huoh

Viimesen kuukauden on pyörinyt vaan koko ajan mielessä mitä järkeä tässä oikeen on. Asun englannissa ja olen löytänyt täydellisen miehen itselleni joka pitää minusta huolta ja on kaikin puolin kiltti. ulkopu9olisen silmään elämäni siis näyttää helvetin hyvältä ja niinhän se olisi jos ei olisi tätä saatanan kilpirauhassaurautta tai jotain sairautta, joka heletin päivä pelkään, oikeasti pelkään, saavani sydänkohtauksen tai pyörtyväni, on niin hirveä olo. Yhdestä duunipaikasta sain jo fudut ja toisesta olen saamassa kun aivot ei toimi, muisti ei pelaa, enkä pysty keskittymään. Joka ikinen päivä viivyttelen kotiintuloa sillä haluaisin haluaisin niin kovasti kyetä olemaan se ihminen joka joskus olin mutta tiedän että terveydentilani ei sitä salli ja kukaan ei terveyttäni oikeen tajua niin huonoksi vaan ulkopuolisen silmiin olen vain laiska huonolla asenteella varustautunut nuiva ihminen vaikka totuus on se että kun kaikki energia menee selviämiseen ja pystyssä pysymiseen ei kykene kauheasti panostamaan sosiaalisuuteen ja mjuiden kanssa jutteluun varsinkaan kun aivot lyövät tyhjäää ja pää on täynnä itsemurha-ajatuksia. sitten, koska en todellakaan haluaisi pilata juuri alkanutta parisuhdetta, koska tuntuu että se on tällä hetkellä ainoa syy pysyä hengissä, illalla karmiva ristiriita kun koitan olla pirteä ja onnellinen ja sisällä syyllisyys siitä että kun oma elämä on jo pilalalla jos otan tähän sotkuun toisenkin ihmisen mukaan ja pilaan sitten hänenkin elämänsä. joka ikinen päivä taistelua valtavaa väsymystä kuvotusta päänsärkyä, hajottavan huonoa muistia joka tuottaa oikeasti paljon ongelmia, pettyneitä ja vihaisia ihmisiä syyllisyyttä, vähä vähältä yhä tietoisemmaksi tulemista siitä kuinka rajoittunut on eikä kykeneväinen tavoittelemaan niitä unelmia ja tulevaisuudensuunnitelmia mitä halusi, yksinäisyyttä kun ei ole voimia ihmissuhteisiin ja vähä vähältä kun kohtaa pelkkiä pettyneitä ihmisiä ja typeriä tulkintoja käyttäytymisestäni huomaan tulevani hyvin varovaiseksi pettyneeksi ja katkeraksi ihmisiä kohtaan, jos mukaan lasketaan vielä ystävät jotka kaikkosivat kun hauska, viihdyttäjä ja kaikkien kaveri, aina käytettävissä oleva ystävä olisi tarvinnut itse jionkun nostamaan tästä saatanan suosta jonka pohja ei tunnu ikinä tulevan, tuntui hylätyltä telkkarilta kun viihdytysarvon laskiessa heitetään vaan pois. itkettää vituttaa ja samalla olen niin kyllästynyt tähän, monen vuoden tappeluun, ja ajattelen vaan mielessäni kyllästyneesti "taas" "ja traas huono päivä". Osaltaan pelottaa myös ajatus siitä että tämä paska jatkuu vielä sen 60 vuotta vaikka tuskin tällä terveydellä niin pitkään eläisi, kun ei ole rohkeutta tappaa itseäni. Ensiavuksi käyn hakemassa itselleni pullon punaviiniä. hyviä jatkoja ja vittu saatana että vihaan terveitä ihmisiä.