Ajoin eilen pöyräkolarin heti aamusta ja sen takia myöhästyin töistä tunnin, olisi varmaan pitänyt harmittaa. Mutta ei en tuntenut mitään, ei haitannut, en välittänyt. Shit happens, minkäs sille mahtaa. Nytkin pitäisi olla jo nukkumassa, lupasin itselleni että tänään menen aikaisin nukkumaan, jotta olisin huomenna pirteämpi. Mutta mitä väliä? Huominen on samanlainen, yksitoikkoista kaavaa seuraava normi päivä, ilman yllätyksiä, ilman mitään sen suurempaa.
En ymmärrä mikä saa minut jaksamaan eteenpäin. Minä olisin jonkun psykiatrin ihanne potilas, olen liian monimutkainen, ja kun olen yksin ei ole ketään jolle voisi puhua. Se on helvetinmoinen taakka kannettavaksi. Ei minulla ole murheita kannan harteillani koko maailmaa. En välitä itsestäni, asetan muut itseni edelle, esitän jotain mitä en ole jotta muilla olisi hyvä olla, ja tilanteesta riippuen jotta muilla olisi hauskaa.
En edes pidä itseäni yksinäisenä, tulen toimeen kaikkien kanssa, tutustun nopeasti uusiin ihmisiin... vietän kyllä suurimman osan ajastani yksin, mutten tunne yksinäisyyttä, en mitään.....
Haluan olla muita kohtaan hyvä ja ystävällinen, mitä siitäkin saa palkaksi?
Päivästä toiseen minun pitää seurata vierestä asioita joita en hyväksy, joita en enää edes ymmärrä niinkuin ne kuuluisi ymmärtää. Pelaan mukana, esitän kuuluvani joukkoon.
Olen seurallinen, viihdyn porukassa, pystyn keskustelemaan, puhumaan jne.. Olen paikalla ja läsnä, mutta silti yksin, naamion takana.
Täällä internetin ihmeellisessä maailmassa on helppo kertoa mitä vain, sanoa kuinka asiat oikeasti ovat. Yrittää tavoittaa joku joka tuntee joka samallatavalla tai sympatiaa. Minä olen tavoittanut, lukuisia, jotka ovat esittäneet kiinnostuneensa. Ovat itse tehneet aloitteen että "Hei! Näin viestisi ja vaikutat todella mukavalta kaverilta....." ja jotain sinne päin, kun vastaan heille se päättyy, en saa enää vastausta. En tiedä miksi? Ovatko viestini liian hyviä ollakseen totta? Yksi nettituttu oli seuranani miltei puoli vuotta, puhuimme paljon, pitkiä viestejä, aiheista joista en ole kenenkään kanssa kyennyt puhumaan ja sitten hän katosi, hän vain lopetti... Itse en pystyisi siihen, ajatus siitä ette minun tekoni aiheuttaisiva jollekkin mielipahaa.... en halua tehdä sitä kenellekkään. Kaikille muille se tuntuu olevan niin helppoa.
Vaikka en välitä siitä mitä ympärilläni tapahtuu, vaikka en välitä itsestäni, välitän muista. Jos joku pystyisi kutsumaan minua ystäväkseen, se merkitsisi minulle todella paljon.
Mutta tätä maailmaa ei ole luotu hyväntahtoisille kilteille suvaitseville omilla aivoilaan (liian) syvällisesti ajatteleville nuorille miehille, joissa ei ole edes senvertaa "miestä" että sitä joisi viinaa ja kävisi baarissa joka viikonloppu.
En ymmärrä mikä saa minut jaksamaan eteenpäin. Minä olisin jonkun psykiatrin ihanne potilas, olen liian monimutkainen, ja kun olen yksin ei ole ketään jolle voisi puhua. Se on helvetinmoinen taakka kannettavaksi. Ei minulla ole murheita kannan harteillani koko maailmaa. En välitä itsestäni, asetan muut itseni edelle, esitän jotain mitä en ole jotta muilla olisi hyvä olla, ja tilanteesta riippuen jotta muilla olisi hauskaa.
En edes pidä itseäni yksinäisenä, tulen toimeen kaikkien kanssa, tutustun nopeasti uusiin ihmisiin... vietän kyllä suurimman osan ajastani yksin, mutten tunne yksinäisyyttä, en mitään.....
Haluan olla muita kohtaan hyvä ja ystävällinen, mitä siitäkin saa palkaksi?
Päivästä toiseen minun pitää seurata vierestä asioita joita en hyväksy, joita en enää edes ymmärrä niinkuin ne kuuluisi ymmärtää. Pelaan mukana, esitän kuuluvani joukkoon.
Olen seurallinen, viihdyn porukassa, pystyn keskustelemaan, puhumaan jne.. Olen paikalla ja läsnä, mutta silti yksin, naamion takana.
Täällä internetin ihmeellisessä maailmassa on helppo kertoa mitä vain, sanoa kuinka asiat oikeasti ovat. Yrittää tavoittaa joku joka tuntee joka samallatavalla tai sympatiaa. Minä olen tavoittanut, lukuisia, jotka ovat esittäneet kiinnostuneensa. Ovat itse tehneet aloitteen että "Hei! Näin viestisi ja vaikutat todella mukavalta kaverilta....." ja jotain sinne päin, kun vastaan heille se päättyy, en saa enää vastausta. En tiedä miksi? Ovatko viestini liian hyviä ollakseen totta? Yksi nettituttu oli seuranani miltei puoli vuotta, puhuimme paljon, pitkiä viestejä, aiheista joista en ole kenenkään kanssa kyennyt puhumaan ja sitten hän katosi, hän vain lopetti... Itse en pystyisi siihen, ajatus siitä ette minun tekoni aiheuttaisiva jollekkin mielipahaa.... en halua tehdä sitä kenellekkään. Kaikille muille se tuntuu olevan niin helppoa.
Vaikka en välitä siitä mitä ympärilläni tapahtuu, vaikka en välitä itsestäni, välitän muista. Jos joku pystyisi kutsumaan minua ystäväkseen, se merkitsisi minulle todella paljon.
Mutta tätä maailmaa ei ole luotu hyväntahtoisille kilteille suvaitseville omilla aivoilaan (liian) syvällisesti ajatteleville nuorille miehille, joissa ei ole edes senvertaa "miestä" että sitä joisi viinaa ja kävisi baarissa joka viikonloppu.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tämä on jo vanha teksti mutta silti se kiinnitti huomioni koska se oli ihan kuin olisit kirjoittanut sen minusta tismalleen oikein (En ole ilmeisesti ainoa)
Kyllähän tuolla ihmiset omalla tavallaan näyttävät ihan viihtyvänkin, näyttävät aika ajoin jopa onnellisilta. Sitä näyttääkö se vain siltä on paha mennä sanomaan. Mutta tuon noiden omissa nahoissaan olemisen vaikutelman vuoksi sitä tahtoo itsensä tuntea sivulliseksi, kuin ei olisi osa tuota kohtausta. Ja juttunsa kertovat historiasta jossa en ilmeisestikään ole ollut mukana. Pitäisikö siitä sitten itsensä hirteen vetää, ehkei kuitenkaan. Ja sekin auttaa asiaa jos odotukset eivät alun alkujaankaan olleet kovin suuret.