elämää pumpulissa

lilac pompom

aika usein kun joku täälläkin miettii, onko sairastunut syömishäiriöön, mulla iskee sen ihmisen puolesta pelko. pakki päälle ja äkkiä selvittämään ongelmat ja takaisin terveyteen. aika tekopyhää ajatella niin, kun kuitenkin tulen aika vihaiseksi ja saatan ajatella, että eihän toi vielä mitään. ei pari oksennusta, muutama pudonnut kilo, pari viikkoa tai kuukauttakaan ruoan kanssa temppuilua syömishäiriötä tee. niin mä ajattelen, vaikka tiedän, että vaikka ajatukset eivät tekoihin johtaisi, on ihmisen sisällä jokin vinossa.

kaipaan sitä aikaa, kun en vielä tajunnut syömishäiriötäni. olin työharjoittelussa keittiössä (nälkä pisti ajattelemaan ruokaa, ja mun pää käänsi sen niin, että olin kiinnostunut ruoanlaittamisesta muille, en omaan suuhuni) ja vertasin vieressä seisovan muijan käsivarsia omiini. selitin kavereille, miten tunnen itseni terveeksi sen vierellä, koska tiesin kavereideni ajattelevan, että olen anorektikko, vaikka oikeasti olin vitun läski. ei sen muijan käsivarret mun mielestä kauniit olleet, mutten pitänyt omistanikaan. kaipaan sitä, kun mun oli pakko räntäsateessa tallata kengät puhki kotimatkat, koska ei ollut rahaa bussikorttiin. isäni suuuttui, kun en ollut pyytänyt rahaa häneltä, töissä ihmeteltiin, miksen ollut kysynyt kyytiä kotiin. rahattomuus oli tekosyy, kyllä mä tiesin mitä se matka kuluttaa.

viikko sitten silloisen kämppäni edustalla tajusin kaipaavani sitä asuntoa, jota olin pitkään pitänyt helvettinä ja siksi muuttanut. se oli mun oma pumpulimaailma, kun en vielä tiennyt mistään mitään, tein vain. makasin joskus odottamassa kuolemaa, mutta aamulla syömishäiriö alkoi taas pyöriä, ja mä hukuin pyörteeseen. tajuamatta mikä mua vaivasi, pakenin alkoholiin, ihmissuhteisiin, töihin, milloin mihinkin. noihin aikoihin siskoni löysi aamutakkini taskusta kalorilaskelmat ja repi lapun, kuin ne ajatukset olisi loppuneet sillä. käskin antaa olla, pikkujuttu, ihan tyhmää, valehtelinkin varmaan. "en mä", sanoin kun joku tarjosi ruokaa, mitä sellainen läski ruoalla tekisi muuta kuin itseään lisää lihottaisi. kirkkainsilmin kuljin valehtelemassa läheisilleni, kukaan ei ollut sokea mun jutuille kuin mä itse. kaipaan sitä pumpulia, johon hukkua, kyllä mua sattui ja ahdisti ja halusin sen loppuvan (eikä se muuten loppuisi kuin lopettamalla koko elämä), mutta niin kovasti pidin kiinni siitä, etten ole "tarpeeksi anorektikko" ollakseni oikeasti anorektikko, joten olin terve. ainakin siltä osin.

se sokea aika vei mut sairaalaan. istuin entisen bestikseni kanssa meidän vakiopenkillä baarissa ja sanoin, että oltiin siskoni kanssa puhuttu, että pitäisi lähteä lataamoon. kaverini ei ollut ihmeissään, minä olin kun asia tuntui olevan niin selkeä sille. selitin jotain paskaa mielenterveydestä ja miten pitäisi hidastaa tahtia, kaverini eleet paljasti, että monet ajatteli mun kaipaavan hoitoa anoreksiaani. vitutti, siskoni oli manipuloinut mut ajattelemaan sairaalaa, ja kaverit jutelleet seläntakana. ehkä pari viikkoa siitä eteenpäin keräsin vaatteeni pyykkituvalta tukihenkilön vahtiessa, pakkasin ja kirjauduin sairaalaan.

mun mielestä se kaikki oli ihan normaalia. kävellä reilu kymmenen kilometriä räntäsateessa, juoda pari lasia mehua ja monta kuppia kahvia, jumpata selkäranka ruvelle, se oli normaalia, koska en pyörtynyt, pystyin tekemään töitä ja olemaan kavereiden kanssa ja yrittää elvyttää suhdetta entiseen poikakaveriin. mä pystyin mihin vain, mun oli pakko pystyä, en ollut ikinä liian väsynyt levätäkseni ja sitähän mä vain halusin, lepoa. kaipaan sitä joulupäivää, kun poikakaverin kaverit pelasi biljardia baarissa ja kaverini sanoi, että oli kateellinen miten mun farkut roikkui. selitin, että ne oli ainoat puhtaat, enkä tahtonut sen muijan olevan kateellinen vaan tietävän, että olin sairas, ja sen kuului olla terve ja ylpeä ja onnellinen terveydestään. se oli ainoa, joka tätä sairautta ymmärsi, muttei sitä ikinä omalle kohdalleen myöntänyt. kaipaan vain sitä rauhaa, joka mulla oli. tiesin, että kohta rymisee ja kovaa, mä olin tieni päässä. mä olin juossut pari vuotta, ja kohta olisin liian väsynyt jatkamaan. varmaan sama ilta, kun mainitsin bestikselleni sairaalaanlähdöstä, sinä uutena vuotena mä kuitenkin kompastuin omiin jalkoihini. olisin jaksanut juosta vielä, mutta elää mä en jaksanut. se, että entinen poikakaverini hakkasi mun päätä betoniporsaaseen, mekko valui ja juoksin sen perässä jäistä mäkeä korkokengissä ja lopulta vain itkin, että tehköön mulle mitä vaan, en mä välitä, en mä ole enää kropassani, on mun parhaita muistoja, koska silloin mä heräsin. kesti muutama päivä vain myöntää se ja lähteä hoitoon......

