Silloin kun olimme Sortavalassa YH:n aikana syksyllä 1939 oli meidän tärkeänä työnä
iltaisin kulkea huoneesta toiseen eli toimistoihin sekä kerätä siellä isoon säkkiin kaikki paperikoreissa olevat paperit. Tätä työtä valvoi vielä päivystävä upseeri jolla oli asian-
mukaisesti myös pistoolikotelo vyöllään. Yleensä teimme kahden lähetin kanssa tätä
hommaa. Kun paperikorit olivat tyhjennetty siirryttiin hotellin kellariin, pannuhuoneeseen ja pudotimme kattilan päältä olevasta luukusta säkkien sisällön polttopesään ja vielä pit-
källä rautatangolla hämmentäen oli varmistettava että kaikki paperit olivat varmasti pa-
laneet.
Tätä tehtävää ei ollut enää sodan aikana Suistamolla vaan jokainen toimisto huolehti it-
senäisesti tuon hävittämisen. Mutta muita tehtäviä riitti meille jokaiselle. Siinä koulura-
kennuksen ja Araman talon (jossa minun työpaikkani) välillä oli Särkkälän talo, johon
oli sijoitettu ns. kirjaamo jonka johdossa oli kokenut kapitulantti, vääpeli Esko Uuttu, apu-
laisenaan kersantti Lauri Turunen. Esko Uuttu oli silloin YH:n aikana katsonut myös et-
tä läheteillä oli aina jotain tehtävää, jos ei muuta, niin käännettiin kirjekuoria uudelleen
käyttöön. Tämä hommakin oli nyt poissa, en ainakaan muista, että olisi sitä työtä teh-
ty sodan aikana.
Särkkälän talossa oli myös henkilökunnan ruokailu. Keittiössä työskenteli kaksi sorta-
valaista lottaa ja yksi talon tytöistä, Särkkälän Helvi, jonka ei tarvinnut lähteä evakkoon
kuten talon muu joukko.Heidän evakkopaikaksi oli määrätty Jalasjärvi.
Araman talossa oli, kuten olen jo maininnut, komento-osasto jossa työskenteli Matti
Nevasaaren lisäksi luutnantti, varatuomari Ragnar Feiring. Taisi olla Varkaudesta läh-
tenyt upseeri joka sai Kampa-Ragnari nimen siitä kun hänellä oli ainakin seitsemän kam-
man arsenaali hiusten hoitoa varten ja jotka minä jouduin päivittäin puhdistamaan. Myös
toinen varatuomari, olikohan silloin vielä vänrikki Eero Ignatius. Hauska upseeri, eikä
tärkeillyt lainkaan. Lisäksi oli kaksi kersanttia, Hirvonen joka oli reserviläinen ja toinen
kersantti, kapitulantti Yrjö Kokkonen. Hänet komennettiin tammikuussa 1940 UK:n Niinisaloon. Vielä löytyi yksi lotta, Leskinen nimeltään. Hän menetti sulhasensa lento-
koneiden hakureissulla jossain Alpeilla joulukuun aikana.
Talossa oli myös usein työskentelmässä IV AK:n pappi, Hellä Erviö ja jonka luona pis-
täytyvät mm. Kollaalla usein käynyt, pastori ja kansanedustaja Antti Rantamaa sekä
ortodoksinen, olikohan sotarovasti jonka nimi ei nyt tule mieleen sekä12.D:n pappi jo-
ka tuurasi kerran Erviön lomaillessa. Tämän lisäksi rakennuksen lämmityksestä ja sii-
vouksesta huolehtivat kolme reservin sotamiestä, joiden nimet olivat Repo ja Laakkonen
mutta kolmas nimi on kadonnut muistista. Laakonen oli Kuopiolainen ja hänet tapasin
vielä Jatkosodan jälkeen Kuopiossa. Pastori Erviö majaili jonkun upseerin kanssa lä-
hellä Araman taloa Palomyllylle päin ja hänellä oli siellä käytössään mm. kaukokirjoitin
josta usein sai lukea IV AK:n alueella kaatuneiden nimiä.
