Yksinäisyys ja paniikki

Neljä seinää

Niin paljon selaillut ihmisten kokemuksia ja samaistunut paljon tilanteisiin ja oireisiin.. Kamppailua yhtä kaikki.

Kovasti miettinyt lähipäivinä turvattomuudentunnetta. Kuinka tuntee olonsa niin yksinäiseksi. Ja olenkin yksin - en omaa ystäviä tai kavereita, keitä päivittäin näkisin, en seurustelukumppania. Asun yksin ja elän yksin. Suoraansanoen. Ulkoapäin luulisi, että olen aivan normaali tyttönen, käyn asioilla, lenkkeilen ja pidän huolta ulkonäöstäni. Mutta sisälläni kuohuu.

Olen sairaslomalla vaikean masennuksen ja paniikkiahdistuneisuuden takia.

Ajoittain tunnen itseni kovinkin hermoraunioksi. Paniikit pahimmillaan - sekoamisenpelko, epätodellinen olo, toivottomuuden tunteet, kaikki fyysiset oireet hengenahdistuksesta huimaukseen.
Kyseiset kohtaukset ja olot korostaa niin paljon yksinäisyyttä. Ennekaikkea sitä, kuinka turvaton olo on. Ei ole ketään, kehen tukeutua, ketään, kuka olisi läsnä. Ihan vaikka vain saman katon alla rauhoittamassa olemuksellaan, ettei ole mitään pelättävää. Mutta seurana on vain ahdistus ja neljä seinää.
Elämä näyttää tuntuu ajoittain kovinkin tukalalta, vaikka pintapuolisesti kaikki olisi kuinka hienosti.

Onko meitä muita, yksinäisiä panikoijia?
Kuinka te jakselette?=/

21

934

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Ei itkeetä lauantain

      On yksinäisiä panikoijia. Minäkin yksi heistä ja nainen myös. Käyn kyllä satunnaisesti töissä mutta muuta elämää ei sitten oikein olekaan. Kärsin kyllä tilanteestani ja nytkin on pala kurkussa kun tuntuu niin pahalta. Kaipaisin omaa kultaa kovasti mutta pelkään myös hylätyksi tulemista. Kaikki ympärilläni olevat eivät varmastikaan ole tietoisia vaivastani sillä näytän normaalilta ulospäin ja usein teeskentelen että kaikki on hyvin. Välillä tuntuu ettei tästä ole mitään ulospääsyä. Töissäkin melkein kaikilla on kumppanit ja vaikuttavat niin iloisilta ja tyytyväisiltä elämäänsä että oma olo tuntuu entistä pahemmalta.

    • Poika polvihousuinen

      Jep. Täällä kanssa yksinäinen panikoija & jännittäjä.

      Huhheijaa oli taas aika perinteinen viikonloppu. Eli kassaneidille moi ja kiitos ja siinä ne viikonlopun pölinät sitten olikin. Huomenna sitten töihin. Onneksi on sentään vielä töitä, että ihan ihmisten ilmoille on mentävä (eihän meikä täältä turvapaikasta muuten poistuisi minnekkään).

      Minä myös luulen, että työkaverit ja muut yllättyisivät, jos heille kertoa päräyttäisin yksinäisyydestäni tai jännittämisestäni. Mutta eipä noista asioista tohdi sellaisille lausua, joilla ei näistä tunnetiloista ole omakohtaisia kokemuksia.

      Eli vertaistukea vailla ollaan täälläkin. Sitä herkkää ja uskomatonta ihmistä, joka tietää miltä tuntuu... pelätä kaikkia ja kaikkea. Mutta silti... ei luovuteta, eihän?

    • Neljä seinää

      Voi ei luovuteta.:)

      Mukava, kun vastailitte. Ehkä kaapataan tämä keskustelu omiin nimiimme ja kertoilemme kuulumisia silloin kuin siltä tuntuu, jos tuntuu?

      Onhan nämä aiheet kyllä sellaisia, ettei liioin viitsisi jokaiselle vastaantulijalle puhua. Siksikin tämä kasvottomuus tuntuu niin turvalliselta..

      Oma villi viikonloppuni!
      Juttelin koirantaluttajamummon kanssa jääräpäisestä eläimestään. Siinä kaikki sosiaalisuus.. Edes kauppaan kotoota poistunut. Ei sillä, lähikaupan täyttää ikäihmiset ja muutama alkkis. Pitkän lenkin kävelin ja haaveilin joutavia, siinä siis iloni.=/ Tyhjä olo, typerästi.

      Tässäpä iltaan hieman diipadaapaa:
      http://www.youtube.com/watch?v=OkQ8AEgWSpw

    • Poika polvihousuinen

      Jess. Hyvä kappale hienolta bändiltä. Ja niin totta joka sana. Musiikki on parhaimmillaan yksinäiselle ihan hyvä kaveri :) (Oma suosikkikappaleeni tällä hetkellä on Saran yhtenä iltana. Toimii!)

      Hurjapa oli sunkin viikonloppu. Pitäisiköhän ensi viikonloppuna itsekkin vallan riehaantua ja lähteä ulkoilemaan... No meikäläisen suuntavaistolla on tuo eksyminen ainakin satavarmaa, jos ei muuta.

