Masennus ja päänsisäinen maailma

Millään ei ole mitään väliä. Jokainen ajatus on yhdentekevä, jokainen teko on turtumusta, tulevalla ei ole kertakaikkisen väliä. Raiskaus, kuolema, oikeudenmukaisuus, millään ei ole merkitystä. Huumeet roks, rappio roks. Kidutus käy viihteenä. Kuka vittu jaksaa elää vain pelkästään sen vuoksi, että joku muu olisi tyytyväinen? En ainakaan minä. En jaksa enää. Tuntuu niin hyvältä kertoa tämä kaikki mielettömyys. En jaksa välittää terveydestäni, en jaksa välittää vaatteistani, en mistään. Kriisistä kriisiin. Ismon kappaleessa tiivistyy kaikki oleellinen. Kaikki on kokeiltu ja mitä jäi käteen: iniseviä käskyttäjiä ja piiskaajia pään täydeltä. Tee tätä tai tätä niin saavutat merkityksen. Ja vitut. Kaikki tyssää, jos ei päivän sisällä niin viikon tai kuukauden.
Olen niin kyllästynyt pään sisäisiin persooniini ja niiden ristiriitoihin etten jaksa enää välittää seurauksista. Kuolema tuntuu mahdollisuudelta, mukavalta matkalta johonkin lämpöön. Samalla kun jauhan paskaa pääni sisällä eri persoonat vittuilevat: ”Mitä itsesäälistä möngerrystä se kirjoittaa”. Olen niin kyllästynyt jatkuviin itsesyytöksiin, epäilyihin ja taisteluun siitä, kuinka tätä elämää vittu pitäisi elää. Ei hajuakaan. Olen yrittänyt urheilla: joo kyllähän siitä hyvä olo tulee, mutta niinhän oluestakin. Ei ne silti poista jatkuvaa pään sisäistä taistelua moraalista, päämäärästä ja mistä lie unitiloista, joissa kroppaasi ohjaa joku tapaamasi traumatisoiva persoona.
Meikistä oikeasti tuntuu, että esim kaupungilla kävellessäni olen luokan edessä ja kaikki tuijottaa. Silloin mun mieli ottaa jotenki musta vallan ja alkaa liikuttaa mun naamaa, jalkoja ja käsiä niin kuin en ite niitä liikkuttaisi. Tuntuu kuin joku paha persoona ”viettelis” mut käyttäytymään jotenki säälittävästi. Kun kävelen kadulla tunnen itseni säälittäväksi pelleilijäksi, näyttelijäksi tai joksikin. Seuraan tilannetta etäältä ja mietin, milloin vittu tää menee ohi. Se on kuin elokuvaa, mutta katson itseäni pään sisältä: se ei ole pelottavaa, mutta tuntuu kuin olisit jonkun epäilyttävän tyypin reppuselässä ja yrittäisit epätoivoisesti irrottautua. Sitte kun ei ole yhtään ihmistä näköpiirissä, tuntuu kuin olisi taas jokseenkin ruumiissaan. Tämän takia en viihdy kaupungilla tai ihmisten ilmoilla. Nämä tilat ovat jo tulleet niin tutuiksi vuosien saatossa että en tiedä mikä on enää normaalia, en ole tiennyt pitkään aikaan. Vastaushan on: mikään ei ole normaalia, kaikki on normaalia, riippuu voitko tehdä työsi ja ansaita rahaa! Ja eikun pameja naamaan ja sil viissiin.