21v, takana koko peruskoulun kestänyt kiusaamisperiodi. 3-4 luokalla opettaja huusi naama punaisena lähes päivittäin jos en osannut jotain ja samoilta luokilta alkoi kiusaaminen. 7. luokka yläasteelle luokkaan jossa en tuntenut ketään, keksin tekosyitä jäädäkseni sairauden tms syyn vuoksi pois. 8. luokalla muutto eri kouluun jossa sain olla rauhassa, mutta 9. luokka muutettiin uudestaan ja tämä kouluvuosi oli helvetillisintä aikaa elämässäni. Joka päivä sai kuulla sanailua ja jos ei enää ollut entisessä jutussa aihetta keksittiin uusi. Oli se sitten se kun tulin myöhässä tunnille, koenumero, vanhempani, kiinnostuksen kohteeni tms tms.
Lukiossa sanailua ei enää päivittäin ollut mutta jotain naljailua silloin tällöin, lukionaljailijat eivät olleet entisiä kiusaajiani vaan entisten kiusaajieni kavereita joiden kautta se sitten "periytyi". 2. luokalla menetin hermoni ja aloitin lintsaamisen. Lukion jätin kesken 3. luokalla koska olin jäänyt kursseista jälkeen.
Sen jälkeen intti jonka jätin myös kesken. P-kausi meni ok mutta AUK:ssa menneisyys palasi kummittelemaan koska yksi entisistä kiusaajistani oli tuvassani ja muutenkin aloin tuntemaan tiettyä jälkeenjäämistä.
Jaksoin kuitenkin työelämään ja olin myyntitöissä yli vuoden jonka jälkeen lopetin koska yritys jossa olin töissä meni konkurssiin ja jouduin sen jälkeen auto-onnettomuuteen. Nyt on yli vuosi työttömyyttä takana, rahaongelmia, sosiaalisia ongelmia ja sydämeni on täyttänyt puhdas katkeruus ja viha joka ruokkii erittäin kylmänkyynistä ajattelutapaani toisia kohtaan. Olen käynyt läpi oppisopimuspaikkoja, mielekkäitä myyntitöitä ja kuljetushommia mutta etenkään syrjemmässä Suomessa tuntuu myös olevan niin pirusti hakijoita, hemmetin korkeat rimat päästä edes töihin ja jos jonkinlaista normia eli lapsenhommaankin tarvitaan amk-tason koulutus tai jotain kursseja mitä ennen ei ollut.
Lukiossa sanailua ei enää päivittäin ollut mutta jotain naljailua silloin tällöin, lukionaljailijat eivät olleet entisiä kiusaajiani vaan entisten kiusaajieni kavereita joiden kautta se sitten "periytyi". 2. luokalla menetin hermoni ja aloitin lintsaamisen. Lukion jätin kesken 3. luokalla koska olin jäänyt kursseista jälkeen.
Sen jälkeen intti jonka jätin myös kesken. P-kausi meni ok mutta AUK:ssa menneisyys palasi kummittelemaan koska yksi entisistä kiusaajistani oli tuvassani ja muutenkin aloin tuntemaan tiettyä jälkeenjäämistä.
Jaksoin kuitenkin työelämään ja olin myyntitöissä yli vuoden jonka jälkeen lopetin koska yritys jossa olin töissä meni konkurssiin ja jouduin sen jälkeen auto-onnettomuuteen. Nyt on yli vuosi työttömyyttä takana, rahaongelmia, sosiaalisia ongelmia ja sydämeni on täyttänyt puhdas katkeruus ja viha joka ruokkii erittäin kylmänkyynistä ajattelutapaani toisia kohtaan. Olen käynyt läpi oppisopimuspaikkoja, mielekkäitä myyntitöitä ja kuljetushommia mutta etenkään syrjemmässä Suomessa tuntuu myös olevan niin pirusti hakijoita, hemmetin korkeat rimat päästä edes töihin ja jos jonkinlaista normia eli lapsenhommaankin tarvitaan amk-tason koulutus tai jotain kursseja mitä ennen ei ollut.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ja joo, en ole koskaan ollut seurustelusuhteessa. Ainoa kerta kun edes halasin tyttöä oli vielä töissäollessa rock-festivaalilla täydessä humalassa kun tämä pyysi olutta. Vähän juteltiin mutta sitten lähti. Muistan kun lukion 3. eräs luokkalaiseni tyttö kysyi miten koe meni. Se tuntui hyvältä, ja muistan sen vieläkin. En mennyt hiljaiseksi vaan kysyin samaa myös häneltä, sitten tosin lähdin kotiin.
