Itsetunto

Itsetunto ei kohoa millään teksteillä vaan tekemällä. Itsetunto rakentuu onnistumisen kokemuksista. Siitä, että kerta toisensa jälkeen suostuu menemään epämukavuusvyöhykkeelle ja huomaa selvinneensä siitä.

Olisihan se hienoa, jos koneella istumalla ja hölynpölyä lukemalla muuttuisi uudeksi ihmiseksi mutta se nyt ei vaan ole mahdollista. Tee tänään jotain, mitä mielesi on pitkään tehnyt tehdä mutta et ole uskaltanut. Huomenna taas jotain pientä. Ne voivat todellakin olla pieniä asioita, ei tarvitse kiivejä Mount Everestille kuvainnollisesti eikä kirjaimellisesti.

Olisi kiva kuulla onnistumistarinoita. Antaisi jotain toivoa myös itselle.

Tähän ketjuun olisi oikeasti mukava saada onnistumistarinoita! Valitettavasti ne harvat, jotka ovat onnistuneet, tuskin enää kirjoittavat näille palstoille.

Olen myös tullut siihen tulokseen, että suurin ongelmani on juuri itsetunnon puute. Olen pohtinut aika paljon miksi en ole itsevarma. En ole keksinyt muuta syytä kuin että koko elämän jatkunut yksinäisyys on aiheuttanut sen. Mielen täytyy tulkita yksinäisyys niin, että sinussa on jotain vikaa, et ole yhtä hyvä kuin muut.

Yksi keino, jolla itse olen saanut hankittua roimasti itseluottamusta, on ollut punttitreeni. Aikoinaan lukion alussa en uskaltanut suunnilleen edes katsoa ihmisiä kohti. Sitten aloin treenaamaan. Nykyään pystyn toimimaan jo arkisissa tilanteissa ihan luottavaisesti. Enkä nyt tarkoita mitään "uhoa" vaan parempi runko on saanut minut - jostain syystä - arvostamaan itseäni enemmän.

Ehkä tämä kuuluisi pikemmin jonnekin ujous-palstalle tms mutta omana onnistumistarinanani pidän esiintymisjännityksen voittamista. Lähtökohta oli aikuinen ihminen, joka jännitti pelkkää esittäytymistä ryhmässä. Varsinkin jos oli isompi luokka tai ryhmä niin mitä lähemmäksi oma vuoro tuli niin sitä enemmän jännitti, sitä toivoi että olisi ensimmäisten joukossa että se olisi nopeasti ohi. Pelkkä nimen sanominen!

Heittäydyin kuitenkin kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa oli mahdollisuus puhua. Ensimmäiset kerrat, kun jossain seminaarissa tms kysyin tai kommentoin niin ääni vapisi enkä uskaltanut nousta seisomaan. Mikrofoniin puhuminen pahensi jännitystä. Mutta jatkoin sitkeästi, pyysin aika ajon aika turhiakin puheenvuoroja vain jotta joutuisin puhumaan. Aloin olla äänessä kokouksissa ja koulutuksissa ja kaikissa mahdollisissa ryhmätilanteissa.

Nykyisin teen työtä, joka koostuu suurelta osin puhumisesta ihmisten edessä. Olen puhunut isollekin yleisölle.

Vaikka ei haluaisi tehdä esiintymistyötä niin jännityksen voittaminen antaa varmuuden, että selviää monista muistakin tilanteista ja pystyy pitämään puolensa.

"En ole keksinyt muuta syytä kuin että koko elämän jatkunut yksinäisyys on aiheuttanut sen"

Jostain luin, että jos lapsena n.3-vuotiaana on ollut epävakaata, niin ihmisen oma minäkuva kärsii.

En sitten tiedä miten tuo pitää paikkaansa? Tuosta ajasta omat muistikuvat on pelkkiä perheneuvoloita.

No teininä sitä ajatteli olevansa lihava ja ruma. Olihan sitä jo silloin taipumusta pyöreyteen josta tietysti laihempi sai aiheen piikitellä. Enpä ollut koskaan poikien suosiossa enkä edes halunnut, luojan kiitos. Vaan aina on lanttu leikannut ja pää menee poikki siltä joka uskaltaa yrittää hypätä niskan päälle. Sen tähden en ole koskaan joutunut kiusaajan tikuksi. Onneksi ulkonäköpaineet ovat menneen talven lumia vuosikymmen sitten, kun tajusin jo oman parhaani. Jos ei ulkonäkö miellytä äijää, etsiköön toisen. Eipä ole kukaan täydellinen. Ennen olin tosi häveliäs, nykyään kehtaan vaikka mitä. Vaikka tietty ujous ehkä on, etten vieläkään tykkää olla "esitelmää pitämässä" keskellä luokkaa huomion keskipisteenä.

