Vertaistuki:(

Tervetulo tänne kirjoittamaan:) Hiljaista täällä taitaa näin kesäaikaan olla mutta sitten välillä on asiaa enemmänkin. Minusta tämä on ihan hyvä palsta, koska täällä keskitytään siihen omaishoitajan arkeen, ei ole sitä kaikkea muuta "oheistuotetta" ja paras, tämä on kaikkien palsta:) Ja ylläpito hyvin poistaa kaikki ilkeät viestit, jos ja kun niitä joskus tulee.. kiitos siitä myös ylläpidolle:)

Omaishoitajien vertaistuki, olen nähnyt tällä palstalla aitoa tukea.
Syksyllä, kunhan ollaan enemmän sisällä jatketaan enemmän.
Toivon mukaan myös meitä omaishoitajia riemastuttaa, ilahduttaa, ym..
Minä löydän hyviä ruokaohjeita netistä, en kaipaa niitä vertaistueksi.
Voihan niistäkin kirjoitella, mikäli päivän menu ent. omaishoitajilla on palstan ainoa anti ei siitä paljon tukea löydy.

No meillä tuo tilanne päällä koko ajan,mie ainakin koitan jotenkin elää mukana,harhautan,keksin ummet ja lammet,keitetään kahvit mennnään lenkille,sit otan talteen lompakon esim. ja näytän että mie huolehdin siitä,ettei kukaan vie...jne jne..parempi niin kuin sanoa vastaan,nykyään suositellaankin että tehdään niin,koska eihän muistisairas ymärrä sitäkään monesti kun vastaan sanoo.Olen monestikin sanonut,että minusta tullut valtiotason sovittelija ja keksijä..; ).Tietysti on olemassa lääkkeitä jos aivan mahdotonta,nekin mie otan kohta käyttöön,harmi vaan kun niissä sivuvaikutuksia.Yhtä soutaamista ja huopaamistahan tämä muistisairaan kanssa elo on.Pitää vaan koittaa muistaa,ettei se sairas erota nykyisyyttä,mennyttä eikä tulevaisuutta,ja se aiheuttaa kovaa hätää ja tuskaa.Kauheetahan tämä on,mutta joskus iloa,kun sattuu löytämään silmälasit,ihan itse.

Hyviä esimerkkejä muistisairaalta mieheltäni: Hän halusi muuttaa pois kerrostalosta, joten lähdimme asuntoesittelyihin. Aina kun päästiin perille, hän sanoi, etä täällähän me ollaan oltu ennenkin. Hän muka muisti suurinpiirtein joka naulan, joka oli rakennuksessa ja kaikki ihmiset naapureista. No, tätähän oli tietysti helppo vain myötäillä. Mutta sitten hän väitti, että internet ei toimi kuten ennen, esim. enää ei kuulemma voi lukea Iltasanomaa näköislehtenä. Ei voinut ennenkään, mutta mites tämän nyt sitten selität. Riitahan siitä tuli.

Olen lueskellut vertaistuki palstoja, sen ainakin olen huomannut että oikeat omaishoitajat kirjoittavat vähän. Heillä ei kai ole aikaa, tai sitten eivät omista tietokonetta.
Tällä palstalla kirjoittaa omaishoitajat, heitä on erilaisissa olosuhteissa, kahta samanlaista kohtaloa ei ole.
Meitä kaikkia yhdistää kuitenkin se, että huolehdimme apua tarvitsevasta läheisestämme.
Rankkaa elämä on, usein pitää itkeä kun on niin yksin, vaikka on kaksin. Kuinka kestätte sen että puoliso on poissa vaikka onkin vielä elossa?

Meillä on järki tallella. Voidaan heittää huulta ja huumoria hänen onglemiensa kanssa. Hän vain naureskelee ja manaa, että kun ei selviä, mut sitten naureskee päälle, kun asioille ei kerran mitään voi.

Meillä ennen tosi puhelias mies on lähes puhumaton ja liikkumaton.
Joskus hymyilee kun kissa puskee poskesta tai kerron jotain mieleistä juttua.
Myös urhelua seuraa telkkarista mielellään, urheili nuoren itsekin.
Loma päättyy huomenna, täällä länsi-suomen jokivarren mökillä toimii mokkula tänä aamuna hyvin, siksi olen viipnyt kauan koneella:)

Omaishoitajien täytyisi osata valvoa omia etujaan. Itse en ole omaishoitaja, ja siitä olen iloinen, etten siihen sudenkuoppaan ole pudonnut. Tapaukset varmaan vaihtelee laidasta laitaan, mutta epäilemättä niitäkin on, joissa omaishoitaja joutuu sen hoidettavan hyväksikäyttämäksi. Vähintään pitäisi olla jokin systeemi, jonka kautta voisi tarkistaa sen hoidettavan taustoja, niin ettei jäisi yksinomaan sen varaan, mitä kuvittelee hoidettavastaan tietävänsä.

