Surullinen tarina

Kaikki alkoi lapsuudessa. Olin eroperheen isoveli ja tottunut huolehtimaan asioista (pikkuveljestä).

Ala-asteella minua kiusattiin koulussa. Mutta minulla oli myös kavereita. Muistan myös kuinka tappelin veljeni kanssa ja hän joskus jopa uhkaili minua puukolla.
En ollu kuitenkaan huolissani sillä minulla oli hyvä itsetunto.

Kun siirryin ylemmille luokille muutimmekin eripaikkakunnalle uusio perheeseen, jossa oli kaksi täsmälleen samanikäistä poikaa kuin minä ja veljeni. Jäimme tietenkin heidän huushollissa altavastaajaksi. Jopa yksinäiseksi. Myös tällä paikkakunnalla olin koulukiusattu, joskus jopa uusioperheen pojat kutsuivat koulukiusaajia kotiini. He kun sattuivat olemaan suosittuja koulussa. Tämä ei kuitenkaan haitannut minua minulla oli vielä hyvä itsetunto ja tunsin olevani rakastettu.

Sitten alkoi elämäni synkkä aika. Äitini lähetti minut alkoholisti isäni luoksen noin. 500 km päähän kaikesta (olimme toki vierailleet siellä aiemminkin).
Olin todella huolissani isäni juomisesta ja selviämisestä. Olisihan hänellä vähemmän elinvuosia kuin minulla (olin nuori vielä). Minua kiusattiin myös siellä ollessani ylä-asteella ensimmäisillä luokilla. Minulla oli tasan kaksi ihmistä johon pystyin luottamaan ja he olivat isäni naisystävä ja hänen ihanat tyttölapset (varsinkin vanhempi, koska nuorempi oli liian nuori). Mutta sitte isäni erosi perheestä ja se musersi minut.

Minulla oli myös epäilyksiä seksuaalisuudestani, koska minua haukuttiin koulussa neitimäiseksi. Ajattelin etten ole kyllin hyvä tytölle jostain saatoin tykätä.

Mikään ei tuntunut enää miltään.. sieluni ikäänkuin irtaantui ruumiistani. Ajattelin vain etteivät koulukiusaajat minua uskalla tappaa (nyt vasta olen saanut kuulla tuon olleen sairas ajatus). Aloin muuttumaan eri ihmiseksi. Otin mallia eräästä pojasta joka hänkin kiusasi minua mutta oli hillitympi älykkö. Minulle tuli rooli joka aktivoitui aina ollessani tekemisissä tuntemattomien poikien kanssa.

Jouduin muutamia kertoja nukkumään isäni siskon luona koska minua ahdisti olla isäni luona mummolassa ja kun hän oli poissa kotoa.

Muutin äidin luokse ylä-asteen viimeisellä luokalla mutta tunsin vain vihaa äitiä ja veljeäni kohtaan.

Sitten elämäni on lähes tyhjää muistan vain paniikkihäiriöitä, kuolemanpelkoa, vihaa ja kykenemättömyyttä olla onnellinen ja heittäytyä hetkeen. Pelasin lähes tauotta 5 vuotta netissä. Sosiaalinen elämäni oli olematonta. En käyttänyt omaa itseäni missään, kommunikoin lähes täysin roolini kautta. Mutta se ei haitannut minua, tiesin että minussa oli jotain miksi minua kiusattiin koulussa, kenties hyvä ulkonäköni. Kaikki asiat olisivat taas kunnossa kunhan vain heittäisin roolini pois. Olin kuitenkin joka päivä vihainen ja varuillani. Minulla oli koulussa sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja säpsähtelyä oppitunneilla.

Sitten erinäisten tapahtumien jälkeen saavuin armeijaan. Armeijassa ajattelin että olen oma itseni kunhan minua ei kiusata, silloin roolini astuisi kuvioihin. Ja tietenkin minua kiusattiin armeijassa, otin kaikki itseeni ja menin yhä syvemmälle itsevihaan. Syytin joka virheestä itseäni. Lopulta en enää jaksanut vaan murruin: annoin oman itseni pois kiusaajille! Olkaan sitten minä, mutta ette kuitenkaan kestäisi elämääni. On hieman epäselvää mitä sitten tapahtui mutta ikäänkuin roolini otti vallan elämässäni. Olin varma ettei minua enää tarvittaisi koskaan. Muistan myös tunteen etten enää koskaa tulisi tuntemaan onnellisuutta.

No armeija sitten loppui, mutta kykenemättömänä tuntea elämää se ei tuntunut missään. Muistan kun olen viimeisenä päivänä vihaa täynnä kuvassa, jossa kaikki muut hymyilevät maireasti.

On epäselvää mitä armeijan jälkeen tapahtui, mutta muistan valvottuja öitä, lähes järkyttäviä pelkotiloja, pakkoliikuntaa, jokaöistä jatkuvaa säpsähtelyä, kovaa rintaan pistämistä ja lisäksi tunteen joka ei vieläkään ole lähtenyt pois: menetetty itsetunto. Toivon myös paljon että jumala tappaisi minut.

Noin vuosi armeijan jälkeen veljeni (jolla on diabetis) sai pahoja kohtauksia ja hän oli lähellä kuolemaa. Ainoastaan minä olemalla oma itseni pystyin pelastamaan hänen henkensä. Minun oli siis pakko olla oma itseni, vaikka en halunnut. Halusin auttaa veljeäni.

Nyt on kaksi vuotta mennyt armeijasta.. Unirytmi on yhä sitä että valvon niin pitkään että en enää jaksa. Rintaani takoo julmetusti lepotilassa, enkä pysty koskaan rentoutumaan. Ihmisille puhuessani huono itsetunto astuu aina kehiin ja saa minut taas esittämään roolia, vaikka pyrin olemaan aito oma itseni. Lisäksi roolini esittämisestä minulle tulee aina vihainen olo ja huono olo. Naisasioista en viitsi puhua koska niitä ei ole. Niidenkin puuttuminen luo painetta minulla ja olen jo tuominnut itseni mielessäni.

Mikkään palkinto tässä maailmassa ei enää korvaa suruani.