14

334

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • aika pitkä...

      puolitoista vuotta eteenpäin, ja mä hukuin mustaan. jokin mun sisällä oli purkautumassa, mutta mä en halunnut antaa periksi. sairaalassa mä olin juossut lumisissa metsissä, kotiin lähtiessä ollut täynnä terveyttä. ihmettelin, miksi iskä suuttui kun join vain rasvatonta maitoa ja kerroin miten paljon kävelin, suutuin kun yksi kaverini kadehti mun laihtumista, ei ollut oikein vihertää toisen sairaudesta, sanoin bestikselleni. sanoin niin, koska mun kuului sanoa, en oikeasti ollut sairas. olin vain heittänyt mummon antamat jugurtit puiston roskikseen, käytin pikkupoikien housuja sorteina ja kirmailin innosta entisen poikakaverini kämpässä sen ollessa suihkussa, kun vaaka näytti lukemiaan. oikeasti mä inhosin itseäni, mutta muun näköisenä, muunlaisena olisin inhonnut vieläkin enemmän. ne lukemat muuttuivat pian, ja silloin upposin syvälle suohon. olin hyväksynyt anoreksian, identiteetti oli romuna kun ahmin ja painoa tuli. taas toivoen, että olisin tarpeeksi väsynyt lepäämään, tarpeeksi väsynyt edes odottamaan kuolemaa itkeskelin äidilleni keksien tekosyitä huonoon oloon, ja se ohjasi mut hoitoon, joka muutti kaiken.

      taistelen vieläkin terapeuttia vastaan, mutten samalla tapaa kuin sairaalassa ja mielenterveyspuolen hoitsuja. niitä vastaan taisteli jopa mun terve puoli, nyt se ottaa avun vastaan ja haluaa, että sairaskin puoli paranee. elämäni on murroksessa ja moni asia muuttuu pian, ensimmäistä kertaa vuosiin olen saanut aikaiseksi muutakin kuin laskea selkänikamia. teen sen, koska silloin mun on pakko parantua. vapaaehtoisestihan mä en siihen leikkiin rupea.

      tänä aamuna kun olin menossa töihin, ostin maitoa kahvihuoneeseen ja palasin hyllylle huomattuani jugurttipurkin. valion mango-jotain-kerrosjugurtti. olisi varmaan saatanan hyvää helteellä. ostin pelkän maidon. keräsin kahvihuoneen limskapullot bussirahaa varten, kun en helteellä viitsinyt lähteä polkemaan sitä samaa tietä, jota olin kuluttanut räntäsateessa. ihan turha juttu. mutta ajattelin terveesti edes hetken, en vain uskaltanut toimia.

      turhan pitkä teksti, mutta kaipaako kukaan aikaa, jolloin ei tajunnut/myöntänyt syömishäiriötään?

      • siltiminä

        minä kaipaan :/ oikeastaan hävettää myöntää, mutta anoreksian alkuaikoinani tunsin itseni kamalan onnelliseksi ja tuntui siltä, kuin minulla olisi oikea päämäärä ja tarkoitus. nyt en enää ole sairaan alipainoinen, itse asiassa normaalipainossa mutta tosi lihaksikas painoisekseni, joten näytän kevyemmältä. tosi laihana ihmiset kohtelivat minua ystävällisemmin, lukuunottamatta muutamaa ilkeää. huomasin joidenkin välittävän paljonkin, mikä oli minulle hämmentävä kokemus.
        no, mikä siis on kirjoitukseni tarkoitus? varmaan todeta, että oikeasti olin onnellisempi silloin, ehkä jopa onnellisimmillani ikinä (olenpa hirveä kun noin ajattelen mutta niin se vaan on). nykyään koen olevani epävarmempi ja pohtivani enemmän eri vaihtoehtoja, jopa takaisin siihen pisteeseen palaamista.
        aloittaja, teit mielenkiintoisen keskustelun. se sai minut jotenkin pysähtymään ja huomaamaan että todellakin, tuo on se asia, joka elämässäni on eri lailla. kuherruskuukauteni on ohitse, mutta onko kukaan saanut kokea sitä toista kertaa?


    • 16+6=22

      Itse ehkä tajusin, mutta oli se niin helppoa, ei vain tehnyt mieli ruokaa... Nyt täytyy kiduttaa itseään ja kieltää ruoka. Silloins evain oli niin helppoa, itse sanon sitä "sumussa kulkemiseksi" mutta kai se sama on kuin "pumpulissakin eläminen" Haluan takaisin sinne, tiedostin se kyllä jollain tasolla, mutta se olikin varmaan sitä "kuhrreuskuukautta" anoreksiassa...

    • lilac pompom

      • hdsjxghdsjhd

        ilmeisesti en osaa käyttää konetta........ pitkä viesti ja jonneen se katosi>:(


    • lilac pompom

      siltiminä:lle haluan sanoa (ja yritin, mutta kun tää kone temppuili omiaan), etten ainakaan itse usko toiseen kuherruskuukauteen. jos anoreksiaa voi mihinkään verrata, on se vähän sama kuin pyörälläajon opettelu - kun sen kerran oppii, sen osaa, mutta se kun ajaa kaatumatta ei tunnu yhtä upealta kuin silloin viisivuotiaana tai milloin nyt ajamaan oppikaan. tai ekat kännit, eka kerta sängyssä, mikä tahansa eka kerta. kun kierros on käyty, toinen on vähän kuin vanhan kertailua, eikä se tule luonnostaan. aika inhottavaa tuo, miten jotkut on olleet kilttejä anoreksian pahimpina aikoina, sehän vaan ruokkii ajatusta, että näin saan huomiota, tunteita ymsyms. olitko oikeasti (siis OIKEASTI) onnellisempi kuin ikinä vai onko aika kullannut muistot? mahd. alhainen painokin on saavutus ja ihan normaalia, että ihminen on saavutuksistaan ylpeä ja tulee onnelliseksi ne saavuttaessaan, oli ne sitten terveitä tai ei. ihan varmasti on muitakin asioita, joissa voit ylittää itsesi ja olla hyvä, ja niiden asioiden etsiminen on varmasti paljon kiinnostavampaa kuin vanhan kaavan kertaaminen.

