Yksinäisyyttä kaipaava. Kiittämätön paskiainenko olen?

Olen kohta keski-ikäinen nainen, perheellinen ja avioliiton satamaan naitu. Nyt olen alkanut tosissani pohtia miten vetäydyn entistä enemmän syrjään. Olen aina ollut vähän syrjäänvetäytyvä, vaikka minua on aina tituuleerattu sosiaaliseksi. Tunne sisällä ei vain ole kohdannut toisten näkemää todellisuutta.

Minun on hirvittävän vaikea luottaa ihmisiin. Olen tuhlannut energiani vain yhteen ihmiseen/ystävään ja loppuihin on hyvin vaikea keskittyä. Aivan kuin se olisi tuolta yhdeltä jostain pois. Nykyään sen yhdenkin ihmissuhteen ylläpitäminen on vaikeaa. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten saa edes kirjettä kirjoitettua. Nyhrään oman itseni seurassa ja toivon rauhaa aviomieheltä ja lapsilta edes hetkeksi.

Jotenkin tuntuu, että töissä joutuu pakosta olemaan niin sosiaalinen, avoin, puhua, puhua, puhua ja olla kanssakäymisissä, että kotona toivoo voivansa mennä johonkin missä kukaan ei puhu minulle mitään. Sen sijaan vastassa on neljä ihmistä, joilta ei puhe lopu. Mies etenkin on jatkuvasti äänessä, tiukkaa koko ajan kuuntelenko. Suuttuu, jos olen väsynyt ja uppoan itseni sisään. Hänen tapansa käsitellä asioita on puhua ne ääneen ja saada peili toisesta ihmisestä. MInulle se on toisenlainen tapa, käsittelen asioita hiljaa päässäni tai kirjoittaen itsekseni. Se jatkuva tarvitsevuuskin on alkanut ahdistaa. Miehen jatkuva minun tarvitsevuus. Hänellä kun on ongelmia luottaa ja tehdä ystäviä.

Olenkohan ihan kiittämätön vai onkohan minussa joku vika? Yksinäisyyden vika, joka ei tahdo ja kaipaa ketään? Vai olenko vain kiittämätön? Voikohan tästä jotenkin parantua ja olla parempi ihminen? Vuosien mennessä eteenpäin kaipaan entistä vähemmän yhtäkään ihmistä ympärilleen. Ehkä huolestuttavinta on se, että jopa se oma perhe tuntuu niin väsyttävältä nykyään. Ja heistä sentään on aina nauttinut. Vaikkakin myönnän tarvitsevani välillä aikaa, jolloin yksikään heistä ei ole ympärillä.