Kertokaa kuinka olette selviytyneet yli 30v naimisissa ollet ja mitä sen jälkeen kun olette eronneet!!!!!
NAIMISISSA OLEVAT JA OLLEET!!!
APUVA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
232197
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Tärkeä kysymys,minkä esität ja monille omakohtainen kokemus.Minullekin.Kerron siitä tässä sopivalla ajalla kunhan jää aikaa kirjoitustuokioon.....
Olen kokenut. Ensin taistellaan 50 vuotta, senjälkeen tulee rauha maahan.
päättyi rauhan solmimiseen ja yhteiselo ja avunantosopimus on yhä voimassa. Voitto on siis meidän yhteinen.
30v. sodan jälkeen alkaa pikkuviha, niinkö se oli?
dementia vaivata, kun en muista tuota historiaa;))))
Ohi on se 30v kausi avioliitossa. Antoisaa aikaa mutta pois nukkui hän.
Kunhan tottuu yksinolo on ihan OK. Pitää vain keksiä harrastuksia ja menoa joka päivälle.
Yksinollessa on se vapaus - valita asioita jotka kokee hyviksi. Juttuseuraa löytyy jos etsii, kanssaeläjiäkin on ilmaantunut, mutta kaveri voi olla ei muuta.
Lasisia laulukirjoja on syytä välttää, koira tai kissa on ihan piristäviä, aina pitää etsiä hoitokoti kun matkustaa edemmäksi.
Lasten perheet pitävät hyvin elämänreunassa kiinni.Ei pidä juuttua liian pitkäksi aikaa menneeseen.
Jos alakulo iskee, pieni matka, ulos tavanomaisista ympyröistä voi auttaa.
Eipä muuta kuin matkaan,pakkaa reppuusi pientä uteliaisuutta ja sydämen haaveita.Kyllä se siitä!
Ei pitkän avioliiton päättyminen eroon mene koskaan jälkiä jättämättä. Niin syviä sielun vammoja saa että ne kyllä kuljettaa mukanaan lopun ikänsä. Itse ainakin onnun henkisesti ja toivon voivani antaa anteeksi miehelleni, joka hylkäsi minut nuoremman ja kauniimman takia. Hän tosin on tänä päivänä itsekin onneton, mutta tietä toistemme luo emme enää löydä. Minä en voi"alkaa alusta."
Olet oikeassa, ei pitkä eikä lyhytkään liitto jätä kylmäksi tunteita, eron tavalla tai toisella kohdatessa. Muistot pysyvät mukana, aika tosin voi haalistaa mutta ei poista.
En ymmärrä monien toilailuja ihmissuhteissa, kuten en syytä, 3v kestäneen seurustelun päättymiseen.
Toinen osapuoli tuli sokeaksi liehittelystä, tunsi 1kk, sitoutui liittoon.Tuli ongelmia kun huomasi että tässä suhteessa onkin ollut ja on kaiken aikaa kolme,(siipan edellinen miesystävä), siis liian paljon porukkaa.
Näin sitä hyväuskoista jymäytetään ja on myöhäistä katua. Tässä voi lievästi sanoa, parempi katsoa kuin katua. On vähän huono asia kun mielenterveyskin horjuu liiton myötä.
Vahingoniloinen en ole ja myötätuntoakaan ei tipu.
Ollaan oltu yhdessä 40 v. Tavallista, rauhallista elämää yleensä. Riitoja asioista on kuitenkin ollut. Nytkin niin vakavasti, etten tiedä erotaanko. Jokainen päivä tuo tullessaan omat asiat, joita käydään läpi. Lasten ja lastenlasten asiat meitä etupäässä saa riitelemään. Minä haluaisin aina auttaa ja isä antaisi pärjätä itsekseen, vaikka miten huonosti.
Samoilla ongelmilla tässäkin mennään. Meillä vaan isä antaa kaiken myöten kun minä olen sitä vastaan. Rahaa ei osata säästää yhtään äkillisten menojen varalle.....