Nyt kun olin käymässä omaiseni luona, niin hän teloi itsensä yöllä sairaalassakäyntikuntoon. Kertoi kyllä sitä ennen jättäneensä verenpainelääkkeet ottamatta... Mitään ei ole sattunut aiemmin, vaikka asuu yksin. Niin että miksi kukaan tahallaan niin tekisi? Totuutta hän ei tietenkään kerro, mutta syynä voisi olla esimerkiksi se, että sattuu olemaan paha lääkeriippuvuus, eikä tarpeeksi vahvoja särkylääkkeitä enää anneta.

Vähän shokissa... tuota noin, luulenpa että aika monella omaishoidettavalla EI ole rikollistaustaa... joten siihen asiaan täältä vertaistuen löytyminen voi olla vähäistä, kuten auli-auli tuossa kirjoitteleli, kyllä meistä useimmat hoidettavansa tuntee, kun sitä yhteistä polkua on ollut vuosikymmeniä...

Joten meistä monikaan ei ehkä osaa sulle vastailla, koska sitä rikollistaustaa tai patologista valehtelua ei ole ollut...

Tiedän aikamiespoikia jotka uhkailevat vanhempiaan antamaan rahaa eläkkeestään. Lisäksi asuvat ja syövät ilmaiseksi kotonaan.
He ovat alkoholisoituneita ja elämässä syrjäytyneitä.
Vanhemmat eivät raaski jättää Poika parkaa "heitteille", tai yksinkertaisesti pelkäävät.
Kyllä se niin on, jos aikuinen lapsi jostain syystä vammautuu ja joutuu hoidettavaksi vaikkapa vanhemmilleen tai sisaruksilleen, ei aina voi tietää mitä tämä on touhuillut, on voinut mennä pitkiäkin aikoja että eivät ole tavanneet.
Aika kovia valehtelijoita olen nähnyt...
Myös mielisairasta miestään vuosikymmeniä hyysänneen, siellä mies sai mustamaalattua vaimonsa täysin vaikka ei taatusti olisi pärjännyt ilman hänen apuaan. Ihmiset uskovat mieluummin pahaa, oli kertojan jutut kuinka utopistisia hyvänsä.

Osa omaishoitajista on tosiaan mielenterveys kuntoutujien hoitajia, eikä se varmasti ole mikään helppo homma... sitä tosin en tiedä, kuinka paljon he saavat apua avukuntoutuksesta, riippuu paljon varmaan taas kerran siitä missä asuu ja kuinka vahvasti niitä palveluja jaksaa hakea..

Täällä sentään kirjoitellaan omaishoidosta, palstan otsikon mukaan!

Arvaa?
Ei ainakaan asiaa, kaalilaatikkosivu on sopiva nimi:)
Käyn kaikilla omaishoitajille ja vanhusten hoitoon liittyvillä sivuilla, vai onko se kiellettyä?

Siellä oli aikaisemmin asiaakin, nyt on mennyt ruuanlaitoksi.
Eniten vastauksia on aiheista riemastuttaa ilahduttaa rönsyilyttää, sitten mitä tänään syödään:)
Juuri päivänpolttavaa vertaistukea omaishoitajille.
Palstaa mainostettiin kovasti joten olen käynyt lukemassa.
Eipä silti, ei asia minua liikuta, antaa olla.

Kiitos teille kaalilaatikkolaiset, sain nauraa:)

Olenkohan edes omaishoitajakaan, kun en ole koskaan tehnyt kaalilaatikkoa :D :D

Ja taas sarkasmia..:D

Todella pitkänlinjan omaishoitajana sanon että aikamoinen automaatti olen jo nyt.
Yöllä kuulee toisesta huoneesta ja herää, jos hoidettava vaikka liikehtii levottomasti.
Hän ei pääse muuttamaan asentoaan ja on levoton.
Syöttäminen on automaattista, samoin parranajo, peseminen ym... ne tekee lähes tulkoon ajattelematta.
Nukun viereisessä huoneessa, siellä on netti, telkkari, sänky ja kuntoiluvehkeitä.
Ja aina iso kasa kirjoja. Kun iltatoimet on tehty alkaa ihan ikioma aika, joka keskeytyy joskus, toisinaan saan viettää illan ihan itselleni.
Valitettavati usein väsymys voittaa ja nukahdan telkkaria katsellessani, telkkari on sängyn päässä katson pitkältäni.
Laitankin uni ajastimen päälle niin ei jää turhaan auki jos nukahdan.
Meneehän se elämä näinkin.
Kyllä häkkikammo meinaa joskus tulla, vapaita odotellessa sekin pysyy aisoissa.