En oikein tiedä että onkos meikäläisellä tämmönen "onnistumistarina". No, parempaan suuntaan ainakin olen mennyt :)

Mulla oli melkosen rankka lapsuus, jonka takia vedin ala- ja yläasteen ajaksi ittelleni eräänlaisen naamarin päälle. Piilotin omat pelkoni ja epävarmuuteni eräänlaisen klovnin olemuksen alle. Lukioon mennessäni, menin lukioon johon ei tullut ketään samalta ala- tai yläasteelta. Siellä ei enää klovnin naamarinikaan auttanut, ja mieleni oli sen jälkeen aivan alaston.

Neljän vuoden ajan en oikeastaan puhunut kellekään muulle, kuin omille perheenjäsenilleni. Lukiossa valitsin mahdollisimman paljon etäopiskelua, ja vältin muita ihmisiä mahdollisimman paljon. Kun kuulin jonkun nauravan bussissa, luulin että hän nauroi minulle. Kun vastaan tuleva hymyili, luulin että hän virnuili että miten hölmöltä näytän.

Vasta hiljattain olen ymmärtänyt katsoa itseäni eri tavalla, nähdä itsessäni hyviäkin asioita ja kuunnella jos joku sanoo jotain positiivista minusta. Ei kai sitä voi kenellekään antaa valmista kaavaa, että tee näin ja itsetuntosi paranee. Tai no... Prosessia ainakin helpottaa se, jos joku sanoo sinusta jotain positiivista. On helpompi uskoa jotain toista, kun omaa itseään. Kun näet itsessäsi edes jonkun pienen positiivisen asian, niin pikku hiljaa sitä rupeaa näkemään muitakin asioita.

Yksi hyvä neuvo on tosissaan tehdä jotain mistä tykkää tosi paljon. Jos tykkää jostain asiasta, niin yleensä on melko hyvä siinä. Ja vaikka ei olisikaan hyvä siinä tai niissä asioissa, niin silloin kuitenkin tekee jotain josta nauttii ja näin luo itselleen positiivista mieltä. Eikä tämän asian tarvitse olla sellainen asia, josta olisi todella intohimoinen. En itsekään ole löytänyt vielä oikeaa intohimon kohdetta, vain paljon pikkuasioita jotka tuottavat minulle mielihyvää, mm. sarjakuvat, tietokonepelit, luonto, miellyttävät terassit, scifi. Ja näitä asioita pystyn kaikkia tekemään yksin, ja voin myös tehdä näitä asioita ihan koska vain.

Itsetunnon kohoaminen on pitkä prosessi, eikä muutosta tapahdu yhdessä yössä, viikossa tai kuukaudessa. Itselläni siihen on mennyt suhtkoht neljä vuotta. Ota eteenpäin kulkevia askeleita hiljaa, yksi kerrallaan. Jos yrität kiirehtiä tätä asiaa, voit kompastua omiin jalkoihisi :)

Ja muista että jos et näe itsessäsi mitään positiivista, niin teeppä seuraava. Mene peilin eteen ja hymyile, ja puff, sinussa on nyt jotain positiivista :)

Tuossapa on jonkun bloggausta ehkäpä aiheeseen liittyen; http://aivomustelma.blogspot.com . Ainakin jonkinmoinen selviytymistarina tapahtumaisillaan parhaillaan.

Jos englantia ymmärtää niin youtubesta löytyy monenmoista tarinaa tavan kansalaisilta heidän erilaisista peloista ja siitä kuinka pelkää ihmisten tuomitsevan sinut. Sekä joidenkin (wannabe?) psykiatrien neuvonantoja löytyy myös. Jonkinlaisiin pelkoihin kai se huono itsetuntokin perustuu. Positiivisten kokemusten puuttumiseen.

Mutta pääasiassa se menenee niin, että pitäisi vain hyväksyä itsensä (ja siitä sitten pyrkiä vähemmän "ikävään" olotilaan). Valitettavasti. Ja että ei välittäisi pashaakaan mitä muut susta ajattelee.

Olen alkanut kiinnostumaan NLP:n ja tietyn motivaatiopuhujan prinsiipeistä. Tutkin asiaa ja ilmoittelen tänne, jos pystyn kohentamaan itsetuntoani.