Aino Patrikka kertoi joskus sodan jälkeen, vuosikymmeniä myöhemmin kun kävin haas-
tattelemassa häntä Varkaudessa kuinka hän 30.11.39 illalla tuli Suistamon kirkolta ko-
tiinsa koululle niin vartiomies ei meinannut laskea häntä kouluun sisälle. Selvisihän se
asia sitten mutta hänen oli majoittaudutta erääseen taloon koulun lähelle. Samoin hän
kertoi kuinka eräänä yönä oli hänen koulun asunnon keittiössä kaksi kenraalia, Heiska-
nen lähtevä ja Hägglund saapunut kenraali. Hägglundin todetessa Aino Patrikan lotaksi
ja tietäen hänen olevan omalla koulullaan sanoi Ainolle, että jäät paikoilleen ja teet mitä
hän pyytää ja näin jäi AinoPatrikka koko sodan ajaksi huolehtimaan komentajan ruokai-
lusta.
Paperin polttoa YH:n aikana
10
624
Vastaukset
- Kaliper*
Kävin tässä välillä ruokailemassa ja kiiruhdin jatkamaan tarinointia sillä koskaan ei tiedä
milloinka sitä sortuu sänkyyn- Jalat ovat tosiaan heikossa jamassa mutta onneksi tuo
äly on jotensakin kunnossa. Kerroin tuossa edellisessä osassa Heiskasen lähdöstä ja huhuisivat silloin sellaisen syyn komentajan vaihdoksen olleen siinä, että Heiskanen olisi
halunnut vetää linjat Jänisjokivarren puolustuslinjalle. Näinhän ei ollut. Tämä on selvin-
nyt Talvisodan historian 3 osassa. Heiskasen varsinainen syy syrjäyttämiseen oli epä-
onnistuneet muut sotatoimet Kollaan seudulla.
Tuolla aikaisemmin puhuin omasta törppäilystäni jonka tähden sain siirron toiseen taloon
johtui minun hevosiin kohdistuvasta innosta.Tuon innostuksen sai aikaan jo YH:n aikana
esikunnassa palvellut kornetti Martti Ahonen. Kornetin lisäksi esikunnan "töpinässä" pal-
veli kaksi reserviläistä, jotka olivat suorittaneet asevelvollisuutensa rakuunoissa. Nämä
Sortavalan maalaiskunnasta olevat miehet, Pennanen ja Siilin Jussi. Heidän upeat lauk-
kaesitykset talvisella tiellä vetivät minua yhä kiihkeämmin hevosten pariin. Poikkeuksitta
silloin kun jouduin asiomaan Suistamon kirkolla, poikkesin tietysti töpinään, katsomaan
hevosia. Sain myös luvan satuloida erään ratsun ja ratsastaa mielin määrin. Unohduin
pinään liian pitkäksi ajaksi. Suistamon kirkolla oli myös AK:n halinnollinen toimisto jota
kutsuin sotapoliisitoimistoksi. Sen päällikkönä oli, sotien jälkeen Kuopiossa vaikuttanut
silloinen luutnantti Toimi Tulikoura apulaisenaan alikersantti Esko Peltonen. Hänet tote-
sin joskus myöhemmin maaherrana toimineeksi Peltoseksi.
Talvisotaa käytiin tunnetuin seurauksin. Meille poikasille oli annettu tilaisuus seurata si
tä mitä parhailta paikoilta. Ei meillä kuitenkaan ollut mahdollisuutta jäädä töllistelemään
kenraalin tilannekartan ääreen eikä operatiivisen toimiston salaisuuksia tutkimaan.
Esikunnassa liikkui myös paljon tunnettuja korkea-arvoisia upseereita, divisioonan ko-
mentajia, erillisjoukkojen päälliköitä, sotilaita joka lähtöön, poikkesipa kerran kenraalima-
juri Paavo Talvela jututtamassa Hägglundia. Luulen ja tiedän, että sodan alkuvaiheessa
kävi jopa pataljoonain lähettiupseerit, mutta ne lienevät jääneet sitten sotatoimien jatkuessa ja kiireiden alkaessa todellisiin taisteluihin. Eräs ehkä merkittävin vieras ja vai-
kuttaja oli Päämajan lähettämä eversti Valo Nihtilä, joka Aino Patrikan muistikirjaan on
merkinnyt oleilunsa ajaksi 5.1 - 26.1.1940.Eversti Nihtilä ei suinkaan viettänyt koko aikaa
esikunnassa vaan hän kierteli eri kohteissa rintamalla kuten komentajamme, kenraali-
majuri W. Hägglund.