Suku on täynnä kauppiaita ynm. ihan arvostetuissa ammateissa työskenteleviä, mutta en koe että minulla on enää mitään elämisen arvoista. Näen ihmiset lähinnä eläiminä ja suomalaisen yhteiskunnan tasapäistävänä systeeminä jossa ihanne on hankkia farmari, omakotitalo, vaimo, 2 mukulaa, päästä eläkkeelle ja kuolla. Olen kovasti kiinnostunut taloudesta, ihmispsykologiasta, yhteiskunnan toiminnasta ja markkinoista mutta pelko epäonnistumisesta ja menneisyyden takaisintulosta estää minua etenemästä mihinkään. Analysoin myös asioita lähes kokoajan mukaanlukien toisia ihmisiä ja heidän käyttäytymistä ja reaktioita. Mielenkiintoisen esimerkin voisin ottaa erästä tuttavasta joka seurusteli naisen kanssa, mietin ja sanoin eräälle toiselle ettei tuo kestä kuukauttakaan ja tasan viikon jälkeen he erosivat.
Aina on kuitenkin ollut jonkunmoinen kaveri kannustamassa aktiviteetteihin ynm. joten en ole ollut täysin yksin koskaan. Kuitenkin tuntuu että minun kanssani ollaan kavereita vain myötätunnosta. Olen katsonut vierestä kun muilla on useita aktiviteetteja, kavereita, nykyisin töitä, naisia, bileitä ja kuuntelevat Petri Nygårdia ja minulla ei ole mitään. Kyynisyyteni vaikuttaa myös uusie ihmissuhteiden luomiseen tai yleensä haluun luoda niitä ilman että minulla on jo tietty taipumus hiljaisuuteen joka johtuu kuitenkin siitä etten vain keksi puhuttavaa tai jaksa puhua paskaa. Kaikki ihmiset ovat näkemykseni mukaan eläimiä ja toimivat 90% vaistojensa varassa. Maailmassa on vain osa niitä miehisiä miehiä joista naiset vetää johtopäätöksen että kaikki ovat samanlaisia, että ajatellaan vain seksiä. Kuitenkin naiset ovat täysin samanlaisia ja valitsevat aina perheenperustamisen kannalta sopivimman uroksen, eli joko rahaa eli valtaa, kovaa lihaskuntoa tai korkeaa sosiaalista älykkyyttä.
Vanhempani ovat aina rakastaneet minua ja auttavat aina. He ovat ainoa syy miksi en ole vielä tappanut itseäni. Heidän kannustamana pääsin hoitoon mielenterveyspoliklinikalle ja nyt minulla on lääkityshoito ja psykiatriahoito menossa.
Jos joku tunnistaa niin tunnistakoon. En jaksa enää välittää. En halua antaa itsestäni myöskään ylimielistä kuvaa vaikka osasta tekstistä voi ehkä saada sellaisen kuvan. En vain halua olla tekemisissä oman ikäluokkani kanssa koska se on aina osoittautunut pettymykseksi. Parhaimpia kavereitani ovat yleensä olleet esimiehet tai ikäiseni jotka myös omaavat samanlaisia analyyttisia, kylmänoloisia piirteitä eivätkä välitä niin paljoa juosta bileissä tms. Toivoisin vain että voisin jotenkin skipata vaikka tarvittavan koulutuksen yli tai työvaiheen että voisin olla suoraan esimies tai muussa arvokkaassa työssä ilman että joudun tekemisiin ns. "massan" kanssa.