      16 6=22: olin ja olen vieläkin helvetin vihainen itselleni juuri siksi, että syömättömyys oli ennen niin helppoa. se oli yhtä itsestäänselvää kuin kävely, pukeutuminen, hengittäminen, niin sen piti vain mennä. sun kannattaa miettiä, mikä sun elämäntilanteessa teki sen, ettei ruoka maistunut, ja mikä on muuttunut. se voi olla ihan pienikin juttu, mutta ei kannata jäädä roikkumaan siihen, mikä toimi silloin. paino laskee ja nousee, antaa sen mennä niin, kuten ihminen on iloinen ja surullinen. kaikki omalla painollaan. jos antaa asioiden mennä luonnostaan takertumatta johonkin tapaan tai kuvitelmaan tai suunnitelmaan, elämä johdattaa oikeaan paikkaan. jokainen aika ja vaihe vaatii omat tapansa ja tekonsa, vain jos kuuntelee sisintään voi olla aito. ja aidosti onnellinen ja oma, kokonainen itsensä. kuulostaa varmaan huuhaalta, mutta uskon, että ihmisen sisältä löytyy hyvyys ja viisaus, ja kaikki ulkoinen (syömishäiriöt, päihdeongelmat ymsyms) ovat pahaa ja tyhmyyttä. klisee, mutta jos tosiaan kuuntelet sisintäsi, tiedät miten toimia ja elämä rullaa hyvin. etkä kaipaa takaisin.

      kaikki mitä kirjoitan (ja toivon, ettei kukaan lue, koska tää on niin sekavaa) on sitä mihin uskon, mutta en oikeasti tee niin. taas oli päivä kun kävin kaupassa ostamassa evästä töihin, pomolle hain mikroaterian ja itselleni ostin jugurtin. jota en syönyt. vihasin tilannetta, enemmän vihaan kuitenkin sitä kun ahmin bussirahani. olisi kiva osata syödä joka päivä vaikka yksi mandariini, ahmimatta, ilman syyllisyyttä... sellasta.

      • siltiminä

        kiitos että vastasit :)
        noin kai se on sen kuherrusvaiheen suhteen. jos sen toisen kerran kokee, uutuudenviehätys ainakin puuttuu... musta oikeasti tuntuu, että olin silloin onnellisimmillani! elin henkisesti omassa turvallisessa kuplassani, vaikka kukaan muu sitä ei huomannut. tykkäsin (ja tykkään jonkun verran vieläkin) siitä huomiota herättävästä laihuudesta. muistan niin elävästi sen ilonsekaisen jännityksen tunteen odottaessani vaa'an lukeman ilmestymistä sen näytölle. vittu mä rakastin sitä, yleensä aina se luku oli pienempi ja jossei ollut, olin varma, että kohta on. mulla on kyllä vähän syyllinen olo siitä, että silloin mun paras ystävä ja rakastaja oli patterisydäminen vaaka. no, enpä ole pahemmin edistynyt tuosta, ei mulla nykyäänkään oo oikeen läheisenä kumpaakaan. vaaka on luotettavin ja aina saatavilla jos haluun... näyttää vaan ihan eri sarjan lukuja kuin ennen :(
        muistan kuherrusvaiheen mentyä ohi, kun olin laihimmillani, olleeni vähän ahdistunut aamuisin. mutta kun sain olla muiden seurassa niin se meni ohi.
        parasta oli kuitenkin just se, että oikeesti osa ihmisistä välitti. toi sun kommenttis siihen liityen on niin totta. en halua kinuta huomiota, olishan se noloa, mutta noin sitä sai. nyt en näy kiinnostavan enää ketään tuon suhteen, kai mulla näyttää menevän niin hyvin ettei kannata turhaan vaivautua. joo, ainahan mä pärjään, enhän mä ketään semivälittäviä tarvikaan. mut yksinäisyyskään kaverien ympäröimänä ei oo kivaa saati luonnollista. oon varmaan eri planeetalta kuin ystäväni.
        mutta mua risoo kun oon aina ollu se pärjääjä, joka ei tarvi ymmärrystä. aina se joka ei itke. mut kai mä voin jatkaa näinkin ku oon tähänki asti kerran hyvin selvinny.

        onko sulla ollu jotain samantapaista?


    • Suhmuran Santra

      Hei! Olen seurannut anorektikon elämää hyvin läheltä 13 vuotta. Vaikuttaa myös teidän kirjoituksia lukiessa, että syömishäiriöllä sairastavalle "rakkain ja uskollisin" on sairaus ja sen ohella jokin tunteeton esine, väline, joka ei ilmaise vastakkaista mielipidettä. Sairas "hellii" syömishäiriötään, ja samalla välttelee uskoakseni vastuunottoa muista asioista. Pumpulissa on mukava elää, se ei satu mihinkään.

      Totean tähän, että kukaan ei kaiken ymmärryksen mukaan päätä olla sairas, siihen ajautuu erinäisistä syistä, jota puoltaa luonteen laatu. Sairautta pitää yllä myös "turvallisuus", sillä sitä turvamuuria ei kukaan ulkopuolinen voi väkisin murtaa. Tämä turvallisuuden tunne on ehkä riippuvuussuhteena verrannollinen lapsuuteen, jossa uskotaan kaiken vastuun kuuluvan vanhemmille.

      Mutta jos tahtoo ajatella aikuisen ihmisen arvojen mukaan, niin lapsi auttamatta aikuistuu niin fyysisesti, mutta pitäisi myös aikuistua henkisesti. Sairaudesta toipumiseen uskon olevan sopivan avaimen, kun rohkenee avautua elämälle, ottaa vastaan ihmissuhteet, kaiken sen, mitä on kehomme ulkopuolella. Sieltähän ne virikkeet, ilot ja surutkin tulevat, myös toimeentulo, elämä. Kehon mitat eivät voi olla koko elämä ja sen tarkoitus. Ihminen menettää erittäin paljon, jos hän ei pysty avautumaan kaikelle sille, mitä on kehomme ulkopuolella.

      Siksi toivoisin, että asettaisitte elämässänne tavoitteeksi antautua ja avautua elämälle, kehonne ulkopuoliseen maailmaan. Ajatelkaa vaikka luontoa, puita, kasveja, ym eläimiä. Ne ottavat ravinnon silloin ja sieltä, mistä se on saatavana. Ihminen on osa luontoa, kuten esim. puut, linnut, kasvit. Nekin ottavat ravinnon vastaan voidakseen hyvin, kasvaakseen, loistaakseen, mikä sitten niiden tarkoitus onkin. Tästä mökin ikkunasta katsoen kaikki tuo luonnon moninainen rikkaus, vihreys, elävät sulassa sovussa loistaen elinvoimaisena.

      Toivon teille rohkeutta päästää sairaudestanne irti ja antautua elämälle! Mikään ei tapahdu hetkessä, mutta tavoite toteutuu, kun se on asetettu päämääräksi.

