Olen kohta 21 vuotta täyttävä tyttö. Ongelmani on se, että minua ärsyttää, toisinsanoen v*tuttaa jatkuvasti. Hermo menee pienestäkin ja heti alkaa ärsyttää ja ärsytys saattaa kestää monta tuntia ja jossain vaiheessa olen sen huomannut vaihtuvat surumilelisyydeksi.
Tuntuu, että koen jatkuvasti vain negatiivisia tunteita. Kaikki on kokoajan huonosti, mikään ei ole niin kuin haluaisin olevan. Ärsyttää oma kämppä, oma naama, suurinosa kavereista jne. Asioita on monia! Mistään en osaa iloita.
Usein ilmaisen tämän v*tutuksen kavereille ja perheelle ns. huumorimielessä, mutta todellisuudessa ärsytys on voimakasta ja tekisi mieli kokoajan kiroilla tai rikkoa jotain. Onneksi tämän takia en ole riidoissa kenenkään kanssa tai ei ole ollut muutenkaan mitään ongelmia ihmissuhteissa, no ehkä kaikki eivät jaksa ylenpalttista negatiivisuuttani. Osaan jotenkin peittää tämän asian itsessäni, sisällä kuitenkin kiehuu. Toisaalta minulla ei ole paljon ystäviä edes. Tuntuu, että kaikilla on niin erilainen ajatusmaailma kuin minulla.
Iltaa kohden tämä ärsyyntyneisyys muuttuu ahdistukseksi ja sellaiseksi surumielisyydeksi, joku sellainen ihmeellinen kaipuun tunne. En tiedä mistä se tulee. Olen ottanut tavaksi myös kuunnella surumielistä musiikkia hyvin paljon, jolloin vielä voimistan tunteitani.
Yötä kohden alan tuntea pelkoa, ja olen jo pitkään herännyt yöllä ajatuksiin, että kuolema lähestyy päivä päivältä, milloin kuolen, tuleeko se hetki kohta? Kuoleeko joku läheisistäni? Miten pystyn käsittelemään sellaisen asian, miten sen kanssa voi jatkaa elämää? Sitten tietysti ahdistaa, saatan itkeä monta tuntia.
Eihän tällainen aivan normaali ole? Suvustani löytyy mielenterveyshäiriöitä sanotaanko.. laidasta laitaan.
Tuntuu, että koen jatkuvasti vain negatiivisia tunteita. Kaikki on kokoajan huonosti, mikään ei ole niin kuin haluaisin olevan. Ärsyttää oma kämppä, oma naama, suurinosa kavereista jne. Asioita on monia! Mistään en osaa iloita.
Usein ilmaisen tämän v*tutuksen kavereille ja perheelle ns. huumorimielessä, mutta todellisuudessa ärsytys on voimakasta ja tekisi mieli kokoajan kiroilla tai rikkoa jotain. Onneksi tämän takia en ole riidoissa kenenkään kanssa tai ei ole ollut muutenkaan mitään ongelmia ihmissuhteissa, no ehkä kaikki eivät jaksa ylenpalttista negatiivisuuttani. Osaan jotenkin peittää tämän asian itsessäni, sisällä kuitenkin kiehuu. Toisaalta minulla ei ole paljon ystäviä edes. Tuntuu, että kaikilla on niin erilainen ajatusmaailma kuin minulla.
Iltaa kohden tämä ärsyyntyneisyys muuttuu ahdistukseksi ja sellaiseksi surumielisyydeksi, joku sellainen ihmeellinen kaipuun tunne. En tiedä mistä se tulee. Olen ottanut tavaksi myös kuunnella surumielistä musiikkia hyvin paljon, jolloin vielä voimistan tunteitani.
Yötä kohden alan tuntea pelkoa, ja olen jo pitkään herännyt yöllä ajatuksiin, että kuolema lähestyy päivä päivältä, milloin kuolen, tuleeko se hetki kohta? Kuoleeko joku läheisistäni? Miten pystyn käsittelemään sellaisen asian, miten sen kanssa voi jatkaa elämää? Sitten tietysti ahdistaa, saatan itkeä monta tuntia.
Eihän tällainen aivan normaali ole? Suvustani löytyy mielenterveyshäiriöitä sanotaanko.. laidasta laitaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
minäkin olin vuosia tosi ärtynyt ja tyytymätön elämääni vaikka sinäänsä asiat oli hyvin. Olin myös kovin negatiivinen. Nyt on masennusta ja muita ongelmia tullut.
Jos siltä tuntuu ei kannata liian pitkään yrittää sinnitellä vaan hakea apua.