Nykynuoret , tai oikeastaan meidän keski-ikäiset lapsemme ovat tottuneet vanhempiensa apuun ja saamaan avustusta. Itse olen sellainen, että antaisin paidankin päältäni, jos lapseni tarvitsisivat apua ja tukea, siis taloudellista.Mieheni ja minun välimme ovat nykyisin aivan muodolliset, eli puhumme vain käytännön asioista. Olemme tottuneet toisiimme ja vaikka esm. sukupuolielämää ei välillämme ole ollut vuosikausiin, niin koemme olevamme jotenkin kavereita. Usein tuntuu että rakastan vain lapsiani ja heidän lapsiaan. Mieheni on kuin huonekalu, vanha, tuttu ja turvallinenkin, mutta kuolettavan ikävä. Onneksi hän ei surfaile netissä ja keskustelupalstalla! En ole koskaan aikaisemmin pettänyt häntä. Nyt tein sen. Kerroin intiimistä suhteestamme.Toivoisin kommentteja! Viestitelkää kanssasaisaret!
sitähän elämä on, tyyntä,sadetta,ukkosta ja salamointia,mutta niin tulee ollakin.
Lapset monessakin polvessa tärkeitä, mutta nyt olen oppinut ajattelemaan itseäni,44 aviovuottani muistellen. Sanot että miehesi tuttu huonekalu,mutta ajattele kuinka varma ja turvallinen,mikä sen korvaisi.Lapsilla oma elämä ja tulee ollakin,emme saisi "tuppautua" liikaa.Paras olisi keskittyä siihen "huonekaluun",yhdessä jatkatte pitkään,joten lämmitä suhdetta. Tee jotakin odottamatonta, pusu poskelle,taputus pepulle,helliä sanoja,katso syttyykö mitään "huonekalussasi.
Tuo "pettäminen" on pientä,pikusen pitää voida
aroistakin asioista kertoa. Ehkä avoimmuus olisi hyvä laajemminkin ,purkautuisimme. näin iso-mummi
Löysin nyt vasta tämän palstan uudelleen....
-Niin.Ajauduin hyvin nuorena,17-vuotiaana,ensimmäiseen avioliittooni,koska minuun ihastui voimakastahtoinen,hallitseva mies.Hän osoittautui melko pian luonnehäiriöiseksi ja uskottomaksi.Asunnot ja työpaikat vaihtuivat kymmeniä kertoja.-Olen itse luonteeltani kiltti ja tunnollinen ja tultuani uskoon,päätin kantaa oman vastuuni,maksoi mitä maksoi:"Minun avioeroni ei tule kaunistamaan tämän maan avioerotilastoja!"
-Omistauduin uskollisesti miehelleni,työlle,kodille ja lapsillemme,joita syntyi viisi noin kahdenkymmenen vuoden aikana.Kannoin päävastuuta asunnosta(vuokrista) ja elatuksen menoista.Mieheni raivonpurkaukset ja pahoinpitelyt tuottivat suunnatonta tuskaa ja itkin todella paljon.Rukoilin ja luotin Jumalaan.
Onneksi kodissamme ei käytetty alkoholia eikä tupakkaa.Mieheni oli niiltä osin raitis.-Elämä oli kuitenkin epävarmaa ja turvatonta ne 34 vuotta,jotka liittomme kesti.-Viimeiset 13 vuotta harkitsin eroa -kaikesta uskostani huolimatta.Se oli hidas prosessi.Minun piti kypsyä eroon henkisesti ja varmistua siitä,että se todella on Jumalan tahto.Siihen mennessä kolme lapsistamme oli jo sairastunut ja itsekin pääsin loppuunväsyneenä sairaseläkkeelle.Olin myös menettänyt oman pienen omaisuuteni sekä vanhempieni perinnön mieheni velkoihin.-Syvä varmuus siitä,että ero on oikein tuli syksyllä 1994.Avioeromme astui voimaan vuoden 1996 alussa.Ensimmäinen tunne oli valtava helpotus ja vapaus.-Sitten tuli eron kipu ja tuska:niin pitkä taival hukkaanheitettyä elämää.Siinä meni paras nuoruus ja keski-ikä,omaisuus ja lasten terveys.Eron surutyö oli syvää.Sitä kesti monta vuotta.Itkin pohjattomasti.Oli kuin pohja olisi pudonnut elämältä;raastava yksinäisyys,vaikka minulla olikin Jeesus.Tunsin olevani alaston ilman sormuksia.Meriittini oli kadonnut...kuka oikeastaan olin?Kasasin itseäni eron jälkeen perusteellisesti kokoon ja löysin kokonaisuuden,yksinolemisen ilon ja vapauden.Vuonna 2000 Jumala johdatti elämääni ihmeellisellä tavalla rukousvastauksena uuden puolison.Hän oli leski,vilpitön uskovainen,hyvä ja rehellinen.Hän on IHME!-Täydellisen sopiva mies rinnalleni.Kaikki muuttui uudeksi ja hyväksi.
