Sydän murusina tuskasta

En voi edes kuvata miltä tämä tuska tuntuu, kun oma rakas läheinen on sairastunut tähän hirveään sairauteen...skitsofreniaan.

Sydäntä murskaavaa on katsoa vierestä kun ei enää tunnista läheistään...ei ole enää se sama henkilö jonka olen 24 vuotta tuntenut...

Laitoksissa on pakostakin laitostunut...sairaalakierro alkoi 2009 vuodesta... välillä tullaan paremmissa olotiloissa siviiliin ja sitten palataan laitokseen kun huono jakso alkaa...ja nyt jälleen laitoksessa... Eikä näy valoa milloin voisi päästä siviiliin...

Miten jaksaa itse eteenpäin? Itsellä syyllisyyden tunne kalvaa aina kun koen ilonhetkiä, kun muistan läheiseni tilanteen... Joka ei osaa enää tuntea surua, iloa, ylipäätään mitään tunnetilaa...

Soittaminen on nykyään vaikeaa sairaalaan kysyäkseni vointi, saatika käyminen vierailulla.... Haluan joka hetki soittaa ja mennä käymään, mutta se suru ja tuska joka tulee kun näen ja kuulen läheiseni tilanteen, joka ei ole miksikään muuttunut.... Uusia lääkkeitä kokeillaan ja uusia hoitotapoja, mutta ei mitään muutosta...Aina ollaan samassa lähtöruudussa kuin ennenkin...

Olen niin väsynyt ja surullinen....
2193
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 2

Vanhimmat

et voi tehdä asialle yhtään mitään

Äänestä

Vielä enemmän sinua harmittaisi jos tajuaisit ettei skitsofrenia ole sairaus vaan oire. Varsinainen sairaus on aivoissa olevat loiset kuten bakteerit ja alkueläimet.
Eikä sairautta hoideta, vain oireita, ja niitäkin väärin.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


Väsynyt... kirjoitti:

En voi edes kuvata miltä tämä tuska tuntuu, kun oma rakas läheinen on sairastunut tähän hirveään sairauteen...skitsofreniaan.

Sydäntä murskaavaa on katsoa vierestä kun ei enää tunnista läheistään...ei ole enää se sama henkilö jonka olen 24 vuotta tuntenut...

Laitoksissa on pakostakin laitostunut...sairaalakierro alkoi 2009 vuodesta... välillä tullaan paremmissa olotiloissa siviiliin ja sitten palataan laitokseen kun huono jakso alkaa...ja nyt jälleen laitoksessa... Eikä näy valoa milloin voisi päästä siviiliin...

Miten jaksaa itse eteenpäin? Itsellä syyllisyyden tunne kalvaa aina kun koen ilonhetkiä, kun muistan läheiseni tilanteen... Joka ei osaa enää tuntea surua, iloa, ylipäätään mitään tunnetilaa...

Soittaminen on nykyään vaikeaa sairaalaan kysyäkseni vointi, saatika käyminen vierailulla.... Haluan joka hetki soittaa ja mennä käymään, mutta se suru ja tuska joka tulee kun näen ja kuulen läheiseni tilanteen, joka ei ole miksikään muuttunut.... Uusia lääkkeitä kokeillaan ja uusia hoitotapoja, mutta ei mitään muutosta...Aina ollaan samassa lähtöruudussa kuin ennenkin...

Olen niin väsynyt ja surullinen....

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu