Yrittäjien vaimot

Niinpä...
Kaipaan itse miestä kotiin ihan päivittäin, vaikka se olisikin paikalla, niin on niin väsynyt, että ei juuri ole avuksi tai seuraksi. Elän aivan samanlaisessa tlanteessa, lapsi 2,5 ja toinen tulossa. Ikävä kyllä se yleisin (ja hauskin) tapa viettää aikaa on ottaa auto alle ja lähteä sinne missä kaverit ovat. Joskus onneksi saan kavereita yökylään meillekin (sinkkuja tai lapsettomia pariskuntia) ja on hauskempaa hoitaa arkiasioita, kun joku on siina mukana ja katsoo vähän lapsenkin perään. Meillä asuu naapurissa myös ihan mukava juuri eläköitynyt täti, jonka luona voi käydä. "Kaupunkipäivät" kuluu yleensä osin puistoissa tai muissa lasten paikoissa, rannalla tai kavereillä tai sukulaisilla kyläillessä ja siellä sitten leipoen, kokaten, löhöillen tai leffaa katsellen. Sitten samalla reissulla hoidan kauppaasiat ja muut, usein kaveri mukana auttamassa lapsen viihdytyksessä.

Kotipäivinä olis aina tarjolla kotitöitä, mutta usein ei ne kiinnosta niin sitten luen ja valvon samalla lapsen leikkejä, roikun netissä, kirjoitan päiväkirjaa, kokkailen tai leivon lapsen kanssa tai ilman. Tänään olen säilönyt 10 kg mansikoita...

Hyvä juttu on laittaa osa leluista pois vaikka 2 viikoksi ja sitten ottaa takas esiin ja laittaa muuta pois. Meillä on esim 2 erilaista sisätelttaa, junarata, legoja, autoja ja traktoreita ja eri kirjoja ja palapelejä. Vaihtelulla olen saanut lapsen yllättävän hyvin pysymään omissa leikeissään. Kun Legot "pitkän" ajan jälkeen saadaan takaisin, menee pitkät tovit taas rakennellessa. Joskus otan jotain päiväteemoja, teen lapselle ison jutun siitä, että tänään on maalaus- tai leipomis- tai mikäliepäivä.

Yleensä olen iltaisin aivan poikki, vaikka olisinkin ottanut päällisin puolin rennosti, oikeasti se on vastuu joka painaa... se on niin iso vastuu. Kaipaisin sitä, että joku hoitaisi lasta edes vähän aikaa. Myös se ärsyttää, että jos miehellä on meno( vaikka viikon matka) niin sitä ei tarvitse järjestellä, onhan lapsenhoitoautomaatti aina käytössä, mutta jos itse pitäisi mennä gynelle, niin se pitää perustella ja selittää vaikka kuinka monelle, ennen kun löytyy joku, jolle juuri se aika sopii. Tuntuu, että tarvitsen aikuisenakin luvan omiin tekemisiin. Kuvittelen, että normaaliperheessä sanotaan miehelle "voitko tulla tiistaina suoraan kotiin, mulla on menoa" ja sitten voi mennä vielä vaikka kaverin kanssa syömään sen gynen jälkeen ja hoitaa ruokaostokset ihan yksin.

Yleensä saan hoitoapua omiin menoihin n.2xviikko. Keskimäärin ehkä 1 "tärkeä" asia ja sitten joku kiva juttu. Hoitajina yleensä kaverit, naapuri, vanhemmat tai täti. Joskus mieheni.

Ja ne puutarhatyöt. En tee niitä. Niinkin voi elää ja ei tapahdu mitään kamalaa. Saan kyllä säännöllisesti kommentteja miten kukakin hoitaisi paremmin ja tekisi kasvimaan yms., mutta ihan sama. Tällä hetkellä ei ole jaksamista siihen ja keskityn mielummin omaan ja lapsen hyvinvointiin ja ihan vaan mukavuuteen.