Melkein uskomattomaksi!Jokainen päivä hänen rinnallaan on ollut juhlaa.Miten helppoa tämä toinen avioliittoni onkaan ja mieheni on ollut enemmän kuin isä omille aikuisille "vammaisille" lapsilleni.Vietämme pian 4-vuotishääpäiväämme.-Sitä kyselen ihmeissäni tänäänkin:voiko täällä maan päällä ihmiselle tapahtua jotakin NÄIN HYVÄÄ kaikkien kärsimysten ja tuskan vuosien jälkeen?!
Taistelija, olet voittosi ansainnut.
Kysymykseesi "voiko täällä maan päällä ihmiselle tapahtua jotakin näin hyvää",vastaan, että voi sinulle, jolla on turva jossain muussa, korkeammassa ja voimakkaammassa, kuin mikään ihmisen antama. Kysymyksesi "voiko..."olikin käsittääkseni täysin retoorinen, sellainen hämmästely.Nykyinen puolisosi on sinulle kirjaimellisesti taivaan lahja.Tahdon siunata sinua ja toivon elämäsi jatkuvan onnellisena! Olet todellakin onnesi ansainnut.Sait aivan sivullisen, vieraan ihmisenkin hyvälle mielelle.
totta, kun sanotaan, että : kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.
Taistelijalle kruunu annettiin jo maan päällä, me heikommat joudumme vielä odottamaan.
Voi kuinka tutulta tuntuikaan lukea kirjoitustasi.
Ihanaa, että olet saanut uuden kumppanin rinnallesi.
Minäkin kärsin aikani, kärsin ja lopulta sairastuin masennukseen.
Paranemiseeni ei ollut enää muuta tietä kuin totaalinen ero miehestä, joka ei enää ollut se sama johon aikoinani rakastuin.
Mies sairastui alkoholismiin, alkoi taloudelliset ja psyykkiset vaikeudet.
Kiltistä ja rauhallisesta miehestä tuli työkyvytön ja vastuuntunnoton valehtelija.
Pelkäsin ja olin voimaton.
Onneksi omat lapseni kannustivat, tukivat ja auttoivat kaikessa.
Heidän itsensä oli eron jälkeen helpompaa lähteä maailmalle, kun tiesivät äidin olevan toipunut entisestä elämästä ja onnellinen uudesta.
Minutkin palkittiin uudella kumppanilla.
Olin jo täysin unohtanut, mitä rakkaus on.
Nyt elämä hymyilee kilpaa oman hymyni kanssa.
Enää en pelkää mennä kotiin, enkä pelkää lähteä kotoa.
Olemme joskus solmineet avioliiton sinisilmäisinä luottaen ja uskoen, Kaikkitietävän silmien edessä.
Jumala on armahtavainen ja rakastava.
Meille annetaan uusi mahdollisuus terveempään ja onnelliseen elämään, jos vain olemme siihen valmiit ja luotamme Kaikkivaltiaaseen.
Vielä kerran: Onnea elämäntaipaleellesi!
palautteesta ja kommenteista!