      • siltiminä

        suhmuran santralle:
        olen kanssasi eri mieltä muutamasta mainitsemastasi asiasta. kerron nyt kuitenkin vain omasta puolestani. ensimmäisenä minulla pisti silmään tuo vastuunoton välttely. minä olen aina pitänyt huolen omista asioistani kaikin puolin, en ole sälyttänyt niitä muiden niskaan, eikä minua ole tarvinnut suostutella niitä hoitamaan. en myöskään vuodata tunteitani muille. (ainoastaan täällä netissä, koska mielestäni on sallitumpaa angstata pelkkänä nimimerkkinä tuntemattomille. en usko huolestuttavani ketään näin.) niin miten välttelen vastuunottoa?
        olen mielestäni avoin elämälle, enkä laihanakaan edes ollut sulkeutunut. tapaan ihmisiä ja käyn ulkona. miksi olen silti tällainen? en ole muuttunut tämän suhteen. mietin ulkonäköäni paljon, se varmaan kuuluu luonteeseeni.
        mutta jossei koskaan ole luottanut voivansa avautua kenellekään täysin saaden ymmärrystä, onko ihme, jos jonkinlainen parhaan ystävän korvike on tullut vaa'asta? ei, vaaka ei ilmaise vastakkaista mielipidettä, kuten kirjoitit. minä kyllä kestäisin sen, jos joku esittäisi perustellun mielipiteen, josta voisimme keskustella. mielelläni sen tekisinkin, argumentointi on antoisaa. minulle vaaka on tärkeä paitsi numeroiden, myös juuri sen tietyn turvallisuuden vuoksi, koska vaaka on luotettava, se ei suutu tyhjästä, hauku, ailahtele tai puukota selkään. tunnen surua siitä, ettei kukaan ole minulta sen paikkaa voinut viedä.


      • lilac pompom
        siltiminä kirjoitti:

        suhmuran santralle:
        olen kanssasi eri mieltä muutamasta mainitsemastasi asiasta. kerron nyt kuitenkin vain omasta puolestani. ensimmäisenä minulla pisti silmään tuo vastuunoton välttely. minä olen aina pitänyt huolen omista asioistani kaikin puolin, en ole sälyttänyt niitä muiden niskaan, eikä minua ole tarvinnut suostutella niitä hoitamaan. en myöskään vuodata tunteitani muille. (ainoastaan täällä netissä, koska mielestäni on sallitumpaa angstata pelkkänä nimimerkkinä tuntemattomille. en usko huolestuttavani ketään näin.) niin miten välttelen vastuunottoa?
        olen mielestäni avoin elämälle, enkä laihanakaan edes ollut sulkeutunut. tapaan ihmisiä ja käyn ulkona. miksi olen silti tällainen? en ole muuttunut tämän suhteen. mietin ulkonäköäni paljon, se varmaan kuuluu luonteeseeni.
        mutta jossei koskaan ole luottanut voivansa avautua kenellekään täysin saaden ymmärrystä, onko ihme, jos jonkinlainen parhaan ystävän korvike on tullut vaa'asta? ei, vaaka ei ilmaise vastakkaista mielipidettä, kuten kirjoitit. minä kyllä kestäisin sen, jos joku esittäisi perustellun mielipiteen, josta voisimme keskustella. mielelläni sen tekisinkin, argumentointi on antoisaa. minulle vaaka on tärkeä paitsi numeroiden, myös juuri sen tietyn turvallisuuden vuoksi, koska vaaka on luotettava, se ei suutu tyhjästä, hauku, ailahtele tai puukota selkään. tunnen surua siitä, ettei kukaan ole minulta sen paikkaa voinut viedä.

        tajusin tosta sun aiemmasta kirjoituksesta, miltä yhdestä lapsuudenkaverista on tuntunut. sairasti nuorempana siis anoreksiaa jonkin aikaa, laihtui tosi nopeasti ja oli aina väsynyt ja heikossa hapessa. ihan lapsia ei oltu, mutta mun päähän ei mahtunut, että laihuus, väsymys, masennus ja ihme kiukkuamiset on yhtä ja samaa. erona se, että vaikka ei vieläkään myönnä sairauttaan, huuteli painoaan ympäriinsä ja esitteli kroppaansa. silti en tajunnut, en omankaan sairauden anoreksia-aikana, kun valehtelin painostani minkä kerkesin ja ikinä en kehdannut luustoani esitellä. huomiota se tyttö sai, sen äiti oli aika ankara, vahti ja pakotti ja jätti muun perheen ja elämänsä ilman mitään huomiota. kaverit oli sääliviä ja yritti kannustaa ja vaikka kaikki (ketkä tilanteen siis jotenkin tajusi) oli huolissaan, oli tän muijan ruumiinmuoto seläntakana yleinen vitsi.

        tää kaverini parantui ulkopuolisten silmissä, samoihin aikoihin taisin itse sairastua. mua vitutti joutua silmätikuksi, kaikki huomio oli mun korville ilkeää pilkkaa, ja tän ko kaverin säälin ja ihailun vaihtelut kateutta. en tiedä olenko ollut väärässä, ainakin sitä suretti paljon, että huomio missä se oli kieriskellyt, oli nyt liimattu mun nahkaan. vasta kun luin ton kirjoitukses, tajusin paljon mitä sen muijan päässä on liikkunut ja jos oltaisi vielä tekemisissä, yrittäisin selvittää asiat.

        todellakin on ollut samantapaista ja itkettää sun takias:/ mulle paras ja läheisin ystävä oli peili ja muistan aika tarkkaan, mitä kaikkea se on näyttänyt. ja nesteenpoistajat, jos ne uhkaa loppua, on sama tai pahempikin kuin oikeat lääkkeeni loppuisi. mutta joo, jos peili ei näyttänyt mieluista kuvaa, mä tein kaikkeni, että se näytti. kaverit, työ, poikakaveri, perhe ja oma siskonikin oli mulle aika yhdentekeviä, kun oli operaatio käynnissä....

        se, että kaverit ja sisko ja vanhemmat ei enää huomioineet ulkonäköäni, oli mulle helpotus. ei ollut niin alaston ja vainottu olo. helpotus muuttui vihaksi kun sain päähäni, että "huoli" oli kateutta ja ne kaikki oli vahingoniloisia mun lihomiselle. kostonhimo sai mut roikkumaan sairaudessa turhan pitkään. ja niin käy vieläkin, muutama päivä sitten tuntui, että jos parantuminen on jotain konkreettista, pitelen sitä käsissäni. muutama väärä sana ja katse mieheltäni, ja mä olen taas katkera ja kostonhimoinen ämmä. jos kuka tahansa muu läheinen käyttäytyisi samoin nähtyään niin paljon mun sairastelua, olisin kurkussa kiinni henkisesti tai fyysisesti, nyt oon vaan loukkaantunut ja oksentamisen partaalla, sen verran ällöttää tajuta, että kiihotin ko miestä(?!?!??!?!) alipainoisena, mitään ikinä (muiden nähden) syövänä, aina ahdistuneena ja väsyneenä ja kipuilevana luuviuluna, jolla oli pikkupojan kroppa, kuin nyt kun mulla on edes vähän tissejä ja persettä ja eloa naamassa. ajattelin kostoksi kaataa laksatiiveja sen juomiin, että tietää miltä musta tuntuu, jotta se mut hyväksyisi. en tietenkään kerro sille, annan sen vaan kärsiä "mahataudistaan" ja juosta ripuloimassa.