Mieheni viihtyy omassa maailmassaan, mietin joskus kuinka hän vaikuttaakin niin tyytyväiseltä, selvästi häiriintyy jos joku alkaa "seurustelemaan" liian innokkaasti, hän ei halua liikaa virikkeitä, telkkari hänelläkin on sängyn päädyssä, laitan sen auki ja joskus näyttä katsovankin. Onneksi pystyy sanomaan jos haluaa jotain, ei aina. Olen oppinut vuosien mittaan huomaamaan sanattomatkin pyynnöt.

Syksy ja talvi on omaishoitajan painajainen.
Ei pääse kodin ulkopuolelle lainkaan. Kesällä sentään pyörätuolilenkillä ja oleilua auringossa.
Vapaat ei riitä, vähintään samat vapaat pitäisi olla kuin työssäkäyvillä.
Mehän ollaan 24/7 kiinni "työssämme", joten kaksi päivää viikossa ei ole paljon.

Hmm... luulen jos meille käytäisiin maksamaan sellaista oikeaa palkkaa, eli samaa vaikka minimi työpalkka, niin siinä vaiheessa laitoshoito tulee yhteiskunnalle edullisemmaksi... joten tässä ollaan...

Ja ne meidän vapaatkin maksaa jos tuuraja tulee...ja jos saa paljon vapaata, ja tuuraaja tekee, niin taas alkaa kustannuksissa laitoishoidon raja kolkuttaa..

Kai nämä tulot myös tuon takia ovat alhaiset... ei pelkäästään kiusantekoa meitä kohtaan..

Aika harvalla on tuuraaja kotona, intervalli jaksot on yleensä laitoksessa, ainakin meillä.
Mutta oikeassa olet, raha ratkaisee...
Sille ei kylmä materialistinen yhteiskunta pane mitään arvoa että hoidettavan on hyvä olla kotonaan, tutussa ympäristössä, oamsitensa luona.

Meillä on intervalli jakso 2vrk.
Pitkästä aikaa näkee läheisiä, saadaan istua kunnolla iltaa.
Odotan kovasti, enää tunti... sitten ovat täällä.
Mukavaa viikonloppua omaishoitajille.

Hei! Osaisiko kukaan kertoa mistä löytäisin/saisin/voisin puhua IKÄISTÄNI vertaistukea..? Olen 48-vuotias ja mieheni 53v. dementikko/parkinson?

Saahan miulta tukea jos joku huolii,meillä nyt keskivaikea vaihe menossa alzheimerissa,kolmessa vuodessa tultu alas,mut hirtehishuumoria mulla vielä piisaa.Meillä tullut intervalli nyt mukaan kuvioihin

Omaishoitajat mielletään usein vanhemmiksi ihmisiksi jotka hoitavat puolisoaan.
Kuten anuli63 viestistä ilmenee voi omaishoitajaksi joutua iässä jolloin pitäisi elää täyttä elämää, olla voimissaan.
Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta, hoitaja ja hoidettava vielä työikäisiä, nuoria ihmisiä.
Nuoria ihmisiä hoitaa sairasta lastaan, vanhempiaan ja puolisoaan.
Tasapuolista ei elämä ole.

juups,meillä teinityttö ja isä siirtynyt jo harhamaailmaansa,itse olen 46v,tyttäreni kysyi eilen ,onko äiti kivaa kun sait toisen lapsen hoidettavaksi,isä jo lapsen tasolla,kyllä on suru ja tuska kova...vaikeinta se ,kun isä ei tunnista tytärtään...tyttäremme on välillä "lapsenvahtina" isälleen

Ajattelen itseäni 46-vuotiaana, kun olen rehellinen niin tokkopa minusta olisi silloin ollut omaishoitajaksi.
Tai, eihän sitä tiedä, onneksi tämä osui myöhemmälle iälle, jäin vielä tilapäisesti työttömäksi juuri samoihin aikoihin kun miehen kunto huononi joten omaishoito oli helppo valita. Töitä olisi taas ollut mutta valitsin kuitenkin hoitamisen, sitä en missään tapauksessa olisi nuorempana tehnyt.

Omaishoitajuuteni alkaessa olin jo 56-vuotias. Olen ollut omaishoitaja 11v, mies kyllä oireili aika pahasti aikaisemminkin, pystyin käymään silti töissä. Sitten vointi liiallisen lääkityksen takia romahti, ei enää pärjännyt ilman kokoaikaista silmälläpitoa.