-Kyllähän se niin on,kuten "Yksin jäänyt" kirjoitti,että pitkän avioliiton päättyminen ei voi tapahtua jälkiä jättämättä.-Suurta Jumalan armoa minulle on tämä uusi onnellinen vaihe elämässäni,sillä minäkin olen ainoastaan raadollinen ihminen,joka elän "jalat maassa",vaikka sydän on taivaassa.-Olin Jumalalle tosi vihainen eroni jälkeen,että "miksi annoit minulle tuollaisen miehen"...enkö olisi parempaa ja säädyllisempää todella ansainnut,kun itse olin "kiltti" pyhäkoulutyttö ja neitsyt tavatessamme...Uskottomuus ja valheellisuus puolisoni taholta rikkoi minut todella syvästi.
-"Taistelu" oli kipeimmin siinä asiassa,että voiko uskova erota ja toinen kysymys:Onko hänellä lupa avioitua uudelleen?-Edellinen kysymys sai vastauksensa 13 vuoden prosessissa ennen eroa ja jälkimmäinen eroni jälkeen.Vastaus vahvistettiin minulle rukoustilanteessa,kun esirukoilijani totesi:"Sinä olet Jumalan silmissä leski.Entinen miehesi on kuollut aviorikoksen tähden...(Mooseksen lain mukaan ennen aviorikoksesta kivitettiin kuoliaaksi)..olet vapaa solmimaan uuden avioliiton..."-Jeesus tuli ja täytti lain-meidänkin puolestamme ristillä kuollessaan.Totta kai uskottomuuden voi antaa avioliitossa anteeksi ja toteuttaa uutta rakkauden lakia ja sen teinkin omassa liitossani useita kertoja.-Mieheni salasi loppuun saakka "harharetkiään",mutta aina jotakin "faktaa" tipahti esille.Minun oli sitä vaikea uskoa,kun uskoin hänestä parasta ja kuulin hänen sanovan:"Sinua minä olen aina rakastanut!"
Sexielämämämmekin oli tasapainoista.Ihme kyllä.
-"Astiani" vain tuli täyteen.Hitaasti ja varmasti.Muutama vuosi ennen eroa,ilmoitin miehelleni,"etten tule jakamaan sinua enää kenenkään kanssa.Jos yksikin "tapaus" ilmenee tästä päivästä eteenpäin,niin meidän liittomme tulee päättymään.Kaikki entiset asiat annan anteeksi Sinulle ja ne ovat nyt Jeesuksen veren alla."-Merkillistä muuten,että puolisoni syytti Jeesusta kaikesta ja puolusteli uskottomuuttaan uskoontulollani.Hän oli uskoton minulle jo seurusteluvaiheessa - eikä Jeesus ollut silloin mukana kuvioissa.-Raamattua puolisoni myös siteerasi taitavasti:"Vaimojen tulee olla nöyriä ja uskollisia,miehelleen alamaisia kaikessa.Miehellä voi olla montakin "vaimoa" yhtä aikaa,kuten raamatun aikoina..."
-No,tässä nyt pala elämän historiaani.Toivottavasti jollekin lukijalle avuksi.-En tahdo tuomita ketään.Jumala on se,joka on Tuomarimme ja Hän antoi Poikansa syntiemme sovitukseksi.Kaikki synnit saamme anteeksi täällä maan päällä,kun sitä pyydämme.Jeesuksen tähden.
-Jäljet ja haavat aina jäävät.Nekin paranevat hiljalleen Jumalan rakkauden ja armon auringon hellässä hoidossa.-Lapseni ovat kerran kaikki taivaassa täysin terveitä,niinkuin olen itsekin.Kun lehti kääntyy ihmisen elämässä ja kaikki muuttuu,sitä ei tahdo uskoa mitenkään todeksi.Kaikki on kuin ihmeellisintä satua.Ja kuitenkin totta.-Elän "ihmeen" keskellä tänään.Kiitän siitä Jumalaa.-Rukousvastaukset antavat joskus odottaa..jopa yli 30 vuotta.-Nykyisen puolisoni vaimo kuoli syöpään samana vuonna,kun avioeroni astui voimaan.-Nuoruudessa emme kai olisi tavanneetkaan toisiamme?Asuimme eri puolilla Suomea.Nyt Jumala johdatti meidät yhteen.Oikealla tavalla ja oikealla ajalla.