      • jatkuuuuuu
        lilac pompom kirjoitti:

        tajusin tosta sun aiemmasta kirjoituksesta, miltä yhdestä lapsuudenkaverista on tuntunut. sairasti nuorempana siis anoreksiaa jonkin aikaa, laihtui tosi nopeasti ja oli aina väsynyt ja heikossa hapessa. ihan lapsia ei oltu, mutta mun päähän ei mahtunut, että laihuus, väsymys, masennus ja ihme kiukkuamiset on yhtä ja samaa. erona se, että vaikka ei vieläkään myönnä sairauttaan, huuteli painoaan ympäriinsä ja esitteli kroppaansa. silti en tajunnut, en omankaan sairauden anoreksia-aikana, kun valehtelin painostani minkä kerkesin ja ikinä en kehdannut luustoani esitellä. huomiota se tyttö sai, sen äiti oli aika ankara, vahti ja pakotti ja jätti muun perheen ja elämänsä ilman mitään huomiota. kaverit oli sääliviä ja yritti kannustaa ja vaikka kaikki (ketkä tilanteen siis jotenkin tajusi) oli huolissaan, oli tän muijan ruumiinmuoto seläntakana yleinen vitsi.

        tää kaverini parantui ulkopuolisten silmissä, samoihin aikoihin taisin itse sairastua. mua vitutti joutua silmätikuksi, kaikki huomio oli mun korville ilkeää pilkkaa, ja tän ko kaverin säälin ja ihailun vaihtelut kateutta. en tiedä olenko ollut väärässä, ainakin sitä suretti paljon, että huomio missä se oli kieriskellyt, oli nyt liimattu mun nahkaan. vasta kun luin ton kirjoitukses, tajusin paljon mitä sen muijan päässä on liikkunut ja jos oltaisi vielä tekemisissä, yrittäisin selvittää asiat.

        todellakin on ollut samantapaista ja itkettää sun takias:/ mulle paras ja läheisin ystävä oli peili ja muistan aika tarkkaan, mitä kaikkea se on näyttänyt. ja nesteenpoistajat, jos ne uhkaa loppua, on sama tai pahempikin kuin oikeat lääkkeeni loppuisi. mutta joo, jos peili ei näyttänyt mieluista kuvaa, mä tein kaikkeni, että se näytti. kaverit, työ, poikakaveri, perhe ja oma siskonikin oli mulle aika yhdentekeviä, kun oli operaatio käynnissä....

        se, että kaverit ja sisko ja vanhemmat ei enää huomioineet ulkonäköäni, oli mulle helpotus. ei ollut niin alaston ja vainottu olo. helpotus muuttui vihaksi kun sain päähäni, että "huoli" oli kateutta ja ne kaikki oli vahingoniloisia mun lihomiselle. kostonhimo sai mut roikkumaan sairaudessa turhan pitkään. ja niin käy vieläkin, muutama päivä sitten tuntui, että jos parantuminen on jotain konkreettista, pitelen sitä käsissäni. muutama väärä sana ja katse mieheltäni, ja mä olen taas katkera ja kostonhimoinen ämmä. jos kuka tahansa muu läheinen käyttäytyisi samoin nähtyään niin paljon mun sairastelua, olisin kurkussa kiinni henkisesti tai fyysisesti, nyt oon vaan loukkaantunut ja oksentamisen partaalla, sen verran ällöttää tajuta, että kiihotin ko miestä(?!?!??!?!) alipainoisena, mitään ikinä (muiden nähden) syövänä, aina ahdistuneena ja väsyneenä ja kipuilevana luuviuluna, jolla oli pikkupojan kroppa, kuin nyt kun mulla on edes vähän tissejä ja persettä ja eloa naamassa. ajattelin kostoksi kaataa laksatiiveja sen juomiin, että tietää miltä musta tuntuu, jotta se mut hyväksyisi. en tietenkään kerro sille, annan sen vaan kärsiä "mahataudistaan" ja juosta ripuloimassa.

        siltiminä, jokainen inhimillinen olento tarvitsee ymmärrystä ja itkee. ei sitä voida sulta kieltää. vähän kuulostaa, että olet osittain itsekin lyönyt pärjääjän leiman otsaasi, eikä silloin saa heikkouttaan näyttää. tai niin kävi mulle, ja kun painetta kasautui liikaa, alkoi helistä ja räjähdellä. kun siltä tuntuu, älä peittele vaan avaudu. ja aika varmasti voit löytää vaakaa paremman ystävän, ihmiset joo on oikukkaita, epärehellisiä, omaneduntavoittelijoita.... mutta ne antavat sulle paljon sellaista hyvää, mitä pantterisydäminen ystäväsi ei. enkä nyt vertaa anoreksiaa harrastuksiin, mutta mikä tahansa harrastus (musiikki, taide, eläimet...) vie ajatuksia pois sairauden mustista lonkeroista. kirjoitat fiksusti ja sulla on varmaan paljon ajatuksia ja annettavaa elämälle, ja niin säkin voit saada hyvää elämästä, jos vaan uskallat astua ulos sairaudesta. se sattuu, mutta on se jännempää ja kauniimpaa kuin vanhan kertaaminen:)

        suhmuran santra, oletko käynyt vyöhyketerapiassa tai opiskellut sitä tai vastaavaa? kuulostaa aika paljon siltä... en usko, että pakenin vastuuta anoreksiaan, niihin aikoihin olin tosi aikaansaava ja pomoni mielestä olin yhtä täsmällinen kuin kello. kun sairaus muutti muotoaan, multa meni voimat ja mielenkiinto, ja työnteko, ihmissuhteet ja itsestä huolehtiminen on aika vaikeeta. se ei kuitenkaan ole anoreksian, vaan toisen syömishäiriön aikaansaama. aikuistumisen pakoilua tää on kyllä ollut, en kyllä ollut juurikaan kehittynyt kun sairaus alkoi (ja olin täysi-ikäinen) ja musta olisi ollut kiva pysyä huolettomana, vapaana lapsena. vanhempien vaatimukset, omat vaatimukset, katsoa vierestä kun kaverit suoritti koulua mun vaan laiskotellessa - tuli huono itsetunto, mutta kun mä tykkäsin mennä ilman sitoomuksia töihin tai kehenkään. poikakaverini näytti mulle mikä luuseri olen, enkä mä vaan jaksanut panostaa muuhun elämään, tartuin siihen "helpompaan" eli laihtuiseen. oli se varmaan vastuunkin pakoilua, syömishäiriö on johonkin asti turva, oma maailma, tavoite, velvollisuus, kumppani. ja vankila.