      Olisihan se hienoa kaapata tämä keskustelu, mutta ei näin ujo (juu sekin vielä) uskalla tänne kirjoitella. Jos joku vaikka tunnistaisi, mikä on sikäli outo pelko, sillä eihän mua kukaan tunne!

      Mutta jos enempi ajatustenvaihto kiinnostaa niin ikathan@luukku.com on osoitteeni. Ja jos ei, niin toivotan hyvää loppukesää sulle ja muille kohtalotovereille myös!

    • Dana85

      Mä olen ainakin päättänyt että loppuelämääni en vietä neljän seinän sisällä. Ennen niin sosiaalinen ja iloinen ihminen,nykyään kaikki aika menee kotona murehtien,uskaltaako lähteä kauppaan tähän aikaan päivästä vai menenkö vasta illalla kun on hiljaisempaa eikä tarvitse jonottaa. Aurinko paistaa ja olis ihanaa joskus mennä vaikka torille kahville,tai rannalle ottamaan aurinkoa.. kuitenkin jään aina kotiin koska täällä on turvallista. Kukaan ei täällä arvostele,eikä tarvitse miettiä mitä ihmisille sanoisin tai kävelenkö oudosti tai huomaako ne että mua jännittää ja että tärisen tai hikoilen. Katselin äsken yle.fi/areenasta dokumentin Sini ja paniikkihäiriö. Ja päätin että aion myös itse päästä tästä yli. Koska se on mahdollista.

    • 37_paniikkinainen

      10 vuotta elin samanlaisissa tunnelmissa. Sitten sain lääkityksen paniikkihäiriöön. Töissä kävin mutta muuten elämä oli tasan siinä. En uskaltanut. Epävarmuus, kohtausten pelko, itku... huomasin olevani 30 vuotias yksin elävä nainen. Ja vielä kissakin! Mun ainoa tuki ja turva. Ja elinkumppani. Suljetut tilat kauhistutti koska ei ollut ulospääsyä. Tein pitkiä lenkkejä, ihmettelin elämän menoa.
      Viisi vuotta myöhemmin, edelleen yksin, tosi yksin sillä kissa nukkui pois vanhuuteen, sain niin vahvan kohtauksen että lääkäri sanoi sen jo lähennelleen epileptistä kohtausta. Sain uuden lääkkeen ja kohtaukset loppuivat siihen. Uskalsin ensimmäisen kerran 15 vuoteen poistua kotoa ILMAN rauhoittavia lääkkeitä - kohtauksen varalta. Mikä tunne.... sanoinkuvaamaton. Mutta edelleen yksin. Kaikki nuo vuodet paniikkihäiriön ja masennuksen vallan alla, ovat tehneet sen, ettei ole ystäväpiiriä koska ei ole elänyt normaalia nuoren naisen elämää. On vain seuraillut elämän kulkua neljän lasiseinän sisältä. Siinä jo seuraavan ahdistuksen aihe.

      • tprst

        Tulin tänne selailee tätä palstaa, kun paniikki häiriö, minkä luulin jo olevan aisoissa, nostaa näemmä rumaa päätänsä taas... Itsekin hukkasin elämästä kymmenisen vuotta pahan paniikki häiriön takia, pahimmillaan en pystynyt liikkumaan ulkona ollenkaan kun alkoi ahdistamaan ja kohtausta pukkaamaan, lähi kioskilla käynti, jonne oli parin korttelin matka oli jo saavutus, sit päälle kauhea lääkäri kammo ja epäluottamus ihmisiä kohtaan ja häpeä itsestään niin eipä siinä sit muuta kuin kotona vietti päivät pitkät yksikseen, ei ollut kavereita ja jotenkin kuitenkin onnistui harvoille sukulaisille joiden kanssa oli tekemisissä, niin esittämään et kaikki on ok ja jopa työkkärin listoilla pysymään jollain ilveellä vaikka jokin sairas eläke olisikin varmaan muuten napsahtanut, sitä sit tuli siihen pisteeseen että asioiden on nyt muututtava jos haluun vielä joskus olla onnellinen, ei ollut helppoa mennä lääkäriin ja puhua ongelmistaan, ei todellakaan, kynnys oli korkee mut kun olin päätöksen tehnyt niin vihdoin uskallauduin ja sain lääkityksen, aiemmin en ollut siis mitään käyttänyt mikä näin jälkeenpäin ajatellen oli tosi tyhmää, mut minkäs enää teet, lääkitys pikkuhiljaa tepsi ja pystyi ulkona liikkumaan mikä oli aivan mahtavaa ja lähdin jopa opiskelemaankin ja sain töitä sit, elämä alkoi tuntua olevan reilassa mut vuosien yksinäisyys oli tehnyt tehtävänsä eikä sitä osannut ihmisiin kunnolla tutustua saati mitään kumppania löytämään, sit alkoi täs masentaa kunnolla että kaikki tää mitä on saavuttanut tuntuu niin pirun turhalta kun ei jaksaisi enää elää yksin, nyt olen kesälomalla töistä ja kun ei ole juuri mitään elämää niin kotona on tullut oleskeltua paljon ja ilmeisesti tämä liika tekemättömyys ja masennus alkaa paniikkihäiriötä taas nostamaan pintaan, välillä jo kerkesin lopettaa lääkityksen kun ei oireita ollut enää aikoihin, nyt mietin uudelleen aloitusta, varmaan joku masennus lääkityskin tulee kyseeseen jos meinaa jaksaa täällä kärvistellä, kaksi kissaa on itsellänikin lemmikkeinä ja ne ovat minun vaaveja ja seuralaisia, niitä ilman en osaisi olla ja olen sentään vielä mies, mikä lienee säälittävämpää.