-Koskettavinta hääjuhlassamme oli,kun mieheni lauloi minulle ääni väristen itkua pidätellen:"Sua vain yli kaiken mä rakastan...."
-Elämän uskoa ja toivoa Sinulle,joka olet myös pitkän liittosi menettänyt ja olet tänään ilman päämäärää ja valoa nähdäksesi tietä,mihin suuntaan seuraavan askeleesi otat.-Kaikki voi muuttua uudeksi ja hyväksi Sinunkin elämässäsi!
Tiedän ettei minun pitäisi laittaa omaa kauhaani soppaan, mutta kirjoittelunne on senkaltaista, ettei voi kuin hämmästellä.
Luin tuossa eräältä palstalta ulkomaalaisten miesten
näkemyksiä suomalaisesta naisesta. Tulkoon sekin esille kun teillä näyttää olevan niin mustavalkoisia ja karmeita kokemuksia miehistä.
http://naiset.almamedia.fi/helmi/ihmissuhteita/rakkauttajaromantiikkaa.shtml/302267?SeOikea
lukemassa nuo linkit ja eksyin vielä harhailemaan muillekkin poluille.
Mielestäni ulkomaalaiset miehet suhtautuivat positiivisesti suomalaisiin naisiin.
Suomalaiselle naiselle on hyvin voimakkaasti iskostunut tämä raamatun sanoma, että mies on perheenpää ja nainen alamainen, mutta kuinka moni suomalainen mies ymmärtää tämän sanoman; melkein kaikki väärin!
Kunnioita sitten naisena tämmöstä miestä!
Politiikan, lääketieteen ja talouselämän huipulla on perheenäitejä ja olen varma että heidän taustalla on kannustava aviomies ja hämmästynyt appiukko!
Miksi nainen ei menesty liike-elämässä.
Noh ! Sehän on aivan selvä asia sanomattakin.
- Naisella ei ole kannustavaa ja ymmärtävää vaimoa ! !
Onneksi Sinulle lopulta kävi näin hyvin! Itse olen kokenut, että rukous auttaa kummasti. Vaikka olen tavallinen kirkkouskovainen; siis harvoin kirkossa kävijä, mutta kuitenkin rukoilen paljon ja vilpittömästi. Että sehän Sinuakin auttoi! Onnea perheellesi!
Mihin me miehet kohta naista tarvitaan ?
Mehän voimme hankkia kakadu-papukaijan häkkiin pälpättämään.
Kodin hommatkin alkavat olla jo miehillä niin hanskassa avustavien koneiden japlvelujen ansiosta.
Uusin juttu on, että miehetkin voivat piakkoina alkaa synnyttää lapsia. Naisliikkeet ja kirkot saattavat tietysti vastustaa naisten perinteistä yksinoikeutta ja mandaattia, mutta ainakin Kiinassa
asiaan suhtaudutaan vakavasti.
Laitan MB-lehden linkin, josta kielitaitoiset päässevät jopa jutun alkulähteille:
http://www.mbnet.fi/net.nyt/juttu.aspx?id=467
Panevatko miehetkin kohta pullan uuniin ?
yli 30 vuotta naimisissa olin, kunnes mies löysi nuoremman - ah niin kauniin - ja siihen se liitto päättyi. Ensin oli vaikeaa, tietenkin, mutta kaikki kääntyi ihan hyvin päin. Olen onnellisempi kuin koskaan avioliittoni aikana, vaikka osittain turvaton. Olen saanut kokea rakkautta, hellyyttä, ihailua ja välittämistä enemmän kuin koskaan. Seison omilla jaloillani ja kuvittelen pärjääväni hyvin. Lapset on kaukana. Ystävät kuolee ympäriltä, kuka mihinkin. Kuitenkin toivoisin löytäväni vielä vanhuuden päivien varalle (mies)ystävän. Toivon pysyväni terveenä ja jaksaa mahdollisimman pitkälle, maalata ja matkustaa, keskustella ja seurustella. Kaiken kaikkiaan; olen selviytynyt hyvin, kiitos ystävien ja harrastusten, niin, ja - terveyden!