Ei minulla muuta, teki mieli avautua. Kuitenkin jos vanhemmistani aika jättää jossain vaiheessa niin lähden täältä myös. Muuta minulla ei oikein ole.
"Näen ihmiset lähinnä eläiminä ja suomalaisen yhteiskunnan tasapäistävänä systeeminä jossa ihanne on hankkia farmari, omakotitalo, vaimo, 2 mukulaa, päästä eläkkeelle ja kuolla."
:D Nauroin! Niin osuvasti sanottu!
Tän palstan paras kirjoitus.
Jatkan nyt kun taas jaksan. Tahdon vain jakaa tarinani tänne jotta muut toivonmukaan ymmärtäisivät hakea apua ongelmiinsa ajoissa jne, en kaipaa huomiota.
Olen lisäksi kahden tulen välissä. Mikä tuntuu erittäin pahalta on se että minusta tuntuu siltä että välitetään vasta silloin kun sanon olevani masentunut ja henkisesti sairas tai että minulla on takana vuosien kiusaamisperiodi. Vasta tällöin saan jonkinmoista kontaktia, huomiota, tunnustusta. Tämä tuntuu pahalta siksi etten muuten saa ketään kiinnostumaan minusta. En vain halua tätä. Haluan että minusta olisi joku välillä aidosti kiinnostunut eikä vain säälistä. En pysty edes katsomaan enää ketään ihmistä silmiin koska tunnen että jokainen uusi kontakti tulee kuitenkin epäonnistumaan tai jos jollakin tavalla syntyy keskustelua, tunnen sen olevan teennäistä.
En osaa päästä näistä tuntemuksista eroon. Ehkä se on vain osa persoonallisuuttani että näen asiat tällä tavalla tai sitten historia on muokannut minut juuria myöten tällaiseksi. En ole muutenkaan kauhean kiinnostava persoona. Asiat joista yleensä puhun samanhenkisten kanssa on massan kiinnostuksista kovasti poikkeava. Samanhenkisiä ei tässä maailmassa ole paljoa, muutamia ikäisiäni tai sitten vanhempaa sukupolvea jotka ovat luoneet uraa markkina- tai hallintomaailmassa. Puheenaiheet ovat lähes aina talous, markkinat, politiikka, hallitseminen ynms. Naiset eivät hirveästi näistä kiinnosta.
En edes tiedä varmasti miksi kirjoitan tätä tänne. Haluan kai vain vastauksia, miten tästä voi päästä mihinkään eteenpäin?
Yleensä myös kaikki ihmiset joiden kanssa olen käynyt keskustelua ovat sanoneet että kuulostan ikäistäni paljon vanhemmalta. Eräs investointipankkiiri sanoi että minulla on enemmän tietoa ja mielikuvitusta kuin hänen koko entisellä kauppakorkeakoululuokalla yhteensä.
Mutta sen tiedän etten pääse mihinkään ellen käy läpi minkäänlaista muodollista koulutusta. Mutta kun en edes tiedä haluanko, koska yhteiskunta suosii vain niitä ketkä ovat harmaata massaa ja sopeutuvat siihen "muottiin" josta kerroin aiemmin eli farmari, mukulat jne...tietenkin myös sosiaaliset ongelmat ja odotus jokaisen ihmissuhteen epäonnistumisesta tuovat mausteensa mukaan. Minulla ei myöskään ole muutenkaan mahdollisuuksia koska olen köyhä, vanhempani ovat tietynlainen poikkeus suvussani koska ovat ns. duunareita eli äiti oli sairaanhoitaja ja isä kuorma-autokuski, molemmat nyt eläkkeellä.