      • X lika-ämpäri
        tprst kirjoitti:

        Tulin tänne selailee tätä palstaa, kun paniikki häiriö, minkä luulin jo olevan aisoissa, nostaa näemmä rumaa päätänsä taas... Itsekin hukkasin elämästä kymmenisen vuotta pahan paniikki häiriön takia, pahimmillaan en pystynyt liikkumaan ulkona ollenkaan kun alkoi ahdistamaan ja kohtausta pukkaamaan, lähi kioskilla käynti, jonne oli parin korttelin matka oli jo saavutus, sit päälle kauhea lääkäri kammo ja epäluottamus ihmisiä kohtaan ja häpeä itsestään niin eipä siinä sit muuta kuin kotona vietti päivät pitkät yksikseen, ei ollut kavereita ja jotenkin kuitenkin onnistui harvoille sukulaisille joiden kanssa oli tekemisissä, niin esittämään et kaikki on ok ja jopa työkkärin listoilla pysymään jollain ilveellä vaikka jokin sairas eläke olisikin varmaan muuten napsahtanut, sitä sit tuli siihen pisteeseen että asioiden on nyt muututtava jos haluun vielä joskus olla onnellinen, ei ollut helppoa mennä lääkäriin ja puhua ongelmistaan, ei todellakaan, kynnys oli korkee mut kun olin päätöksen tehnyt niin vihdoin uskallauduin ja sain lääkityksen, aiemmin en ollut siis mitään käyttänyt mikä näin jälkeenpäin ajatellen oli tosi tyhmää, mut minkäs enää teet, lääkitys pikkuhiljaa tepsi ja pystyi ulkona liikkumaan mikä oli aivan mahtavaa ja lähdin jopa opiskelemaankin ja sain töitä sit, elämä alkoi tuntua olevan reilassa mut vuosien yksinäisyys oli tehnyt tehtävänsä eikä sitä osannut ihmisiin kunnolla tutustua saati mitään kumppania löytämään, sit alkoi täs masentaa kunnolla että kaikki tää mitä on saavuttanut tuntuu niin pirun turhalta kun ei jaksaisi enää elää yksin, nyt olen kesälomalla töistä ja kun ei ole juuri mitään elämää niin kotona on tullut oleskeltua paljon ja ilmeisesti tämä liika tekemättömyys ja masennus alkaa paniikkihäiriötä taas nostamaan pintaan, välillä jo kerkesin lopettaa lääkityksen kun ei oireita ollut enää aikoihin, nyt mietin uudelleen aloitusta, varmaan joku masennus lääkityskin tulee kyseeseen jos meinaa jaksaa täällä kärvistellä, kaksi kissaa on itsellänikin lemmikkeinä ja ne ovat minun vaaveja ja seuralaisia, niitä ilman en osaisi olla ja olen sentään vielä mies, mikä lienee säälittävämpää.

        kuulostaa tutulta,koska itsellänikin on ollut jo yli 10v näitä, mutta ne oireet tulevat varoittamatta ja en ole täysin varma vieläkään onko tää masennusta vai paniikkioireilua. Lääkkeistä ei ole apua ollut,monia on kokeiltu.... ikäviä sivuvaikutuksia vain.Paniikkihäiriöihin ja masennukseen on samaa ssri lääkitystä monille määrätty,toisille se on auttanut. Mun xllä on jatkuva lääkitys paniikkin yli10v ,hänellä nämä oireet oli ajoittain rajuja lääkityksestä huolimatta..hermot meni pienestäkin syystä hajalle joten ei siinä tilantessa kaksi sairasta kestä toisiaan.Nyt olen siinä tilanteessa taas että nyk.naisystäväni on ajanut minut nurkkaan aloittamalla riidan milloin mistäkin esim.etten katso tv-hömppää sohvalla hänen kanssaan ja oltuani hetken lukemassa s-postiani hän ryntäsi lukemaan postisivuani joka oli auki,ja silloin hän räjähti ja huusi että silloin kun olen hänen luonaan en saa olla koneella.Siinä vaiheessa menin paniikkiin ja otin kännit ja päätin että lähden enkä palaa vaikka kuinka ruinaisi takaisin,ennenkuin teen itselleni selväksi haluanko elää siinä pelossa hänen kanssaan sairaana vai yksin vapaana peloista.
        Olin huomannut jo suhteemme alussa mustasukkaisuutta josta ei saanut edes vihjata hänelle...sen kyllä huomaa heti. Hän kyllä antaa sivulliselle hyvin miellyttävän kuvan itsestään ja välillä olen hänelle korvaamaton. Kuulostaa ihan narskun käytökseltä,sillä hän on jo onnistunut ajamaan minut paniikkin useasti aiemmin ja onnistui vokottelemaan minut takaisin, vaan nyt tais tulla pitkä tuumaustunti ja nyt yli kk jälkeen alkaa paniikki helpottaa ja saman jyrän alle en enää suostu hyppäämään