Mieheni sai parkinson diagnoosin 41vuotiaana itse olin 35v. Kolme vuotta sitten saimme Frontaaliotsalohkodementia-diagnoosin kaiken "taistelun" jälkeen, jossa minua pidettiin "hulluna" ku noin puhun miehestäni. (hänen tekemisistään)Olen saanut olla kahdella kelan järjestämällä kuntoutuskurssilla läheisenä mukana. Toiset läheiset ovat olleet jo eläkkeellä olevia ja heidän lapsensa ovat omillaan. Asiat/puheet/murheet olivat ihan eri planeetalta. Olen miettinyt, et minkäverran on "nuoria" dementikkoja.? Missä heidän läheisensä ovat? Eivät ainakaan Kelan järjestämillä kuntoutuskursseilla? Muistiliitto? Meillä on 9v- "lapsenvahti" keskivaikeassa dementianvaiheessa olevalla "isällä"... Se on TOSI surullista.. Tässä olis niin paljon kaikenlaista mistä olis OIKEASTI mukava ja tarpeellista puhua.. Lapsen asemasta/asioista/tilanteesta.. jne...

Meillä sama ongelma,kun mies on intervallissa,siellä on vain vanhuksia,sama kun kävi kerran viikossa päivätoiminnassa.Mieheni tykkää vielä liikkua,ja jos joku ohjaa jumppaa ja kuntosalia,mutta eihän semmosta vanhusten osastoilla.Mieheni taantuu aina kun on mummojen kanssa 2 viikkoa,ei muuta kun istumista.Kelan kurseille en viitsi edes mennä,liian nuoria ollaan.eihän siellä lapselle mitään.Muistiliitto tarjosi vain luentoja,käytännön apu olisi parempaa ja hyödyllistä.Kerran kävin vertaistukiryhmässä,sama ongelma,mummot alkoi kysyä minulta neuvoa,mitä lääkettä annan jne.Lapseni ei ole saanut mitään apua tai neuvontaa,onneksi itse olen hoitanut dementikkoja ,niin en ihan ulalla ole kaikesta.Käyn jopa pari tuntia töissä,mieheni istuu telkun ääressä vielä sen ajan.Minä en aio luopua ihan kokonaan omasta elämästäni,liian nuori siihen,enkä jaksais päivästä toiseen tuijottaa miestäni,hän ei puhu enää ja jos puhuu,siansaksaa.Psyykkaan itseni aina,etten kärsis niin kun vien mieheni intervalliin,muistan vielä kun hän pyysi ja anoi,että eläisin jotenkin omaa elämääni ja laitan hänet hoitoon vaan.Helpompaa olisi jos olisi nuorilla dementikoille hoitopaikka,missä olisi edes jotain tekemistä..helpottais.Muistisairaat monesti tuskastuu jos vaan istuu,energiaa kun on,mutta ei saa ulos.Kaameeta tämä on,mutta onneksi miulla huumorintajua,se auttaa....joskus kyllä nauran oikein kunnolla kun puoliso hölmöilee,ja jopa hänellä hymy jossain suupielis....Suruliista,mutta joskus vielä olen vapaa,annan mieheni mennä,ihmemaahan,minne en mie vielä pääse...Tyttäreni taitaa pärjätä,harmittelee kun ei oo normiperhe enään,sairautta vaan päivästä toiseen.Yhteiskunta on oikeestaan jättänyt meidät heitteille!!!

Kun luin viestiäsi Kristiina ja tytär, tuli mieleen että te nuoret jäätte jotenkin sivuun.
Ihmisille tulee mielikuva vanhemmasta omaishoitajasta joka hoitaa vielä vanhempia vanhempiaan, tai dementoitunutta puolisoaan.

>Minä en aio luopua ihan kokonaan omasta elämästäni,liian nuori siihen,enkä jaksais päivästä toiseen tuijottaa miestän, hän ei puhu enää....<

Nuo sinun kirjoittamasi lauseet koskettivat minua kovasti, olen 67 vuotias, silti ajattelen ihan samoin kuin sinä

Kukaan ei ymmärrä,miten surullista on laittaa omaistaan vanhusten sekaan!!Miehelläni kun keho vielä pelittää,vois liikkua ja purkaa energiaansa liikuntaan vaikka,helpottais vähän käytösoireita.Viimeksi kun vein mieheni intervalliin,itkin aivan julmestusti kotiin päästyäni,voi miten hän pisti silmään siellä,muut kyyryssä laahusti käytävillä,huudelleen auttakaa,auttakaa.,mutta kun ei ole vaihtoehtoa,koitan kestää vaan.Kerran mieheni laitettiin oikein huonokuntoisten vanhusten puolelle,koska kaikki hoitopaikat oli jo täynnä,housujen taskusta löysin lapun,johon hän oli raapustanut"-äiti ,tule hakemaan pois,tule hakemaan pois...vaikka alzheimer jo pitkällä,niin tuska ollut niin kova,että saanut kirjotettua hätäänsä...ehkä joskus,tulvaisuudessa,joku saa käypää hoitoa ,kun sairastuu dementiaan nuorena,me emme enää saa...koitan vaan kestää,hirtehishuumorillani