Ystäväni jonka olen kerran tavannut ja käyn Skypen välityksellä keskustelua kuuluu Yhdysvaltain John Birch Societyyn ja omistaa maailmanlaajuisen kaivosmineraalien etsintään erikoistuneen yrityksen. Molemmat olemme samaa mieltä siitä että nykyinen talousahdinko johtaa koko systeemin totaaliseen romahtamiseen ja tietyllä tapaa olisi sama vain antaa sen kaatua eli olla tarkoituksella etsimättä nyt töitä koska tilannekkin suosii tekemättömyyttä ja alkaa yrittämään elämänrakennusta vasta sen jälkeen kun pöytä on pyyhkäisty puhtaaksi.
Kuulostaa tämäkin varmasti narsismilta, moni vastaantulija on niin suhtautunut. Pidän kuitenkin vain eri asioista enkä suhtaudu mihinkään ihmisluokkaan halveksuvasti.
Ei tunnu tulevan kovin montaa replyä. Onko täällä muita kiusaamisperiodin kokeneita? Kertokaa toki elämästänne.
Kukaan ei kai enää halua muistella noita omia "kiusaamisperiodejaan". Minkätyylinen sä sitten olit koulussa? Etkö uskaltanut kertoa vanhemmillesi tai vaikka kouluterkkarille näistä kokemuksistasi? Iskikö koskaan sellainen raivo päälle, että "nyt menee käsi nyrkkiin ja kohta se nyrkki on tuon kiusaajan naamassa"?
Yleensä aina kun sitä naljailua tuli niin olin hiljaa ja oletin että jos olen huomaamaton se loppuu. Ei toiminut. En myöskään valittanut asiasta kenellekkään kuin vasta nyt myöhemmin.Olin ehkä myös suhteellisen arka siihen että olisin alkanut ratkaisemaan asiaa väkivalloin. :/
Hei mulla sama taktiikka yläaasteella.
Totta, ei se toiminut ja koko luokka oli enempi tai vähempi mukana / passiivisena sivusta katsojana, kun nämä pari henkilöä kiusasivat.
Huonot kaveruus suhteet on muuttanu mua liikaa, en haluu tutstua ja vaikka tutustuisin en jaksa kiinnostua. Enkä tässä pahemmin usko kenenkään edes kiinnostuvan musta, kun olen liian estynyt/kylmä/etäinen/epäsosiaalinen.
Itse olen kokenut niin kouluissa kuin työelämässä asioita, jotka voisi laittaa kiusaamisen piiriin, mutta olen aina pyrkinyt korjaamaan tilannetta. Joskus olen kokeillut olla vastaavasti vittuileva, tai olla provosoimatta. Aggressioita kohdatessani olen uhitellut takaisin niille rajoille asti, että varsinainen tappelu on lähellä.
Koulujen ja työelämän valvonta ja säännöt kuitenkin lopulta estivät varsinaisten tappeluiden syntymisen, mutta mielenkiintoista oli huomata, että nuo "kiusaajat" eivät millään antaneet periksi. Tilanteet kärjistyivät rivien välistä pahoinpitelyuhkauksiksi tai jopa henkeä uhkaaviksi.
Näin vastaavaa kohdistuvan myös muihin opiskelijoihin ja työntekijöihin useammassa eri oppilaitoksessa ja työpaikassa. Tästä tein kevyehkön johtopäätöksen, että kiusaamistyyppiset ihmiset (jotka usein tarvitsevat tukijoukon, jos kohteena hieman vahvempi persoona) eivät välttämättä pysty käytökselleen mitään. Ja niin kauan kuin tilannetta ei ratkaista fyysisesti tai vastaavalla hyvin voimakkaalla riidalla, niin tilanne jatkuu.
Olen nähnyt myös tapauksia, jossa kiusattu on ajautunut tappeluun kiusaajan kanssa ja tuon yhteenoton jälkeen heistä on tullut ystäviä. Mahdollisesti kiusattu oli vakuuttunut että kohde ei ole enää heikon asemassa ja kelpuuttaa vertaisekseen. (yleensä tuollaisten kohde vaihtuu)
Suora puhekaan ei tehoa kiusaajajoukkoihin. Tästä esimerkkinä esim. yleensä opettajien tai työnantajien tehottomat ukaasit. Näissä tapauksissa tilanteet menee juoruiluun sekä naljailuun ja muutenkin vaikeammin havaittavaan henkiseen painostukseen.