Mainitsin jo aiemmin Kollaan papin, Antti Rantamaan joka kerran taas käydessään pas-
tori Erviön luona Kollaalle mennessä toi minullekintuomisia. Hän toi punaista kangasta
josta minulle olisi valmistettu punaiset housut. Ikävä kyllä kangas oli koreaa muttei so-
pivaa ratsumiehen housukankaaksi.
Kun matkaamme takaisin Palomyllyn tienhaaraan niin siellä sijaitsi Pioneeritoimisto joka
toimi majuri Oinosen komennossa. Aivan samoilla seuduilla oli Ilmatorjuntatoimisto jo-
ta johti Sortavalalainen majuri Koljonen. Eikä tarvinnut kävellä kauaksi kun olimme jo Va-
listustoimistossa jonka yksi päällikkä, luutnantti Eero Salovaaran toimisto oli Sortava-
lan Seurahuoneella ennenkuin siirtyi maaliskuun alussa 1940 Yhinlahteen, Relanderin
huvilaan. Täällä Suistamolla oli mm. elokuvaohjaaja Ilmari Unho ja toimiston peitenimi
oli HUHU! Oli myös eräs luutnantti jonka nimi on luisunut pois muistista.
Taisteluvälinetoimiston päällikkönä oli kovaääninen majuri T. Hiiskero. Kertoivat hänen
äänensä kuuluvan aina Kollaalle saakka kun Hiiskero puhui. Myös ev.luutnantti Toivo
Veistaro kuului esikuntaan mutta hänestä ei minulle jäänyt kummoista kuvaa.Talous-
päällikkönä oli myös minulle vähemmän tunnettu ev.luut. Glayhills sekä AK:n eläinlää-
käri Klenberg. Suistamon kirkolle matkatessa oli matkan varrella AK:n kuljetustoimisto
Kuuselan talossa ja sen päällikkömnä toimi jääkärikapteeni Veijola ainakin sodan alku-
aikoina. Ja olihasn siellä kirkolla "töpinän" päällikkö, vänrikki Urho ja esikuntakomppa-
nian vääpelinä ylikersantti Heikki Rapo Sortavalasta.
Nyt olen hypellyt milloin missäkin ja meinaan unohtaa jo miehen joka oli aivan kadetti-
koulun ensimmäisiä oppilaita, nimittäin ratsumestari Makkosen joka oli kauan aikaa
koulun jälkeen siviilitöissä ennen Talvisotaa. Makkonen kuten Ilmatoimiston kapteeni
Martiala ja kapteeni Rauhamaa jonka mukana olin kerran kun Rauhamaa kierti Suis-
tamon alueen vartiopaikat.
Tärkeä paikka oli tietysti puhelinkeskus jota hoitivat Sortavalasta siirtyneet Valtion Puhelinlaitoksessa työskennelleet neitoset Margit Kajaste, Kyllikki Lehti ja rouva Pouta-
nen.
Nyt lienen kartoittanut suurimman osan muistamistani henkilöistä ja missä tehtävissä
he toimivat Talvisodassa 1939-40. Seuraavassa pyrin valoittamaan meidän lähettien
työsarkaa vielä.- Kaliper*
Me vanhemmat ihmiset muistamme Talvisodan aikaisen "apurimme", pakkasen. Esikunnan rakennuksia ei saanut lämmittää päivän aikana muulloin kuin lumisateisina päivinä tai sitten yöllä, silloinkin hyvällä kuutamolla näkyi savupiipusta nousevat savut selvästi, mutta lentotoiminta oli melkein olematonta öisin. Päivisin oli, näin jälkeenpäin muistellen, melkein aina kauniita ja aurinkoisia ilmoja ja silloin liikkuivat vihollisen koneet
hyvinkin ahkerasti.
Näistä lentoilmoista on jäänyt mieleen eräs matka Araman talolta eli komentotoimistosta kenraalin komentopaikkaan, Palomyllyn koululle. Matka sinne ei ollut kovin pitkä, ilma oli kuulaan kirkas pakkasilma.