Tuttu tunne tännekin... Mies on kirjaimellisesti töissä 24/7... käy nukkumassa 4-6 h ja taas lähtee... Kolahti tämä sun juttu tosi pahasti =( meillä ollu tätä helvettiä siitä lähtien, kun mies perusti yrityksen... Kotityöt, lasten kasvatus, pihatyöt jne ovat kaikki vastuullani. Todella rankkaa joskus kun itsekin olen yrittäjä... Mm. talon lämmitys talvisin ja lumityöt on jotaki erittäin inhottavaa touhua, kun aamulla lisää puuta pannuhuoneelle ja sitten siirtyy tekemään lumityöt. Lapset hoitoon ja kouluun. Kun tulen töistä, sama urakka alkaa alusta, kaupassa käynnit, lasten läksyt, ruoanlaitosta puhumattakaan. Kesällä taas nurmikon leikkuu ja kun on iso piha ja laitteet menee rikki, on hätä. Olen hyvin tekeväistä sorttia ja nauti toki kodinhoidosta ja lasten kanssa olemisesta, mutta kun esim leikkuri menee rikki, on olo erittäin avuton... Taikka jos auto menee rikki, jotaki pientä osaan itsekin tehdä, mutta rajat ne on minullakin mitä osaan. Toisaalta helpottavaa kuulla, että muillakinon sama tilanne, toisaalta toivon, ettei kenelläkään olisi tälläistä tilannetta, minä ja lapset kärsimme tästä... =/ Itse aloin harrastamaan yhtä lajia johon siis rahkeeni riittävät. Kerran viikkoa paria tuntia pois kotoa tekee ihmeitä :) isovanhemmat ovat olleet suureksi avuksi, sillä he silloin vahtivat lapsiamme. Ystäviäni pyrin näkemään aina silloin tällöin, mutta harvoiksi kerroiksi jää. Me kans asumme syrjässä joten ei tänne kukaan ikinä eksy. Jaksamisia sinulle! Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu :)

Meillä (minulla...) on sen kannalta vielä helppoa, että on vain yksi lapsonen enkä itse ole vielä palannut töihin. Kaksi lasta oli ennen muinoin toiveissa, mutta tämä ensimmäinen valvotti vauvavuotenaan sen verran, etten yksin jaksa samaa uudestaan.

Nykyään kun lapsella on jo jämpti päivärytmi ja yötkin suurimmaksi osaksi nukutaan hyvin, jaksan jo ihan erilailla tehdä sisällä ja ulkona hommia. Yleensä on jonkinmoinen viikkosuunnitelma mielessä, mitä milloinkin teen. Paikat pysyvät kohtalaisessa kunnossa eikä töitä kasaannu. Yritän myös sisällyttää viikkoon edes hiukan sosiaalista elämää, mutta aina se ei onnistu. Kaverit asuvat kaukana, käyvät töissä ja opiskelevat ja minun taas olisi helpointa lähteä jonnekin tai ottaa vieraita vastaan päiväsaikaan. Lapsen syntymän jälkeen yhteydenpito ystäviin on jäänyt suurimmaksi osaksi minun vastuulleni. Tapaamiset kyllä onnistuvat, jos itse pyydän ja kutsun. Lapsi on mukana lähes aina, eikä siinä muuten mitään, mutta joskus olisi kiva istua ja jutella ystävän kanssa rauhassa eikä vain juosta vilkkaan yksivuotiaan perässä. Aina ei huvittaisi olla yksin se aktiivinen osapuoli ja joskus mietityttää, että tuppaankohan liikaa. Senkin vuoksi on yksinäinen olo, että harrastus, jossa kävin kerran viikossa ja jonne oli mahdollista ottaa lapsi mukaan, loppui kokonaan keväällä. Srk:n kerhokin on tietysti kesätauolla.

Tuo on tuttua, että tuntuu kuin joutuisi pyytämään lupaa menemisiinsä. Mies tietysti tekee paljon töitä ja hänen menonsa liittyvät suurimmaksi osaksi töihin, mutta jos kaverit soittavat ja pyytävät jonnekin, niin homma onnistuu, no problem. Minähän olen kotona hoitamassa lasta aina ja automaattisesti. Kun sitten itselläni olisi mikä meno tahansa, sitä joudutaan aina pähkäilemään ja järjestelemään kello kädessä ja kalenterin kanssa.

Mutta eiköhän me pärjätä, kun ollaan tähänkin asti pärjätty. Tsemppiä myös teille molemmille vastanneille! :)