      • 37_paniikkinainen
        tprst kirjoitti:

        Tulin tänne selailee tätä palstaa, kun paniikki häiriö, minkä luulin jo olevan aisoissa, nostaa näemmä rumaa päätänsä taas... Itsekin hukkasin elämästä kymmenisen vuotta pahan paniikki häiriön takia, pahimmillaan en pystynyt liikkumaan ulkona ollenkaan kun alkoi ahdistamaan ja kohtausta pukkaamaan, lähi kioskilla käynti, jonne oli parin korttelin matka oli jo saavutus, sit päälle kauhea lääkäri kammo ja epäluottamus ihmisiä kohtaan ja häpeä itsestään niin eipä siinä sit muuta kuin kotona vietti päivät pitkät yksikseen, ei ollut kavereita ja jotenkin kuitenkin onnistui harvoille sukulaisille joiden kanssa oli tekemisissä, niin esittämään et kaikki on ok ja jopa työkkärin listoilla pysymään jollain ilveellä vaikka jokin sairas eläke olisikin varmaan muuten napsahtanut, sitä sit tuli siihen pisteeseen että asioiden on nyt muututtava jos haluun vielä joskus olla onnellinen, ei ollut helppoa mennä lääkäriin ja puhua ongelmistaan, ei todellakaan, kynnys oli korkee mut kun olin päätöksen tehnyt niin vihdoin uskallauduin ja sain lääkityksen, aiemmin en ollut siis mitään käyttänyt mikä näin jälkeenpäin ajatellen oli tosi tyhmää, mut minkäs enää teet, lääkitys pikkuhiljaa tepsi ja pystyi ulkona liikkumaan mikä oli aivan mahtavaa ja lähdin jopa opiskelemaankin ja sain töitä sit, elämä alkoi tuntua olevan reilassa mut vuosien yksinäisyys oli tehnyt tehtävänsä eikä sitä osannut ihmisiin kunnolla tutustua saati mitään kumppania löytämään, sit alkoi täs masentaa kunnolla että kaikki tää mitä on saavuttanut tuntuu niin pirun turhalta kun ei jaksaisi enää elää yksin, nyt olen kesälomalla töistä ja kun ei ole juuri mitään elämää niin kotona on tullut oleskeltua paljon ja ilmeisesti tämä liika tekemättömyys ja masennus alkaa paniikkihäiriötä taas nostamaan pintaan, välillä jo kerkesin lopettaa lääkityksen kun ei oireita ollut enää aikoihin, nyt mietin uudelleen aloitusta, varmaan joku masennus lääkityskin tulee kyseeseen jos meinaa jaksaa täällä kärvistellä, kaksi kissaa on itsellänikin lemmikkeinä ja ne ovat minun vaaveja ja seuralaisia, niitä ilman en osaisi olla ja olen sentään vielä mies, mikä lienee säälittävämpää.

        Yksinäisyys nostaa hyvin helposti esiin vanhan "paniikkikaverin". Vaikka kuinka arki menee OK ja saa elettyä ajoittain ihan normaalia elämää, niin sitten huomaa kyllä sen, että on viettänyt suuren osan aikuisesta elämästään paniikin kanssa. Itselläni on hyvin samanlainen olo kaiken suhteen: MIKÄ merkitys tällä kaikella (työ, opiskelu, harrastukset...) oikeasti on? Koska kuitenkin kulkee elämässä yksin ilman ystäviä puhumattakaan miehestä.
        Kauan odotettu kesäloma on itse asiassa ollut itkua ja masennusta. Keksinyt kaikenlaista tekemistä, yksin. Välillä mietin että kyllä; elämää ON ilman paniikkikohtauksia mutta se sama yksinäisyys on olemassa koska niin monta vuotta elämästä uhrautui sille.
        Paniikkihäiriö on sairaus jota en kenellekään toivoisi.


    • virpiliina

      Kun teitä on tässä nyt kaksi joilla on sama vaiva ja samankaltainen menneisyys ja kärsitte yksinäisyydestä, niin eikös se kannattaisi teidän tutustua vai onko niin että jos on liian pitkään ollut yksin niin ei sit enää osaa olla toisen kanssa, mene tiedä, toisaalta tulisiko mitään sellaisesta, että kaksi paniikki häiriöstä tjsp. olis yhdessä vai vaatisiko se että toinen olisi ns. normaali että pystyisi tukemaan toista kun hän sitä tarvitsee ettei molemmat panikoi, en tiiä, kuhan vaan täs pohdiskelen, toisaalta paniikkihäiriötä ei oikeesti pysty ymmärtämään ihminen joka ei ole sitä kokenut.

    • NorQ

      Hei!
      Täälläkin on yksi paniikkihäiriöinen, joka tuntee jollain tapaa olonsa hyvin yksinäiseksi.
      En sano tai valita, että olisin tyystin yksin,
      minulla 2-vuotias ihana poika ja avopuoliso,
      mutta sitten kuvaan astui meidän lisäksi vielä neljäs osapuoli: vakava paniikkihäiriö. :(
      On turhauttaa kun avopuoliso (tai kukaan muukaan "normaali" paniikkihäiriötön ihminen) ei millään pysty samaistumaan tai ymmärtämään omaa tilannettani, siksi olo tuntuu yksinäiseltä.
      Puolisonikin on ilmeisen turhautunut tilanteeseen, eikä oikein innostu edes puhumaan asiasta kanssani, hänen kun on vaikea ymmärtää,
      että en kykene poistumaan edes ovesta ulos, tai en pysty suoriutumaan lähikauppaan kun jo kohtaus iskee ja seuraavan tunnin makaan hiljaa käppyrässä peiton alla odottaen tuleeko kuolema vai ei, - eihän se tietenkään koskaan tule, mutta siltä se silti tuntuu jokainen kerta.
      Välillä menee kohtauksesta lihakset niin kovaan kramppiin ja tunnottomiksi, etten kykene itse kävelemään, joten puolisoni on välillä kavereidensa avustamana kantanut minua vessan, parvekkeen ja sängyn väliä, ei ihme että häntä turhauttaa myös, tiedän tämän olevan raskasta myös lähimmäisille.

      Eniten ärsyttävät kommentit "Höpö höpö, ei tässä ole mitään hätää, nyt mennään vaan sinne ja sinne...." tai muut tuollaiset kehnot piristys yritykset...
      Kerran tiuskaisinkin minkä kohtaukselta pystyin, että "Luuletko tosiaan, etten itse tiedä ettei mitään pelkäämistä tai panikoitavaa tässäkään tilanteessa ole!!? Ei auta jankuttaa samaa fraasia kun kohtaus ei katso aikaa eikä paikkaa kun se tulee ja se ei kesäisiä maisemia ja linnun laulua ajattelemalla noin vain katoa!" :D
      Ikävä purkaa omaa pelkoa ja turhautumista läheisiin ihmisiin,
      mutta jotkut ei vaan ymmärrä, että jos paniikkihäiriö päättää, että tänään en astu ovesta ulos, niin silloin en kykene astumaan ovesta ulos. :/

    • 37_paniikkinainen

      Muiden "ei-paniikki-ihmisten" kommentit ja höpö-höpö ajattelut satuttavat. Vaikka itsekin TIETÄÄ että pelon aihetta ei ole, niin siinä vaiheessa kun on pelkokierre menossa, on ihan turha muiden - eikä itsenkään - selitellä ettei "ole mitään hätää". Jokainen paniikkihäitiöinen tietää, että kohtaukset ei tapa (vaikka välillä toivoisi niin tapahtuvan, koska pelko ja ahdistus on julmettu), mutta sitä on ihan turha selitellä.
      Ja niin paljon voi jäädä tämän kauhean sairauden takia kokematta ja elämättä. Asioita joita ei yksinkertaisesti uskalla tehdä koska kohtausten pelko on niin mieletön. Siinä "ei-häiriöisten" tiuskahdukset ei paljoa mieltä kohenna. Etenkin kun paniikkihäiriö saa mielen muutenkin masentuneeksi. Ei auta vaikka itselleen sanoisi että NYT asiat muutokseen....
      Kun tällaisen kanssa on elänyt lähes 15 vuotta, niin on todella nähnyt 15 vuotta omasta elämästään menevän ohi. Se jättää jälkensä kun on seurannut elämää - haluamattaan - neljän lasiseinän sisältä. Itse haluaisi ulos ja olla "normaali", mutta sairaus estää. Askel tavallisen elämän pariin tuntuu järkyttävältä. Voi kuulostaa suorastaan naurettavalta - ei-paniikkikohtauksen kokeneen korvissa, että ei tuosta vaan kykenekään elämään kuten muut 37 vuotiaat naiset. Näkee itse asiassa elämän kulkevan ohi....

      • anssi.p

        Niinpä. Jos ei ole kokennut koskaan pelkoa, niin sitä on vaikea ymmärtää. Itse olen sairastannut paniikkia jo vuosia. Olen mukana poliitiikassa ja kerron siellä omista kokemuksistani, että asioihin voitaisiin tehdä parannuksia. Minulla on lääkitys ja sen turvin pystyn elämään. Käyn laulamassa karaokea esimerkiksi BB viikolla. Jos ihminen on yksin, niin kannattaa alkaa kuntoilla. Jos esimerkiksi hiihtää talvella valaistua ja siellä on muitakin, niin tuntee olevansa muiden mukana. Sitten on joukkue urheilut, joissa lentää huumori, joka vapauttaa ja rentouttaa oloa.


    • anssi.p

      Itse käyn ajamassa moottoripyörällä melkein päivittäin ainakin pikkulenkin, joka rentouttaa. En ole sinkku ja minusta tuli pariviikkoa sitten ukki, joten harrastuksista ja tekemisestä ei ole puutetta.

    • 37_paniikkinainen

      Jos on sellaisessa kunnossa että ulos uskaltaa mennä, joskushan paniikki todella sulkee neljän seinän sisään, niin suosittelen myös ulkoilua. Itselleni pitkät lenkit ovat nykyään pikkuinen henkireikä, samoin meren ääressä kulkeminen.

      On hyvä että tästä "vaivasta" puhutaan avoimesti. Olen itsekin työssä missä tapaan paljon ihmisiä, ja koska olen vuosien saatossa uskaltanut puhua siitä että sairastan paniikkihäiriötä (vaikkaikin ollut hyvä jakso jo yli vuoden), saan usein kuulla, kuinka moni muu myös uskaltaa sanoa: niin minäkin.... Onneksi monet julkiset henkilötkin ovat uskaltaneet puhua omasta paniikkihäiriöstään. Sen kanssa on vaan opittava elämään. Vaikka se kuten itselläni, vei vuosikaudet normaalista elämästä pois....

    • TheSorrow

      Itse vielä nuori mutta tänne omaan kämppään ihan totaalisesti mökkiytyny. Sosiaali elämästä voin sanoa sen verran että koulussa saan suun aukaistua joillekin jotka olen tuntenut monia vuosia mutta uusille ihmisille on vaikea lähestyä eikä muuta sosiaali elämää ole havaittavissa. Kaiken lisäksi olen pahasti masentunut. Oli helpompaa kun oli tyttöystävä, mutta eilis iltana sain kulla että hän oli pettänyt minua 16kk ja rakstaa toista enemmän.Nyt jos koskaan on sellanen olo että ei elämällä oo mitää väliä ku kaikki on menetetty ja unelmat rikottu. No jaa, elämisen halut hukassa ja kaikki muutkin....eipä elämä ole ikinä helppoa ollut.

      Onkos kellään kokemusta lääkkeistä panniikihäiriöön tai masennukseen? Itsellä aika negatiivinen käsitys lääkityksestä.

      En oikein itsekkään tiedä miksi tänne tätä kirjotan, eihän se loppujen lopuksi muuta mitään, toivottavasti tämä painajainen loppuisi pian.

      Kerran harkitsin itsemurhaa ja oli lähellä etten sitä tehnyt, mutta en oikeastaan tällä hetkellä sitä yritystä kadu. No mieliala heittelee kun elämä on vaikeaa. Ehkä joillain teistäkin joskus elämäntilanne muuttuu ja pääsee voiton puolelle. Itse tarvitsisin jonkun tukea mutta luottamus toisiin on hukassa tällä hetkellä. Olisi hienoa jos elämässä olisi joku ymmärtäisi ja tulisi pitämään kädestä ja kävelemään ilta lenkin tai jotain muuta, mutta sehän on vain toive ajattelua.

      Koittakaa pärjäillä ihmiset, uskokaa itseenne ja nauttikaa elämästä ja käyttäkää aika hyväksenne, kotonakin voi tehdä kaikenlaista hauskaa ja puuhailla kaikkea. Jos pitää itsensä keskittyneenä niin ehkä unohtaa huolet ja stressin joksikin aikaa.

      (anteeksi monista kirjotusvirheistä, en saa oikein aivoja kasaan)

      ps.
      If you find yourself lost, you will find others who are lost; but at least you're not alone.

    • anssi.p

      Itse olen luikerrellut jo vuosia lääkkeitten ja sitkeyden kanssa. Käyn talvella esimerkiksi pilkillä ja hiihtelemässä, mikä saa pahat ajatukset siirtymään taka alalle. Joskus pahimpana aikana pääsi katkera itku, mutta se on vain yksi purkautumisen muoto ahdistuksesta. Koirat katteli joskus ihmeissään. Aurinko antaa energiaa, joten se on syytä muistaa. Olen kirjoitellut tänne keskustelupalstalle omalla nimelläni siksi, että saisitte voimia jaksaa, kun näette, miten pitkälle itse olen jaksannut. Olen istunnut vaikka minkälaisissa raadeissa, missä puhutaan nuorten vaikeuksista tai vammaisuudesta ja nähnyt hädän. Itse kuntasektoria tuntevana, en ymmärrä, miksi monet eivät löydä oikeita reittejä kuntien palveluihin.

      • Neljä seinää

        Kiitos Anssi.p rohkaisuista! =) Ja ennenkaikkea, että kirjoitat kasvojesi kera.

        Viimeaikoina kaikkialla on soinut Arttu Wiskarin Tuntematon Potilas ja tuntuu, että kaikki me masennusihmiset ollaan tuntemattomia potilaita. Masennukselle ym on vaikea antaa kasvot, koska yhteiskunnassa moiset aiheet on niin suuri tabu. Kaikki koettavat olla normaaleja, mikä saakin ihmiset jo itsessään sairastumaan.. Joten on "parempi" olla "ei kukaan", olla siis arka. Ja arkuus siitä, kun on niin voimaton. Voimaton olla olemassa omana itsenään.

        Mutta päivä kerrallaan. Eiköhän kaikki kokemukset käänny vielä voitoksi.. =)


    • Neljä seinää

      Hienoa, että ihmiset kirjoitelleet!
      Astuin pieneksi toviksi takavasemmalle tuumailemaan omaa eloani ja päädyin vasta nyt kirjoittelemaan tänne uudemman kerran.
      Kai mielessä pyöri ajatukset, ettei mikään foorumi voisi tuoda sitä tyydytystä, mitä elämään kaipaa.. Kai tämä menee vain ajatuksienpurkamisena, akuuttina sellaisena, kun tuntuu ettei tahdo yksin itseään ja tilannettaan kestää.

