Äitimyytti rikki

tämmönen tapaus tällä kertaa. Oliskohan syytä mennä mielenterveystoimistoon keskustelemaan, että miksi olet noin takertunut lapsiisi. Jos äiti on lapsiinsa takertuva marttyyri niin siitä ei seuraa kenellekään mitään hyvää.

Hae itsellesi apua.

Jos lapsi on koko elämäsi ja kärsit suunnattomasti siitä ettet ole hänen elämänsä keskipisteenä joka hetki, ei ole lapsellekaan hyväksi. Tilanne saattaa hyvinkin kehittyä niin että kun lapsen ymmärrys lisääntyy, hän kokee olevansa vastuussa sinusta - ja sinun hyvästä mielestäsi - olemalla koko ajan sinun kanssasi. Näin hän menettää suhteet isäänsä, isovanhempiinsa, kaikkiin muihin ihmisiin. Voiko sitä mennä pihallekaan leikkimään kavereitten kanssa kun äiti tuntee olonsa sillä aikaa turhaksi ja hyödyttömäksi, eikä tee mitään eikä lähde mihinkään.
Olet takertunut kuopukseesi, eikä se ole hyvä kenenkään perheenne jäsenen kannalta.

Hae itsellesi apua. Hanki elämä. Pakota itsesi harrastuskurssille, opiskelemaan, töihin, edes kävelylle.

Ihan samaa mieltä kuin edellinen: hanki muuta elämää kerran tilaisuus on. Ulkoilu, harrastukset... Hoitokontakti voi olla tarpeen jos tuntuu että masennus vesittää kaiken ja mökkiydyt vallan kokonaan.

Älä tee itsestäsi marttyyria vaan mene mukaan neuvolakäynneille: tottakai miehesi tuo esiin isyyttään - mistä muusta hän puhuisi? Äitiydestään?
Ehkä miehesi yrittää olla mahd. paljon avuksi juuri alakulosi takia. Ja toisaalta jakaa hoitovastuuta kun tietää että olit esikoisen kanssa kanssa kaksin. Huomaavaista, minusta.

"Voiko sitä mennä pihallekaan leikkimään kavereitten kanssa kun äiti tuntee olonsa sillä aikaa turhaksi ja hyödyttömäksi, eikä tee mitään eikä lähde mihinkään." Näin kirjoitti edellinen ja sanon ihan samaa. Lapset on minullekin tärkein elämän sisältö, mutta he eivät saa olla ainoa!! Ja ennen kaikkea lapsi ei saa joutua kasvamaan olosuhteissa, joissa hän on sidottu äidin tarpeellisuuden tunteeseen.

No hoitokontakti löytyy kyllä, mutta elämääni se ei ole parantanut.

Ulkoilu? Mitä tekisin ulkona? Harrastukset, niin mitä ne ovat? En minä jaksa paljoakaan kodin ulkopuolista elämää. Toki näen ystäviä ja sukulaisa, tilanteesta riippuen, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Elämää toki rajoittaa paljon ahdistus, joka vaivaa lähes aina, paitsi ei lasten kanssa ollessa. Ulkoilu tai muiden ihmisten seura ahdistavat niin, että huonoina päivinä välttelen näitä tietoisesti.

Vanhempi lapsi ei ainakaan koe, että tulisi olla äidissä kiinni, vaan menee ystäviensä kanssa... vaikka juuri samalla lailla takerruin häneenkin hänen ollessa vauva... Ehkä pientä miellyttämisen tarvetta ilmenee silloin tällöin, mutta hyvin harvoin.

Eli mustavalkoisesti ajateltuna: onko nyt annettava miehen hoitaa pienintä, ja jään itse suosiolla sivuun? Vaikeasta masennuksesta (kuulemma) kärsivälle se tuskin on kauhean vaikeaa, jättää vain aamulla nousematta sängystä, niin saa mies osallistua ja tehdä.

En oikeasti tiedä mitä teen.