Lauralle

Pakko purkaa vähän ajatuksia tänne, jos vaikka auttaisi jollakin tapaa tähän järjettömään ikävään. Tuskin koskaan näet tätä tekstiä mutta ei se mitään, riittää että saan nää jutut ulos tästä pääkopastani. Erostamme on jo yli vuosi enkä ole vieläkään toipunut siitä, joka päivä tuut tänne kämppääni kummittelemaan kaikkine muistoineen. Vaikka juttumme ei kestänyt vuottakaan niin taisin rakastua sinuun syvemmin kuin keneenkään aikaisemmin ja todennäköisesti keneenkään tästä edespäin. Siun kanssa kaikki asiat oli niin erillaista, ikimuistoisia. Ihan arkiset perusjututkin tuntui erityisiltä... Kaikista ikävintä tässä erossa on se että menetin samalla parhaan ystäväni. Hemmetin ikävää että olin henkisesti liian heikko pitämään siut edes ystävänä... Mut ei voi minkään, itteeni saan syyttää että sähelsin ja kiukuttelin kuin pikku kakara ja tuhosin meiän välit (vaikka OLEVINAAN ollaankin vielä kavereita). Pitää nyt kuitenkin olla kiitollinen että mahdutaan asumaan tässä samas kyläpahasessa ja että voidaan vaihtaa edes ne "kauniit" tekohymyt kun jossain kohdataan...tekohymy ainakin omalta osaltani. Mutta joo, tässä tämmöinen lievästi sekava avautuminen. Rakastan sinuu edelleen enemmän kuin ketään tai mitään vaikka esitänkin välinpitämätöntä. Ylpeys ei vaan anna periksi että tunnustaisin asian siulle koska tiedän ettei meitä enää tule olemaan.