      Poika Polvihousuinen, niin mieluusti kirjoittelisin, mutta koen silti pientä epävarmuutta tuohon..=/ En kai edes tiedä, miksi. Kai, kun kyse tunnemaailman jutuista ja niin mieluusti pitäisi pokerikasvonsa ihmisten edessä. Anonyymiolo niin turvallinen. Suojamuurit.

      Huomaa selkeästi, kuinka turhautuneita ihmiset on, kun kirjoitelleet. Samaistun. Ehkä nytkin sellainen olo, ettei elämä tunnu kovinkaan jaksamisen arvoiselta.. Ei jaksaisi pelätä ja ottaa väliin ylikierroksia. Tottakai toivoisi niin paljon, että suunta muuttuisi ja eteen tulisi vielä jotain hienoa. Tuntuu, ettei olisi liioin voimia taistella oman onnensa eteen..=( Etsiä ja mennä ja tehdä ja olla ja.. Huh.

      Itselläni kuluneet pari vuotta on menneet enemmän erakoituneena.. Ei montaa päivää vuodessa, että ihmisiä olisin tavannut.
      En tiedä..
      Miettinyt kovasti, josko rohkaistuisi ja menisi johonkin kuppilaan keikkoja katselemaan, mutta kovasti ahdistaa ajatus superhumalaisista. Ja hälinästä ennenkaikkea. Kuinka paniikki moisissa tilanteissa nostaisi tuntosarviaan.. Yksin johonkin baariin? Minä, joka tyytyisi siellä juomaan kupin kahvia. Ei houkuttele.=/

      Ja täytynee mainita, että itselläni ei ole paniikki-/ahdistuneisuushäiriöön lääkitystä. Käyn intensiivisesti terapiassa, joka korvaa moiset napit. Kovin epäileväinen kun kaikenmaailman lääkkeisiin.
      Taannoin Cipralexia söin, mutta tuo teki itsestäni eläväkuolleen, lakastutti kaikki tunteet..
      Mielialalääkkeet taitaa vain lykätä oireita tulevaan, jollei niiden aiheuttajaa käsittele.

    • 37_paniikkinainen

      Hei,
      tuttu tunne tuo että yksin ei tule lähdettyä. Kun on elänyt "eristettynä" yksin tämän sairauden kanssa, ei tulisi itsellenikään mieleen lähteä ulos ravintolaan bändejä kuuntelemaan tms. Ja se tekee elämästä vielä erakoituneemman vaikka käynkin töissä ja harrastuksissa.

      Ei nämä foorumit meitä ketään paranna mutta se mikä antaa pikkuisen voimaa, on se että meitä on monta jotka kärsimme tästä samasta taudista. Se että jollain on diabetes on ihan ok sanoa, mutta jos kuulee jonkun sanovan kaupungilla että on paniikkihäiriö, on jotenkin merkillinen. Tästä vaivasta on puhuttava!

      Voimia kaikille tämän kanssa kamppaileville. Itse ainakin yritän, ahdistuksen ja itkukohtausten keskellä, vakuuttaa itselleni että tässä elämässä on pakko joskus olla se hetki että saa edes hetken olla onnellinen. Se tunne on kadonnut kokonaan omasta elämästäni.

    • Mikke87

      Terve kaikille! Yksi panikoija/uberjännittäjä lisää joukkoon. Omat paniikkikohtaukset alkoivat 6-7-vuotiaana. Silloin kohtaukset kestivät yleensä noin 15 min, jonka aikana kuulin pelottavia ääniä ja kaiken puheen todella kovalla volyymillä ja kuin tynnyristä tai kaikuna - voin rehellisesti sanoa, että kärsin näistä kohtauksista aivan järkyttävän paljon. Pelko kohtauksen uusimisesta sai, kuten paniikkihäiriöitä sairastavat tietävät, aikaan kauhean olotilan kaikilla herkuilla: Kuolemisen pelko, sekoamisen pelko, tärinä, vapina, hengenahdistus, epätodellinen olo, hikoilu, käsittämätön syke jne jne jne)

      Muutaman vuoden tauon jälkeen näin aivan kauhean painajaisunen ja juoksin kuoleman pelossa ympäri taloa yöllä. Aamulla paniikkikohtaukset jatkuivat vuosien tauon jälkeen. Sitten terapiaan pariksi vuodeksi ja pelkotilat hävisivät.

      Lukion ensimmäisellä luokalla alkoi yhtäkkiä aivan uskomattoman hirveä sosiaalisten tilanteiden pelko. Paniikkikohtauksista tutut oireet olivat muuttaneet muotoaan. Enää en pelännyt kuolemista/sekoamista/pyörtymistä, vaan punastumista ja hikoilua - eli itsensä täydellistä nolaamista. En kertonut kenellekään mitään. Aloin vain välttämään kaikkea sosiaalista elämää: Koulua, kavereita, treffejä, perhetuttujen/sukulaisten tapaamisia, kaupassa käyntiä, asioimista yleensä. Armeijakin oli yhtä tuskaa kun jouduin esiintymään pulssi sadassakahdeksassakympissä ja naama tulipunaisena. Erakkouduin, tuskastuin, masennuin ja ahdistuin lisää, jonka seurauksena tein entistä vähemmän asioita.

