Pakko päästä johonkin itkemään, ammatti-ihmisille tai tutuille ei jaksa avautua kun heti leimataan itsemurhakokelaaksi, jolle on pakko saada hoitoa. Myöskään sääliä tai myötätuntoa en todellakaan kaipaa.
Lyhyesti sanottuna olen siis onnistunut lähes kaikessa mitä olen halunnut, kokeillut tai tehnyt. Lukio kunnialla läpi, samoin kirjoitukset. Yliopistoon tie aukeni ensimäisellä hakukerralla, ei tule mitään välivuosia. Armeijaan olen menossa ja niin pitkälle mennään kun rahkeet riittää, eli kyllä se 12 kuukautta on jo lukkoon lyöty päätös. Töitä olen saanut joka kesäksi samasta firmasta, töitä olen tehnyt myös useina viikonloppuina (12 tunnin vuoroja) ja kaikki pienemmätkin lomat. Rahaa on säästössä tällä hetkellä 8,000€ ja lisää tulee vielä ennen muuttoa yliopistoa varten. Muutan 350km päähän, kämppä ja kaikki jo hommattu,paperit tehty ja asiat hoidettu.
Harrastan kitaransoittoa ja tae kwon doa, molemmissa olen yltänyt jo sille tasolle mihin olen halunnut ja kehitys jatkuu edelleen.
Silti tuntuu, että olen onnistunut munaamaan elämäni täysin. Ei ole ollut tyttöystävää, kaverit on vain kavereita eikä oikeastaan ole ketään jota tekisi mieli tulla morjenstamaan silloin tällöin muuton jälkeen. En jää kaipaamaan edes perhettäni, odotan vain, että pääsen muuttamaan pois. Toisinsanoen minulla ei ole minkäänlaisia sosiaalisia siteitä, enkä oikeastaan muista koska viimeksi olisin tuntenut yhtään mitään, oli se sitten vihaa tai rakkautta. Silti tekisi todella paljon mieli löytää tyttö, jonka kanssa viettää aikaa ja olla kaksin, mutta ajatus ei sinänsä herätä mitään tunteita, vaikka haluan sitä. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että lievän sosiopaatin diagnoosi lätkästäisiin käteen jos tutkimuksissa kävisi.. En ole mitenkään masentunut, ei vituta enkä ole miettinyt mitään tyhmää. On asioita, jotka kiinnostavat minua ja joihin panostan, mutta samalla tuntuu, että jos siihen ei olisi mahdollisuutta se ei haittaisi minua pätkääkään.
Onko kellään ollut samanlaista tilannetta omassa elämässään, miten tilanne on purkautunut vai oletteko vain eläneet koko elämänne harmaana ihmisenä, jolle mikään ei tunnu miltään? En halua tällaista elämää koska resurssit (paitsi naamataulu, joka on vain keskiverto) parempaan on, mutta silti minkäänlaista pettymystä siihen, että en ole saavuttanut mitään sosiaalista ei ole syntynyt. Olenko oikeasti vain näin kylmä ihminen?
Lyhyesti sanottuna olen siis onnistunut lähes kaikessa mitä olen halunnut, kokeillut tai tehnyt. Lukio kunnialla läpi, samoin kirjoitukset. Yliopistoon tie aukeni ensimäisellä hakukerralla, ei tule mitään välivuosia. Armeijaan olen menossa ja niin pitkälle mennään kun rahkeet riittää, eli kyllä se 12 kuukautta on jo lukkoon lyöty päätös. Töitä olen saanut joka kesäksi samasta firmasta, töitä olen tehnyt myös useina viikonloppuina (12 tunnin vuoroja) ja kaikki pienemmätkin lomat. Rahaa on säästössä tällä hetkellä 8,000€ ja lisää tulee vielä ennen muuttoa yliopistoa varten. Muutan 350km päähän, kämppä ja kaikki jo hommattu,paperit tehty ja asiat hoidettu.
Harrastan kitaransoittoa ja tae kwon doa, molemmissa olen yltänyt jo sille tasolle mihin olen halunnut ja kehitys jatkuu edelleen.
Silti tuntuu, että olen onnistunut munaamaan elämäni täysin. Ei ole ollut tyttöystävää, kaverit on vain kavereita eikä oikeastaan ole ketään jota tekisi mieli tulla morjenstamaan silloin tällöin muuton jälkeen. En jää kaipaamaan edes perhettäni, odotan vain, että pääsen muuttamaan pois. Toisinsanoen minulla ei ole minkäänlaisia sosiaalisia siteitä, enkä oikeastaan muista koska viimeksi olisin tuntenut yhtään mitään, oli se sitten vihaa tai rakkautta. Silti tekisi todella paljon mieli löytää tyttö, jonka kanssa viettää aikaa ja olla kaksin, mutta ajatus ei sinänsä herätä mitään tunteita, vaikka haluan sitä. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että lievän sosiopaatin diagnoosi lätkästäisiin käteen jos tutkimuksissa kävisi.. En ole mitenkään masentunut, ei vituta enkä ole miettinyt mitään tyhmää. On asioita, jotka kiinnostavat minua ja joihin panostan, mutta samalla tuntuu, että jos siihen ei olisi mahdollisuutta se ei haittaisi minua pätkääkään.
Onko kellään ollut samanlaista tilannetta omassa elämässään, miten tilanne on purkautunut vai oletteko vain eläneet koko elämänne harmaana ihmisenä, jolle mikään ei tunnu miltään? En halua tällaista elämää koska resurssit (paitsi naamataulu, joka on vain keskiverto) parempaan on, mutta silti minkäänlaista pettymystä siihen, että en ole saavuttanut mitään sosiaalista ei ole syntynyt. Olenko oikeasti vain näin kylmä ihminen?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itselläni ei ole ollut samanlaista tilannetta, mutta...
Luettuani tekstisi en menisi sanomaan, että olet munannut elämäsi täysin, sillä mielestäni vaikutat ahkeralta ihmiseltä, joka ei jätä asioita puolitiehen. Ja mielestäni se on hieno piirre ihmisessä. Tulet toimeen ihmisten kanssa ja et ole ollut eristäytynyt muista, mutta tiellesi ei vaan ole sattunut sellaisia ihmisiä joiden kanssa olisi syntynyt merkittävä kaverisuhde. Ei kaikilla tarvitsekaan olla tiheää tukiverkostoa ympärillään, jotta selviäisi elämässä eteenpäin.
Onko sinulla tiettyä tavoitetta, jonka haluaisit saavuttaa?
"On asioita, jotka kiinnostavat minua ja joihin panostan, mutta samalla tuntuu, että jos siihen ei olisi mahdollisuutta se ei haittaisi minua pätkääkään." Jos et vain ole löytänyt sitä JUTTUA, minkä takia pyrkiä eteenpäin siksi, että oikeasti haluat sitä.
Tuskin sinusta sosiopaattia saataisiin vaikka yritettäisiin, mutta ehkä vielä tapaat sellaisia ihmisiä joiden kanssa sinulla oikeasti synkkaa ja joiden kanssa sinulla on oikeasti hauskaa jne. (:
Ehkä sinun pitää vain pysähtyä ja miettiä mitä oikeasti haluat omalta elämältäsi? Uskon ettet ole kylmä ihminen, et vain ole vielä törmännyt sellaiseen ihmiseen joka toisi sinusta uusia ja entistä parempia puolia esiin (: