VAIN ME -oppi

Vanhoillislestadiolaisuuden opetus poikkeaa ratkaisevissa kysymyksissä luterilaisesta opetuksesta

Kirkon todelliseen ykseyteen riittää (1) yksimielisyys evankeliumin opista ja (2) sakramenttien toimittamisesta, totesi arkkipiispa Paarma, viitaten Augsburgin tunnustukseen. Onko SRK:n nykyopetuksessa nähtävissä yksimielisyys luterilaisen kirkkomme opetuksen kanssa evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta?

Useilla tahoilla on todettu, että SRK:n evankeliumiin eli Jumalan sanaan ja pelastukseen liittyvä opetus poikkeaa monin tavoin kristinopista. Esimerkkejä opillisista ristiriidoista suhteessa luterilaiseen kirkkoon:

1. Jatkuvan ilmoituksen oppi: seurakunnan neuvot ovat SRK:n mukaan Raamatun arvovaltaan rinnastettavia velvoitteita uskovalle. Seurakunnan neuvojen asema on ollut vankka vanhoillislestadiolaisessa opillisessa ajattelussa aina 1960-luvulta saakka. Niiden asema vakiinnutettiin nostamalla ne virallisesti Raamatun rinnalle uskon auktoriteetiksi SRK:n puhujienkokouksessa 2007.

Seurakunnan neuvojen noudattaminen on vanhoillislestadiolaiselle uskovalle autuuden ehto. Seurakunnan neuvoja tuotetaan vanhoillislestadiolaisuuden sisällä jatkuvasti, mm. SRK:n johtokunnan, työvaliokunnan ja puhujienkokouksen työn tuloksena. Niitä ei ole löydettävissä Raamatusta.

Luterilainen tunnustus taas perustuu sellaiseen käsitykseen Jumalan sanasta, että Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle on päättynyt. Jumala on lähettänyt sanomansa ihmiskunnalle Raamatussa, eikä sen rinnalle voida nostaa enää mitään uusia ilmoituksia. Raamattuun ei ole lupa listätä mitään eikä siitä ole luupa ottaa mitään pois. Näin uskoivat myös vanhat lestadiolaiset vielä 1900-luvun alkupuolella. Sitävastoin jatkuvan ilmoituksen oppi on osa esimerkiksi katolisen kirkon ja mormonismin opetusta.

2. Välimies-oppi: käsitys siitä, että ihminen voi uskoa syntinsa anteeksi annetuksi ja ne on tosiasiallisesti anteeksi annettu vain vanhoillislestadiolaisen ihmisen sanallisen, korvin kuullun ääneen lausutun synninpäästön tuloksena.Ratkaisevaa ei siis ole se, että ihmiselle julistetaan evankeliumia ja hän sen uskoo, vaan se, kuka sanaa julistaa.

3. Vain me -oppi: vain vanhoillislestadiolaisella tavalla uskovat ihmiset ovat SRK:n mukaan pelastettuja “jumalanlapsia” ja vain he muodostavat “Jumalan valtakunnan” jo tässä elämässä. Siten kaikki muut ev.-lut. kirkkomme tavalliset rivijäsenet, seurakunnissa toimivat ei-lestadiolaiset papit, kirkon piispat ja muut työntekijät eivät SRK:n opetuksen mukaan tosiasiallisesti kuulu todelliseen Kristuksen kirkkoon. He kaikki ovat kadotettuja, ja helvettiin menossa. SRK-lestadiolaisuuden opetuksen mukaan ev.-lut. kirkosta puuttuu Pyhä Henki, ja se on siirtynyt toimimaan ja vaikuttaamaan vain vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ja sisällä, rauhanyhdistyksissä. Tähän ajatteluun perustuu sekin, että sananjulistajiksi seuroihin ei hyväksytä muita kuin vain vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia miespappeja ja maallikkosaarnaajia. Naisia ei hyväksytä seurapuhujiksi.

Sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen. Niiden osalta SRK-opetus samoin poikkeaa kirkkomme opetuksesta keskeisellä tavalla.

Kaste merkitsee vain symbolia tai ihmislapsen lähtökohtaisen synnittömyyden toteamista. Toisin kuin luterilainen kristinoppi opettaa, SRK:n tulkinnan mukaan ehtoollisen sakramenttiiin ei sisälly syntien anteeksi saamista. Ehtoollinen on vanhoillislestadiolaiselle pelkästään “muistoateria”-rituaali. “Ehtoollinen on Jeesuksen asettama muistoateria. Se on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi.” (Sitaatti SRK:n nettisivulta.)

Useimpien vanhoillislestadiolaisten mukaan ehtoolliselle voi uskovainenkin osallistua, vaikka sitä jakamassa olisikin ei-lestadiolainen eli “epäuskoinen” pappi.

Mutta kristinopin tunnustuskirjojen mukaisesti sakramenteilla on varsin perustava hengellinen merkitys (ks. esim. kaste ja ehtoollinen).

Vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen opetus poikkea siis juuri Paarman osoittamissa kriittisissä kohdissa yhteisestä luterilaisesta tunnustuksesta. Liike ei näillä kriteereillä todellisuudessa voi kuulua evankelis-luterilaisen kirkon yhteyteen.

Vanhoillislestadiolaisia pappeja ja teologeja toimii seurakuntien palveluksessa ja kirkon keskushallinnossa tiettävästi pitkälle toista sataa nykyisin, ehkä enemmänkin. Kirkon työntekijäksi ryhtynyt vanhoillislestadiolainen onkin varsin erikoisessa tilanteessa. Hän ei itse usko työyhteisönsä työhön, vaikka tekeekin sitä yhdessä ei-lestadiolaisten kollegoittensa kanssa. Hänen mielestään todellinen Kristuksen kirkko kokoontuu vain rauhanyhdistyksellä.