Mitä sitten kiusaajat/ kiusaajaryhmät hyötyy tuosta käytöksestään? En ole asiantuntija, mutta veikkaisin kyseessä olevan oman statuksen ja egon pönkittäminen. Ihmiset nostavat omanarvontuntoaan vertailemalla itseään "huonompiin" ja pyrkivät vahvistamaan tätä käytännössä sosiaalisella valtapelillä.
Toinen syy voi olla puhtaasti viihde. Sitähän sanotaan että vahingonilo on paras ilo.
Loppupäätelmä onkin hieman karu. Fiksut ihmiset tuppaavat kiusaamaan siten, että siitä ei koidu heille seurauksia tai edes kiusaajan leimaa. Tuossa tilanteessa minkään auktoriteetin on vaikea toimia ilman todisteita, vain yhden ihmisen kokemuksen perusteella. Näin ollen yleensä sovittelukin on vaikeaa niin työpaikoilla kuin kouluissa.
Kun kiusatun persoonakin on melko muuttumaton ja kiusaamiskulttuuri samanlaista lähes kaikkialla, niin ei auta edes muuttaminen. Tosin tuurilla voi löytää jonkin sivistyneemmän porukan (lukiossa tai työpaikalla) ja viimeistään korkeakoulussa käytöksen pitäisi olla sivistynyttä. Ammattikorkeakouluissa tapahtuu myös kiusaamista kavereideni mukaan.
Toisaalta kiusaamista tapahtuu myös kaupungin ja valtion virastoissa ylintä johtoa myöten, joten ei kaiketi olla mitään paikkaa missä voisi välttää kiusaajia.
Ainoa ratkaisu mitä itse keksin on tuollaisten tilanteiden puhda kärjistäminen, jonka seurauksena tulee sitten "tappelu" tai iso riita. Heikossa asemassa pitää osata provosoida niin voimakkaasti, että tilanne tulee näkyvästi pinnalle. Tuolloin siihen pystytään vaikuttamaan.
Oma täsmäratkaisuni siis kiusaamiseen on heittää aina bensaa liekkeihin. Olen tuota tekniikkaa kokeillut ja se toimii. Huonona puolena on se, että siinä kohtuullisen osa porukasta voi aloittaa totaalisen huomiotta jättämisen. Hyvänä puolena niitä muutamia ystäviäkin ilmaantuu.
Pähkinänkuoressa: Sekaan vaan sosiaalisiin ryhmiin ja hyökkäys on paras puolustus!
Jos ihminen haluaa olla kyyninen ja v*ttumainen, kuten toisessa keskustelussa hyvin selkeästi ilmaisit olevasi (sanoit jopa toiselle keskustelijalle että hänen exänsä olisi lastenleikkiä sinuun verrattuna v*ttumaisuudessaan, et noilla sanoilla mutta sisältö oli tuo), niin var så god. Ainakaan minua kohtalosi ei hetkauta tippaakaan.
Mullakin oli epämiellyttävä kokemus eräästä miesohjaajasta, josta en kyllä alustalähtienkään pitänyt. Oikeastaan se ei ollut minun ohjaaja. Ainakun hän tuli huoneeseen katsoi hän minua vihaisesti tai ei ollut kuulevinaan mitä välillä puhuin. Käyttäytyi kun olisin ollut huonompi ihminen.. Onneks pääsin siitä työpaikka kiusaajasta eroon. Ahdistavaa oli myös kun ei saanut tehdä työtään rauhassa ja oli siellä toinenkin juoppo työpaikkakiusaaja joka oli olevinaan parempi.Työ taas oli ihan kivaa, jos olis saanut olla rauhassa, niin olis kiva olla vieläkin siellä.