Teenkö traumoja lapsillemme?

Lapsi traumatisoituu tunteettoman ja itsekkään maanikon kanssa aivan varmasti. Maanikko ei ymmärrä toisten ihmisten tunteista eikä tarpeista mitään, häneltä puttuu tahdikkuus ja empaattisuus täysin.

Lapsesi elää helvetissä silloin kun luulet, että lapsellasi on hauskaa. Mania vääristää tunteesi, et ehkä edes jäljestäpäin tajua miten idioottimaisia ja vastuuttomia tekoja maanisena teet. Lapsesi traumatisoituu varmasti ja voi olla, että hän aikuisena ei koskaan anna sinulle maanista käytöstäsi anteeksi. Laskun saat tekosistasi sitten myöhemmin, lapsesi kärsii nyt.

Samaa mieltä, että lapsi kärsii, jos vanhemmalla ei ole bipon hoito hanskassa.
Kovin on erilaisia äidin/isän tunnetilat ja käytös varsinkin hypo/maanisina kausina. Sydän syrjällä olen seurannut exäni tempauksia ja hermoillut teinin puolesta, että miten suhtautuu esim. välinpitämättömyyteen.

... ja kaksisuuntainenhan on aika vahvasti periytyvä tauti. Alttius sairaudelle ainakin periytyy ja stressaava elämä voi sitten laukaista taudin puhkeamisen. Eli epätasapainoinen ja stressaava lapsuus saattaa aiheuttaa sen, että lapsellasi puhkeaa myöhemmin (tai jo lapsuudessa) sama tauti. Kannattaa kaikin keinoin pyrkiä tasapainoiseen elämään, se on kaikkien etu.

Kyllä, traumatisoit lapsesi ja olet paska äiti jos et huolehdi asianmukaisesta lääkityksestä. Oma kaksisuuntaisesta kärsivä isäni ei myöskään tykännyt syödä lääkkeitä, koska ei kokenut itseään mielisairaaksi.

Muistan lapsena ihmetelleeni miksi isä valehtelee koko ajan ja päätelleeni ajoittaisen välinpitämättömyyden johtuvan siitä, että olisin ollut paha/huono lapsi.(diagnoosia ei ollut, eikä kukaan selittänyt asiaa lapsille ja olimme usein keskenämme sairaan isän kanssa.) Lisäksi, mitään rutiineja ei ollut ja yhdessä maalailtiin pilvilinnoja, mikä oli ihan hauskaa. Mutta kääntöpuolena olimme välillä aivan heitteillä ja onnettomuuksia ym. sattui paljon. "Huippuhetkiä" kaksisuuntaiseen liittyen olivat isän epäonnistuneet tappo- (depression aikaan) ja raiskaus- (vauhti, psykoosi ja panetus) yritykset alakoulu ikäisenä.

Isäni kohdalla sairaus paheni jatkuvasti, jokaisen hoitamattoman "jakson" jälkeen.

Ja höpö höpö! Jos oireet ovat jotakuinkin hallinnassa, eikä maniaan liity aggressiivisuutta, eivät lapset siitä kärsi.

Isi tai äiskä voi olla vähän erikoinen, mutta niin on moni tervekin. Minä ainakin olen hellä äiti, kerron avoimesti lukio-ikäiselle lapselleni, että hypo on päällä. Lapset tietävät, että olen kuitenkin se sama ja luotettava äiti, vaikka vointi vähän vaihteleekin.

Nuo teidän kauhukertomukset raiskauksista eivät liity kaksisuuntaisuuteen, vaan mielummin antisosiaaliseen tai psykopaattiseen persoonallisuushäiriöön. Tiedän monia tosimaanikoita, joilla on erinomaiset suhteet lapsiinsa ja toisinpäin. Ovat menestyneet opiskeluissaan ja geenien summahan se sitten lopulta näyttää, sairastuvatko he itse myöhemmin aikuisiällä

Jos mania on psykoottistasoinen, silloin tietenkin tarvitaan sairaalajakso. Hyvänen aika, ei se äidistä tai isästä huonompaa tee. Mutta tietenkin täytyy hoitosuhteen ja lääkityksen olla kunnossa. Miksi ei olisi - eihän syöpääkään tai reumaa jätetä hoitamatta! Toivottavasti olet hakenut hoitoa sairauteesi, kun tunnistat kuitenkin manian oireet.

Monilla on mielipiteet suoraan rauta- tai keskiajalta!

Yhdyn hypomutsin kirjoitukseen!

Meillä lapsille on selitetty tarkkaan (sen verran kun ymmärtävät), mistä on kyse. Siis miksi äidin vointi vaihtelee. Ja kaksisuuntainen ei todellakaan ole automaattisesti tunteeton, epäempaattinen, valehteleva paska.

