Onnistunut kaikessa, silti pelkkä nolla?

Pakko päästä johonkin itkemään, ammatti-ihmisille tai tutuille ei jaksa avautua kun heti leimataan itsemurhakokelaaksi, jolle on pakko saada hoitoa. Myöskään sääliä tai myötätuntoa en todellakaan kaipaa.

Lyhyesti sanottuna olen siis onnistunut lähes kaikessa mitä olen halunnut, kokeillut tai tehnyt. Lukio kunnialla läpi, samoin kirjoitukset. Yliopistoon tie aukeni ensimäisellä hakukerralla, ei tule mitään välivuosia. Armeijaan olen menossa ja niin pitkälle mennään kun rahkeet riittää, eli kyllä se 12 kuukautta on jo lukkoon lyöty päätös. Töitä olen saanut joka kesäksi samasta firmasta, töitä olen tehnyt myös useina viikonloppuina (12 tunnin vuoroja) ja kaikki pienemmätkin lomat. Rahaa on säästössä tällä hetkellä 8,000€ ja lisää tulee vielä ennen muuttoa yliopistoa varten. Muutan 350km päähän, kämppä ja kaikki jo hommattu,paperit tehty ja asiat hoidettu.

Harrastan kitaransoittoa ja tae kwon doa, molemmissa olen yltänyt jo sille tasolle mihin olen halunnut ja kehitys jatkuu edelleen.

Silti tuntuu, että olen onnistunut munaamaan elämäni täysin. Ei ole ollut tyttöystävää, kaverit on vain kavereita eikä oikeastaan ole ketään jota tekisi mieli tulla morjenstamaan silloin tällöin muuton jälkeen. En jää kaipaamaan edes perhettäni, odotan vain, että pääsen muuttamaan pois. Toisinsanoen minulla ei ole minkäänlaisia sosiaalisia siteitä, enkä oikeastaan muista koska viimeksi olisin tuntenut yhtään mitään, oli se sitten vihaa tai rakkautta. Silti tekisi todella paljon mieli löytää tyttö, jonka kanssa viettää aikaa ja olla kaksin, mutta ajatus ei sinänsä herätä mitään tunteita, vaikka haluan sitä. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että lievän sosiopaatin diagnoosi lätkästäisiin käteen jos tutkimuksissa kävisi.. En ole mitenkään masentunut, ei vituta enkä ole miettinyt mitään tyhmää. On asioita, jotka kiinnostavat minua ja joihin panostan, mutta samalla tuntuu, että jos siihen ei olisi mahdollisuutta se ei haittaisi minua pätkääkään.

Onko kellään ollut samanlaista tilannetta omassa elämässään, miten tilanne on purkautunut vai oletteko vain eläneet koko elämänne harmaana ihmisenä, jolle mikään ei tunnu miltään? En halua tällaista elämää koska resurssit (paitsi naamataulu, joka on vain keskiverto) parempaan on, mutta silti minkäänlaista pettymystä siihen, että en ole saavuttanut mitään sosiaalista ei ole syntynyt. Olenko oikeasti vain näin kylmä ihminen?