        sekavaa tekstiä, mut pitää hakata näppäimistöö, et toimis, ja hermot menee.... hyvää elokuunalkua:)


      • Suhmuran Santra
        jatkuuuuuu kirjoitti:

        siltiminä, jokainen inhimillinen olento tarvitsee ymmärrystä ja itkee. ei sitä voida sulta kieltää. vähän kuulostaa, että olet osittain itsekin lyönyt pärjääjän leiman otsaasi, eikä silloin saa heikkouttaan näyttää. tai niin kävi mulle, ja kun painetta kasautui liikaa, alkoi helistä ja räjähdellä. kun siltä tuntuu, älä peittele vaan avaudu. ja aika varmasti voit löytää vaakaa paremman ystävän, ihmiset joo on oikukkaita, epärehellisiä, omaneduntavoittelijoita.... mutta ne antavat sulle paljon sellaista hyvää, mitä pantterisydäminen ystäväsi ei. enkä nyt vertaa anoreksiaa harrastuksiin, mutta mikä tahansa harrastus (musiikki, taide, eläimet...) vie ajatuksia pois sairauden mustista lonkeroista. kirjoitat fiksusti ja sulla on varmaan paljon ajatuksia ja annettavaa elämälle, ja niin säkin voit saada hyvää elämästä, jos vaan uskallat astua ulos sairaudesta. se sattuu, mutta on se jännempää ja kauniimpaa kuin vanhan kertaaminen:)

        suhmuran santra, oletko käynyt vyöhyketerapiassa tai opiskellut sitä tai vastaavaa? kuulostaa aika paljon siltä... en usko, että pakenin vastuuta anoreksiaan, niihin aikoihin olin tosi aikaansaava ja pomoni mielestä olin yhtä täsmällinen kuin kello. kun sairaus muutti muotoaan, multa meni voimat ja mielenkiinto, ja työnteko, ihmissuhteet ja itsestä huolehtiminen on aika vaikeeta. se ei kuitenkaan ole anoreksian, vaan toisen syömishäiriön aikaansaama. aikuistumisen pakoilua tää on kyllä ollut, en kyllä ollut juurikaan kehittynyt kun sairaus alkoi (ja olin täysi-ikäinen) ja musta olisi ollut kiva pysyä huolettomana, vapaana lapsena. vanhempien vaatimukset, omat vaatimukset, katsoa vierestä kun kaverit suoritti koulua mun vaan laiskotellessa - tuli huono itsetunto, mutta kun mä tykkäsin mennä ilman sitoomuksia töihin tai kehenkään. poikakaverini näytti mulle mikä luuseri olen, enkä mä vaan jaksanut panostaa muuhun elämään, tartuin siihen "helpompaan" eli laihtuiseen. oli se varmaan vastuunkin pakoilua, syömishäiriö on johonkin asti turva, oma maailma, tavoite, velvollisuus, kumppani. ja vankila.

        sekavaa tekstiä, mut pitää hakata näppäimistöö, et toimis, ja hermot menee.... hyvää elokuunalkua:)

        lilac pompom: "musta olisi ollut kiva pysyä huolettomana, vapaana lapsena"

        Näin on oma aikuinen lapseni ilmaissut anoreksian yhdeksi syyksi. Keino pysyä lapsena, vastustaa aikuisuutta, ja näin välttää myös aikuisuuden mukanaan tuomaa vastuuta itsestään. Asian voinee tulkita myös niin, että se on ollut turvallinen ja siitä haluaa pitää kiinni.

        "enkä mä vaan jaksanut panostaa muuhun elämään, tartuin siihen "helpompaan" eli laihtuiseen. oli se varmaan vastuunkin pakoilua, syömishäiriö on johonkin asti turva, oma maailma, tavoite, velvollisuus, kumppani. ja vankila."

        Sairaus luo oman "turvallisen" maailman, kalvon ympärille, jonka sisällä saa olla omaitsensä ilman ulkopuolisia painostuksia, vaateita ja vaikutteita.

        Uskon, että moni anorektikko tai yleensä syömishäiriöinen voi olla hyvinkin sosiaalinen, mutta parantumista edesauttavat vaikutukset eivät ole tervetulleita tuohon suljettuun omaan maailmaan, kalvo voi säreillä, jopa murtua, ja "joutuu" ottamaan vastuun itsestään tuon itsensä luoman maailman ulkopuolella. Esim. oma lapseni, mutta hyvin moni muukin tuntemani syömishäiriöinen katkaisi läheiset ihmissuhteet, eristäytyi, ei ainakaan laskenut lähelleen, jotta he eivät vain olisi ottaneet ja ehdottaneet omia vaikutteitaan, jotka olisi pitänyt ottaa edes harkinnan alle.

        Kysymykseesi, olen käynyt hyvinkin paljon vyöhyketerapiassa, jotta jaksoin työelämäni stressitilanteet. Olen myös rosen-terapialla voinut vapautua mieltäni liikaa rasittaneesta katkeruudesta. Luontaishoidot voi toimia, siksi niitä niin paljon myös käytetään hyväksi. Itse olen saanut valmiuden reiki-hoitoihin, jota välitän satunnaisesti tuttavilleni ilman rahallista korvausta.

        Kesää on vielä jäljellä, vaikka se ei ole siltä vaikuttanut. Hyvää elokuuta myös sinulle ja muillekin kirjoittajille ja lukijoille!


      • Suhmuran Santra
        siltiminä kirjoitti:

        suhmuran santralle:
        olen kanssasi eri mieltä muutamasta mainitsemastasi asiasta. kerron nyt kuitenkin vain omasta puolestani. ensimmäisenä minulla pisti silmään tuo vastuunoton välttely. minä olen aina pitänyt huolen omista asioistani kaikin puolin, en ole sälyttänyt niitä muiden niskaan, eikä minua ole tarvinnut suostutella niitä hoitamaan. en myöskään vuodata tunteitani muille. (ainoastaan täällä netissä, koska mielestäni on sallitumpaa angstata pelkkänä nimimerkkinä tuntemattomille. en usko huolestuttavani ketään näin.) niin miten välttelen vastuunottoa?
        olen mielestäni avoin elämälle, enkä laihanakaan edes ollut sulkeutunut. tapaan ihmisiä ja käyn ulkona. miksi olen silti tällainen? en ole muuttunut tämän suhteen. mietin ulkonäköäni paljon, se varmaan kuuluu luonteeseeni.
        mutta jossei koskaan ole luottanut voivansa avautua kenellekään täysin saaden ymmärrystä, onko ihme, jos jonkinlainen parhaan ystävän korvike on tullut vaa'asta? ei, vaaka ei ilmaise vastakkaista mielipidettä, kuten kirjoitit. minä kyllä kestäisin sen, jos joku esittäisi perustellun mielipiteen, josta voisimme keskustella. mielelläni sen tekisinkin, argumentointi on antoisaa. minulle vaaka on tärkeä paitsi numeroiden, myös juuri sen tietyn turvallisuuden vuoksi, koska vaaka on luotettava, se ei suutu tyhjästä, hauku, ailahtele tai puukota selkään. tunnen surua siitä, ettei kukaan ole minulta sen paikkaa voinut viedä.

        Nimimerkille "siltiminä"
        Jokainen henkilö on oma yksilönsä, myös syömishäiriöinen. Oma kokemus on, mutta se ei ole suinkaan ainoa oikea, jossa sairas pyrkii välttämään vastuunoton aikuisuudestaan. Syömishäiriöinen elää sairautensa ehdoilla, se on ykkösasia, muut arvot tulee sen jälkeen. Jos näin ei ole, voi sairaudesta paremmin toipuakin, jopa "luopua".

        Olen tavannut huomattavan määrän syömishäiriötä sairastavien läheisiä ja omaisia. Jokseen poikkeuksetta jokaisessa tapauksessa sairas pyrkii hallitsemaan täydellisesti omaa reviiriään, ja muiden tulisi elää k.o. sairauden ehdoilla. Sairas voi olla itse pieni-Hitler kodissaan.

        Syömishäiriöinen ei liiemmin kerro tunteistaan läheisille, sillä hän elää omassa suljetussa "kammiossaan", jonne muilla ei ole liiemmin asiaa.

        Rakentavaa keskustelua on vaikea saada aikaan, koska sairastava ei hyväksy sairautensa vastaisia mielipiteitä, saati ehdotuksia. Jos keskustelukumppanina on terve ihminen ja keskustelu pääsee ns. rakentavaksi ja asiaa edistäväksi, niin mitä todennäköisemmin siinä pyritään ratkaisuihin terveyttä kohden. Se on luonnollista, jos näin ei ole, on tämä terve keskustelija luovuttanut.

        Eli perusteltuja keskusteluja kyllä on, jos vaan voi hyväksyä keskustelut, joka voi koskea myös terveitä arvoja myös ruokailua ajatellen. Onhan toden totta muitakin aiheita, ja niitä käydään myös, mutta jokaisen läheisen toive on, että sairaudesta voisi irrottaa otteen ja elämässä olisi muut asiat tärkeimpiä, kuin oma paino, ja se, mitä voi syödä hyvällä omalla tunnolla. Terve ihminen näkee elämän itsensä ympärillä, eikä ainoa katseen kohde ole itseensä.

        Paras ystävä voi, ja pitäisi olla ihminen, ei vaaka. Parhaan ystävän kanssa voidaan keskustella myös sairaudesta suuttumatta, sillä paras ystävä varmasti toivoo sairastavan ystävänsä tervehtymistä ja elämän avautumista oman mielensä ja kehonsa ulkopuolelta. Hyvä, saati paras ystävä, läheinen ei suutu tyhjästä, ei hauku, ailahtele, eikä ns. puukota selkään.

        Toivon, että voit avautua parhaalle ystävällesi, sillä sinulla on sellainen, kun hyväksyt hänet. Tämä ystävä ei ole vaaka!

        Kaikkea hyvää sinulle ja luottamusta, että elämä kannattelee ja tarjoaa antejaan, kun olet halukas ottamaan oman kehosi ulkopuolisen elämän vastaan!


      • lilac pompom
        Suhmuran Santra kirjoitti:

        lilac pompom: "musta olisi ollut kiva pysyä huolettomana, vapaana lapsena"

        Näin on oma aikuinen lapseni ilmaissut anoreksian yhdeksi syyksi. Keino pysyä lapsena, vastustaa aikuisuutta, ja näin välttää myös aikuisuuden mukanaan tuomaa vastuuta itsestään. Asian voinee tulkita myös niin, että se on ollut turvallinen ja siitä haluaa pitää kiinni.

        "enkä mä vaan jaksanut panostaa muuhun elämään, tartuin siihen "helpompaan" eli laihtuiseen. oli se varmaan vastuunkin pakoilua, syömishäiriö on johonkin asti turva, oma maailma, tavoite, velvollisuus, kumppani. ja vankila."

        Sairaus luo oman "turvallisen" maailman, kalvon ympärille, jonka sisällä saa olla omaitsensä ilman ulkopuolisia painostuksia, vaateita ja vaikutteita.

        Uskon, että moni anorektikko tai yleensä syömishäiriöinen voi olla hyvinkin sosiaalinen, mutta parantumista edesauttavat vaikutukset eivät ole tervetulleita tuohon suljettuun omaan maailmaan, kalvo voi säreillä, jopa murtua, ja "joutuu" ottamaan vastuun itsestään tuon itsensä luoman maailman ulkopuolella. Esim. oma lapseni, mutta hyvin moni muukin tuntemani syömishäiriöinen katkaisi läheiset ihmissuhteet, eristäytyi, ei ainakaan laskenut lähelleen, jotta he eivät vain olisi ottaneet ja ehdottaneet omia vaikutteitaan, jotka olisi pitänyt ottaa edes harkinnan alle.

        Kysymykseesi, olen käynyt hyvinkin paljon vyöhyketerapiassa, jotta jaksoin työelämäni stressitilanteet. Olen myös rosen-terapialla voinut vapautua mieltäni liikaa rasittaneesta katkeruudesta. Luontaishoidot voi toimia, siksi niitä niin paljon myös käytetään hyväksi. Itse olen saanut valmiuden reiki-hoitoihin, jota välitän satunnaisesti tuttavilleni ilman rahallista korvausta.

