiä mitään kun toinen kantaa mun murheeni...." Eikä tämä ollut "hyökkäys" teitä uskovaisia kohtaan, mutta parempi olisi neuvoa konkreettisempia juttuja kun "USKO niin asia paranee."
Tai no mäkin uskon terapiaan ja lääkkeisiin ja asioiden käsittelyyn..
Täällä kanssa uskova joka käy terapiassa. Ei se uskoon tulo tai uskossa Jeesukseen oleminen tarkoita että ongelmat lähtee. Me olemme tavallisia ihmisiä jotka haluamme seurata Jeesusta koska on oikeasti kokenut miten se muuttaa elämää.
Se että olen uskossa tuo minulle turvaa että elämäni on jonkun kädessä ja minusta välittää edes Jumala joka on todellinen.
Ja se että Jumala kantaa asiani ei tarkoita sitä että aivot offille enkä ajattele mitään ja elän miten sattuu enkä välitä teoistani. EI EI EI! Meille on annettu järki jolla voidaan miettiä, mutta useasti tämä liiallinen miettiminen saa meidät ahdistumaan vaan lisään, joten varmasti tasapaino tässäkin asiassa, voin luottaa että Jumala pitää musta huolta, mutta silti itse teen päätökset ym. En makaa kotona ja odota että kotiini tulee postiluukusta rahaa elämiseen ilman tekemättä mitään. Ei uskossa oleminen ole passiivista. Eihän tollasessa olisi edes mitään järkeä.
Ja tottakai haen asioihini apua olin uskossa tai en. Käyn myös lääkärissä jos olen kipeänä. Eli ihan tavallisia ihmisiä me ollaan. Ihme käsityksiä ihmisillä uskovista. :)
Kyse ei ole käsityksistäni, vaan siitä, mitä luen näillä sivuilla. "Joo mulla oli elämä tosi tylsää ja masens.. Mut sit rupesin uskoo ja avot kun elämä parani kertarytinällä, tee sinäkin niin" on aika perusjuttu mitä luen. Huonoja neuvoja masentuneelle.
En oikeastaan ymmärrä miksi sitä uskoa pitää tuputtaa näillä saiteilla? Onko muilla sairastelufoorumeilla yhtä paljon jumaljeesusjauhajia? Kukaan ei ala uskomaan teidän tuputuksenne ansiosta, vaan jokainen varmasti miettii ihan itse uskooko vai onko uskomatta. Ja ymmärrän kyllä että on varmasti tosi upeaa uskoa johonkin heppuun ja kuvitella joku olento joka välittää susta ihan perkeleesti, mutta miksi se täytyy laittaa jokaikiseen asiaan mukaan ja hokea sitä kaikille? "Voitin lotossa" (koska rukoilin) "jäin auton alle" (uskoani koeteltiin ja nyt saan parantumisvoimaa taivaasta) "neliraajahalvaannuin" (elämässäni on tarkoitus ja elämä on lahja ja kaikki on kivaa)
Ajatellaan toisinpäin: Masentaa: joo hei, mä en usko mihkää, tää on niinku auttanut mua. Mä en niinku ajattele hölynpölyä ja ajatus juoksee paljon kirkkaammin. Ei ole mitään velvotteita mihkään eikä tarvi kuvitella et joku pitäis kii ja välittäis, mut sit ku sitä tukee tarttis ni perseelleen tippusit ku ei siel kukaa ollutkaan. Vältät turhat pettymykset!
Jos mä vaikka alkaisin uskomaan apilanlehtien olevan vastaus kaikkeen (ne pistää mut ajattelee tosi henkeviä, ne antaa voimaa ja välittää ihan hirveesti) ja alkaisin räkä poskella vaahtoamaan sitä täällä, ni eikö ole sellainen olo, että taitaa toi nyt elää vähän harhassa? Eikö tule sellainen olo että kiva ku oot saanu apua, mut älä tule mulle selittää apilanlehdistä, ku ihan hulluahan se on?
Moni ihminen lähelläni on uskovainen, se ei ole ongelma minulle. Kukin taplaa tyylillään, sanotaan. Mutta ymmärrättekö te että se on yksinkertaisesti raivostuttavaa kun tuputatte että jumalilla ja jeesuksilla pääsee kaikesta yli, älä masentele, ota yks jeesus ja saat voimia ja selkärankaa...
Anoppini olen jättänyt todella omaan arvoonsa (oikeastaan koko mieheni perheen) kun aina kun tulen paikalle, jeesusjeesus jeejee.. Muutamina kertoina anoppi on ihan sponttaanisti alkanut lurittelemaan virsiä! Välillä kun olimme kylässä, hän alkoi selailla raamattuja ym kirjallisuutta ja randomisti heitteli sieltä jotain kommentteja, muun keskustelun oheen, juuri niin, että keskustelu toivottiin kääntyvän uskontoon. No edelleen kukin tyylillään, uskoo vaikka paskaan, ei se ole multa pois. Mutta jos joku haluaa jauhaa uskonasioista minun kanssani, täytyy ymmärtää se, että minä en usko ja tuon kantani keskustelussa esiin ja sanon mielipiteeni kyseisestä aiheesta. Anoppi varmaan sekoaisi jos sille alkaisin kertoilemaan mitä minä ajattelen. Joten olen hiljaa. Uskon kuitenkin että jonain päivänä sanon mitä mieltä olen, koska loppuisi se tuputtaminen!
Suosittelen lääkärin juttusilla käyntiä. Itse olen vajaa 30v, parisuhteessa, unelmaduuni. Jostain syystä kuitenkin iltaisin aina itku pääsi ja mieskin ihmetteli että mikä hätänä, mutta ei ollut mikään. Tai sitten joku pikku juttu, jolle ei oikeasti pitäisi itkeä. Sain lääkkeet, jotka vähensivät tuskaisuutta, mutta eivät vaikuttaneet normaaliin mielialaan. Puolen vuoden jälkeen lääkkeistä pystyi luopumaan ja itkut ovat jääneet sikseen.
Ihmisellä, joka itkee päivittäin, ei ole kaikki hyvin. Hae apua, se ei ole häpeä, ja nauti taas hienosta elämästäsi jonka olet saanut.