Itseensä pettynyt bibo

Olen 20-vuotias nuori nainen. Sairaudesta olen kärsinyt kohta kolme vuotta. Tämän kolmen vuoden aikana olen saanut elämäni täysin sekaisin.
Oireitani ovat olleet alkoholin suurkulutus, tuhlailu ja välinpitämätön käytös läheisiäni kohtaan.

Suurimmat ongelmani ovat seuranneet alkoholin käytöstäni.
Juodessani enemmän kuin 2 alkoholiannosta en pysty lopettamaan enää juomista, vaan minuun iskee himo saada sitä lisää loppuun saakka. Tästä seurauksena olen menettäny monia ystävyyssuhteita ja nyt lopulta rakkaan poikaystäväni.
Käytökseni alkoholin vaikutuksen alaisena on itsekästä, tuhlaan rahaa baarissa kohtuuttoman paljon, saatan käyttäytyä aggressiivisesti ja tehdä riskialttiita päätöksiä hetken mielijohteesta.
Tästä kaikesta koen selvinpäin kauheata syyllisyyttä ja vihaa itseäni kohtaan. Saatan olla viikon kotonani potemassa (morkkista).
Usein morkkiksen jälkeen kävellessäni vaikka lähikauppaan, alkaa minua ahdistaa ja tuntuu kuin kaikki ihmiset katsoisivat minua tuomitsevasti.

Minulla on myös ollut kaksi noin 4kk mittaista masennusjaksoa. Olen yrittänyt itsemurhaa mm. lääkkeillä ja alkoholilla.
Selvinpäin ongelmiani ovat jatkuva unettomuus. Pelkään nukkumaan menoa, koska tiedän pyöriväni ajatuksieni kanssa sängyssä aamuyöhön asti.
Lisäksi koen olevani usein vainoharhainen ja epäilen läheisistäni aina pahinta. Tuntuu etten pysty luottamaan oikein keneenkään.

Mielialani vaihtelevat joskus todella nopeasti ja en tiedä itsekään mitä mieltä olen joistakin ihmisistä ja asioista.
Tuntuu pahalta kun epäilee lähimmäisistään pahaa ja ei pysty luottamaan.
Ainoat asiat mitkä pysyvät koko ajan varmoina ovat rakkaus poikaystävääni(ex) ja omaan äitiini.
En pysty ymmärtämään itseäni ja omaa käyttäytymistäni. Olen satuttanu lähimmäisiäni useita kertoja, enkä vieläkään ole pystynyt muuttamaan toimintaani.
Tiedän että minun pitäisi lopettaa alkoholinkäyttö kokonaan, aloittaa hoitosuhde ja hankkia itselleni sopivat lääkkeet. Tuntuu vaan niin vaikealta leimata itsensä sairaaksi ja tietää, että joutuu elämään sen kanssa koko loppu elämänsä.
Pahimmalta tuntuu se, että jos olisin aikasemmin hyväksynyt sairauden ja ottanut hoidon vastaan elämäni ei olisi ajautunut tähän.

Olen kuitenki vielä tähän asti pystynyt jotenkin hoitamaan arkielämäni.
Käyn vakituisesti töissä ja olen yksiä kirjoituksia vaille ylioppilas.
Pelkään tällä hetkellä tulevaisuutta. En osaa päättää mitä aijon jatkossa opiskella ja miten saan siihen voimia.

Itse aijon vihdoin ottaa avun vastaan ja ottaa vastuun teoistani. En tahdo enää satuttaa yhtään lähinmäistäni enkä itseäni.
Miten lääkkeet on vaikuttanu teihin?

Voimia teille muille biboille ja niiden läheisille!