        Kesää on vielä jäljellä, vaikka se ei ole siltä vaikuttanut. Hyvää elokuuta myös sinulle ja muillekin kirjoittajille ja lukijoille!

        lapsesi saa olla kiitollinen, kun on vanhempi joka ymmärtää tätä sairautta noin. omat vanhempani on ottaneet paljon selvää, ja äitini sairasti nuorempana anoreksian, mutta jotenkin niiden käsitys on ihan väärä. ne tietävät sen mitä ovat lukeneet, eivät sitä minkä on nähneet ja kuulleet. luotettavampaa on kuitenkin kirjoitettu sana kuin mun puheet... en tajua näitä asioita vielä itsekään, joten miksi voisin vaatia toisia tajuamaan, ja parempi mitä vähemmän tietävät, etenkin äitiäni haluan suojella kun syyttää itseään kaikkien lastensa ongelmista:(

        oli parempi hukkua painon ajatteluun, keskittää ajatuksensa syömättömyyteen ja olla niin heikossa kunnossa, ettei ajatus kulkenut ja tunnepuoli vaipui koomaan, kuin kohdata surkeasti menevää suhdetta, pettymystä kavereiden valehteluun, huononmuudentunnetta ja ahdistusta, että pitäisi jatkaa opiskelua tai mennä töihin. kaverit sekoili aineiden kanssa, mua on aina raivostuttanut, että psyykkisesti suht terveiden ihmisten pitää alkaa leikkiä järjellään ja psyykkeellään kun on ihmisiä, jotka elää harhoissa selvänäkin. vaikka syömishäiriö on mulle sama kuin niille huumeet, en pitkään aikaan tajunnut tekeväni samaa kuin ne - tuhosin elimistöni, vaikka lähipiirissä on oikeasti fyysisesti sairaita ihmisiä. pelko siitä, mitä itselleni tein, teki musta entistä vihaisemman ja kohta ainoa mistä sain lohtua oli, että laihduin. ei tarvinnut ajatella parisuhdeongelmia, oli syy olla näkemättä kavereita (vaikka se, että ne ajattelivat mun olevan liian heikossa hapessa loukkasi, kun oikeasti mua ei vaan kiinnostanut) ja varmaan päällimmäisenä, ettei kukaan kehdannut vaatia mua opiskelemaan tai tekemään töitä, kun olin niin heikko ja sairas ja plaaplaa... kun näyttää terveeltä, pitäisi jaksaa juosta yhteiskunnan oravanpyörässä, ja kun se ei kiinnosta, sitä mieluummin on sairas, turvassa omassa pikkumaailmassaan.

        ihailen ihan oikeasti ihmisiä, joilla on voimia ja kykyjä auttaa toisia. varmasti kuka tahansa voi lukea itsensä psykologiksi tai miksi tahansa terapeutiksi, mutta jos ei ole empatiaa ja ymmärrystä eikä kykyä kuunnella mitä toinen sanoo ja jättää sanomatta, ei se paljon hoidettavaa auta. haluaisin joku päivä itsekin olla sen verran viisas ja ehjä, että voisin auttaa samantapaisessa tilassa olevia, mutta kun menin vyöhyketerapiaan, tajusin, että musta puuttuu paljon, että voisin tukea ja parantaa. apua olen silti saanut, ja hyvä kun olet sinäkin.

        jos joku tätä lukee, älkää ratketko käyttämään laksatiiveja jokaisen syömisen jälkeen, se on ihan totta, että kohta ei mikään annos meinaa tehota. mulla on mennyt viimeisen kuukauden aikana melkein parisataa apteekkiin (ja kyllä hävettää siellä ravaaminen) ja vaikka oon vuosia tiennyt, ettei mun kroppa pelaa enää kohta ollenkaan, en vaan ole voinut lopettaa. pari päivää sitten otin kaksi 30ml pulloa laxoberonia (kerta-annos ehkä kymmenesosa), eikä toiminut sen paremmin kuin ennen pienemmillä annoksilla, ja nyt on koko kroppa punaisen, kutiavan ja kuumottavan näppylän peitossa. ei ne pakkausselosteet paljoa valehtele...


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mihin Ilkka Kanerva kuoli?

      Kun näin jokin aika sitten kuvan riutuneen näköisestä Kanervasta, sanoin vaimolle että haimasyövältä vaikuttaa. Vaimon isä oli kuollut kyseiseen tauti
      Maailman menoa
      277
      17688
    2. Oho! Susanna Laine uudessa hiustyylissä - Julkkismeikkaajalta tiukka palaute: "Ihan sama..."

      Ex-Salkkarit tähti ja juontaja Susanna Laine on monessa mukana. Ex-missi tunnetaan pitkistä, vaaleista hiuksistaan . Mitäs tykkäät uudesta hiustyylist
      Kotimaiset julkkisjuorut
      24
      5676
    3. Ilkka kanerva

      Ilkka Kanerva kuollut 74v
      Turku
      123
      2642
    4. Yllätyspaljastus: Poppari Robin Packalen kiittää urastaan iskelmätähti Juha Tapiota: "Jos mä en..."

      Oi, mikä tarina. Juha Tapio ja Robin ovat kyllä symppiksiä molemmat. Kumpi heistä on suosikkisi? https://www.suomi24.fi/viihde/yllatyspaljastus-poppar
      Kotimaiset julkkisjuorut
      17
      2162
    5. Venäjän lippulaiva Moskva upotettu Mustallamerellä

      Venäjän laivaston lippulaiva Mustalalmerellä on 180 m pituinen, Neuvostoliiton aikana rakennettu Moskva-niminen risteilijä. Ukraina ilmoitti eilen saa
      Maailman menoa
      336
      1795
    6. Pikkaraiskan puhelut

      Mitä tuo jätkä hakee sillä että julkaisee kuinka kauan on puhunut puhelimessa? Tekee itsestään vieläkin idiootimman tuolla vai mikä tää juttu?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      111
      1047
    7. Ilkka Kanerva on kuollut

      74-vuotiaana.
      Maailman menoa
      59
      973
    8. Hossein Najaf juotti lapset humalaan ja käytti häikäilemättä hyväkseen

      Keski-Suomen käräjäoikeus on tuominnut 60-vuotiaan Hossein Najafin neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Ensimmäisen tytön kanssa hän oli useita kerto
      Maailman menoa
      32
      941
    9. Sofia Belorf ja Sonja Aiello

      Viihtyvät yhdessä dinnerillä. Pienet piirit. Mitä ajatuksia herättää ?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      45
      941
    Aihe