      Korkeakoulussa suoriuduin kahdesta vuodesta ilman mitään paniikkikohtauksia, vain sosiaalinen fobia piristi päiviäni ja teki kaikesta kymmenen kertaa raskaampaa. Ruokala, esitelmät, juhlat.... Masentavaa edes ajatella miten paljon hauskaa olisin voinut pitää.

      Pari vuotta sitten aloin voida paremmin sosiaalisesti ja pystyin pitämään sykkeeni hallinnassa ja olo parani. Mutta sitten vanha kunnon paniikkihäiriö palasi.

      En voinut mennä tentteihin sekoamisen/pyörtymisen pelossa. En voinut mennä luennoille (joskus takariviin uskaltauduin). Tein vähemmän vuoroja töissä. Keksin "kouluun satsaamisen" syyksi vähäiseen tuntimäärääni. Samaan aikaan olin käytännössä lopettanut koulussa käynnin ja opiskelun. Opintotuki loppui. Otin pikavipin ja toisenkin kun en kehdannut kertoa totuutta vanhemmille. Halusin pitää menestyvän opiskelijan maskin päällä. Aloin valehtelemaan ohjelmastani. Sanoin kavereille meneväni maalle ja perheelle meneväni kavereiden kanssa ulos. Sanoin töissä satsaavani kouluun, ja kavereille, jotka ihmettelivät minun poissaolojani, että teen paljon työvuoroja nyt. Noidankehään jäin ja kunnolla.

      Neljä seinää ja Poika polvihousuinen kirjoittivat viikonlopun sosiaalisen elämän olleen kassaneidille tai koiranulkoiluttajalle muutaman sanan sanominen - huomasin nauravani ääneen, koska tilanteeni on aivan samanlainen. Kerran päivässä uskaltaudun juuri ja juuri kauppaan/mäkkiin/kebabpizzeriaan ostamaan syömistä, ja olen ylpeä itsestäni kun pääsen turvallisesti takaisin omaan kolooni telkkarin haavemaailman ääreen. Olen tällä hetkellä masentunut, pelkään paniikin iskevän ja välttelen lukuisia asioita (parturi, lentokone, pitkän matkan bussi, metro, yleisötapahtumat, illanistujaiset jnejne), olen ahdistunut, väsynyt, turhautunut (olisin voinut elää niin paljon parempaa elämää tähän asti), vihainen, kateellinen ja hyvin yksinäinen.

      Kirjoitin tämän tajunnanvirran tänne, koska ainakin itse koin pientä helpotusta lukiessani muiden enemmän tai vähemmän samankaltaisista tilanteista. Toivon että "tarinani" auttaa jotakuta.

      En aio luovuttaa ja olen hakemassa apua ja olen jo paljastanut todellisen tilanteeni lähimmäisilleni. Aion hankkia elämäni takaisin.

      Panic Away sivuston ohjeiden mukaan sanon vaan kaikille pahimmille peloille että Bring it On!

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mihin Ilkka Kanerva kuoli?

      Kun näin jokin aika sitten kuvan riutuneen näköisestä Kanervasta, sanoin vaimolle että haimasyövältä vaikuttaa. Vaimon isä oli kuollut kyseiseen tauti
      Maailman menoa
      277
      17834
    2. Oho! Susanna Laine uudessa hiustyylissä - Julkkismeikkaajalta tiukka palaute: "Ihan sama..."

      Ex-Salkkarit tähti ja juontaja Susanna Laine on monessa mukana. Ex-missi tunnetaan pitkistä, vaaleista hiuksistaan . Mitäs tykkäät uudesta hiustyylist
      Kotimaiset julkkisjuorut
      24
      5701
    3. Ilkka kanerva

      Ilkka Kanerva kuollut 74v
      Turku
      124
      2651
    4. Yllätyspaljastus: Poppari Robin Packalen kiittää urastaan iskelmätähti Juha Tapiota: "Jos mä en..."

      Oi, mikä tarina. Juha Tapio ja Robin ovat kyllä symppiksiä molemmat. Kumpi heistä on suosikkisi? https://www.suomi24.fi/viihde/yllatyspaljastus-poppar
      Kotimaiset julkkisjuorut
      17
      2178
    5. Venäjän lippulaiva Moskva upotettu Mustallamerellä

      Venäjän laivaston lippulaiva Mustalalmerellä on 180 m pituinen, Neuvostoliiton aikana rakennettu Moskva-niminen risteilijä. Ukraina ilmoitti eilen saa
      Maailman menoa
      336
      1800
    6. Pikkaraiskan puhelut

      Mitä tuo jätkä hakee sillä että julkaisee kuinka kauan on puhunut puhelimessa? Tekee itsestään vieläkin idiootimman tuolla vai mikä tää juttu?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      111
      1051
    7. Ilkka Kanerva on kuollut

      74-vuotiaana.
      Maailman menoa
      59
      976
    8. Hossein Najaf juotti lapset humalaan ja käytti häikäilemättä hyväkseen

      Keski-Suomen käräjäoikeus on tuominnut 60-vuotiaan Hossein Najafin neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Ensimmäisen tytön kanssa hän oli useita kerto
      Maailman menoa
      32
      950
    9. Sofia Belorf ja Sonja Aiello

      Viihtyvät yhdessä dinnerillä. Pienet piirit. Mitä ajatuksia herättää ?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      45
      948
    Aihe