Toisekseen, mä sain diagnoosin vasta, kun lapset oli jo tehty eli kylmästi sanottuna, jos saavat traumoja, niin minkä ihmeen mä sille mahdan? Olisko sitten parempi, että häipysin kuivioista kokonaan?? Hoidan itseäni kuitenkin parhaani mukaan. Eikä lapset ainakaan häpeä sairauttani. Niitten kaveritkin tietää, että olen "päästä sairas" :)) Eli meillä se on yksi sairaus muiden joukossa. Tarkoitan, että meillä sitä ei pidetä sen kummempana kuin muitakaan sairauksia. Ja onhan lapsilla kuitenkin isä, joka on "tasainen".

Todellakin tuntuu ihmisten mielipiteet ja tietämys asioista olevan kivikautisia!!

Toki bipot voivat ja varmaan ovatkin jääviä vastaamaan, mutta.. pitäiskö siis häipyä lasten elämästä kokonaan vai mitä ihmettä tässä tulisi tehdä, ettei aiheuttaisi lapsille traumoja?? Kaikki bipot eivät todellakaan ole hoitovastaisia tai luista tekemistä vääryyksistään. Viimeistä kappaletta bipottoman kirjoituksest en ymmärrä?? Ehkä se johtuu siitä, että itse olen bipo... jotenki vaan ärsyttää silti, että kuvitellaan kaikkien bipojen olevan samanlaisia eli hirveetä yleistystä..

itse olen miettinyt samaa.. minkälaisia traumoja aiheutan lapsilleni?
ruokin heidät, pidän heidät puhtaana ja touhaan heidän kanssaan. välillä on tietenkin vähän vähempitouhuisia aikoja, mutta silloin ollaankin isovanhempien luona usein kyläilemässä.

olen myös miettinyt sitä, että olisiko lapsien parempi olla vain isänsä luona. (yhteishuoltajuus)
isä muistuttaa aika pahasti narsistia (ei diagnosoitu) mutta hänellä normaali vaimoke, ainakin toivon niin.

vai sanooko jonkun järki tässä nyt sitten niin, että lapsien olisi parasta olla irrallaan molemmista vanhemmista?

Noh, tästä voidaan olla juuri niiin monta mieltä kuin kirjoittajiakin on.
Itse olen kahdelta eri lääkäriltä saanut kuulla että mikäli olet tautisi herra, eli tiedät koska mitäkin pitää tehdä, niin tauti ei vaikuta lapsiisi haitallisesti siten että olisit huono tai epäkelpo vanhempi.

Itselläni on ollut vuosia sairastumaton tila ja muistan minkälaisia ovat tautiajat, vertaan niitä ystäviini joilla ei ole diagnoosia ja totean että kyllä ne "terveet" voivat olla samanlaisia tai pahempiakin.

Lapset kun tulevat riittävään ikään, heille pitää kertoa taudista niin kuin muistakin asioista. Että sitä jos äiti on outo joskus, ei pidä pelätä tai hävetä. Se menee ohi ja kuuluu äidin elämään.

Erään ystäväni isällä oli tauti, jota hän ei hoitanut yhtään millään lailla: menetti työpaikkansa, rahansa, perheensäkin lopulta jne. ja oli todella "hullu" kun tauti iski päälle. Ystäväni ja hänen siskonsa ovat normaaleja ihmisiä, heitä isänsä tauti ei ole millään lailla tehnyt traumaattisiksi tms. mutta toki muistan ystäväni ihmetelleen jossain vaihessa että miksei isä hae hoitoa itselleen. Toki ystäväni siskonsa kanssa ymmärtävät että tauti teki isänsä asioista hankalia jne mutta ymmärtävät myös että myös muilla ihmisillä voi olla vastaavia kokemuksia vaikkei olisikaan mitään diagnosoitua tautia. Esim alkoholin kanssa liikaa läträävää yleensä aiheuttaa enemmän traumoja lapsiinsa.

Toki nyt pitää muistaa taudin eri asteet. Minulla on lievä. Jos jollakulla on pahakin niin ehkä sitten pitää ajatella toisin. Mutta lievää voisi rinnastaa jotenkin sellaisen normaalin impulsiivisen ihmisen luonteenpiirteeseen. Onhan niilläkin vauhdikkaita päiviä ja sitten tunneherkkinä taas tulee jonkinmoinen alamäki.

Muistaa pitää aina olla taudin kanssa sinut, oppia sen kujeet ja hakea tarvittaessa lääkitys. Ennaltaehkäisy on kaiken a ja o; päihteettömyys, monipuolinen ruoka, vitamiinit, ulkoilu, säännöllinen rytmi ja sopivan pituinen uni. Näihin asioihin kun itse aloin kiinnittää huomiota, niin tauti alkoi nujertumaan, nyt poissa pysynyt vuosia. Minulla on kaksi pientä lasta.