Kulkiessani tietä pitkin kantautui korviini lentokoneiden yhtämittaisen tasainen ääni sellaisena kun sen vain voi kuulla kovalla pakkasella ja ison laivueen aiheuttamana. Tajusin koneet korkealla lentäviksi, mutta heittäydyin siitä huolimatta tien varteen piekälleni, sillä meille oli teroitettu esikunnan salaamista, toisin sanoen, jos viholliskoneita on liikkeellä, oli pysyttävä liikkumattomana paikallaan ja aina oli käytettävä lsuojavarustusta eli lumipukua.
Siinä maassa maaten tajusin, ettei minua kukaan voi huomata, mutta silloin iski tajuntaani toinen, hirvittävämpi ajatus. Olin unohtanut komentotoimistosta lähtiessäni ottaa mukaani kaasunaamari! Mielessäni risteilivät nyt ajatukset kaasuvaarasta ja miten minulle käy, jos vihollinen laskee kaasua? Siinä yksin maatessa pelkäsin todella, sillä tuo kaasupelko kuului silloin Talvisodan alussa ajan henkeen. Ja nyt 72 vuoden jälkeen kun tarkemmin ajattelen tapausta, ei silloin tullut pelko mieleen siinä tapauksessa, että vihollinen olisi käyttänyt kaasua vaan suurin pelon aihe oli se, ettei tuo kallisarvoinen kaasunaamari tullut mukaan.Ihmeellisesti olimme valmistautuneet siihenkin vaaraan joka saattoi kuulua sotatoimiin. Ehkä tähän asennoitumiseen oli vaikuttamassa ne syksyn 1939 aikana tapahtuneet kaasusuojelunäytökset Sortavalassa.Lentolaivue meni menojaan, ehkä pommituskohteena oli Värtsilä tai Joensuu. Tämän tapauksen jälkeen jäi
kaasunaamari jo sivuseikaksi, se ei enää keikkunut kaulassa, vaan unohtuio toistamiseen toimiston naulaan. - Kaliper*
Kaliper* kirjoitti:
Me vanhemmat ihmiset muistamme Talvisodan aikaisen "apurimme", pakkasen. Esikunnan rakennuksia ei saanut lämmittää päivän aikana muulloin kuin lumisateisina päivinä tai sitten yöllä, silloinkin hyvällä kuutamolla näkyi savupiipusta nousevat savut selvästi, mutta lentotoiminta oli melkein olematonta öisin. Päivisin oli, näin jälkeenpäin muistellen, melkein aina kauniita ja aurinkoisia ilmoja ja silloin liikkuivat vihollisen koneet
hyvinkin ahkerasti.
Näistä lentoilmoista on jäänyt mieleen eräs matka Araman talolta eli komentotoimistosta kenraalin komentopaikkaan, Palomyllyn koululle. Matka sinne ei ollut kovin pitkä, ilma oli kuulaan kirkas pakkasilma.
Kulkiessani tietä pitkin kantautui korviini lentokoneiden yhtämittaisen tasainen ääni sellaisena kun sen vain voi kuulla kovalla pakkasella ja ison laivueen aiheuttamana. Tajusin koneet korkealla lentäviksi, mutta heittäydyin siitä huolimatta tien varteen piekälleni, sillä meille oli teroitettu esikunnan salaamista, toisin sanoen, jos viholliskoneita on liikkeellä, oli pysyttävä liikkumattomana paikallaan ja aina oli käytettävä lsuojavarustusta eli lumipukua.
Siinä maassa maaten tajusin, ettei minua kukaan voi huomata, mutta silloin iski tajuntaani toinen, hirvittävämpi ajatus. Olin unohtanut komentotoimistosta lähtiessäni ottaa mukaani kaasunaamari! Mielessäni risteilivät nyt ajatukset kaasuvaarasta ja miten minulle käy, jos vihollinen laskee kaasua? Siinä yksin maatessa pelkäsin todella, sillä tuo kaasupelko kuului silloin Talvisodan alussa ajan henkeen. Ja nyt 72 vuoden jälkeen kun tarkemmin ajattelen tapausta, ei silloin tullut pelko mieleen siinä tapauksessa, että vihollinen olisi käyttänyt kaasua vaan suurin pelon aihe oli se, ettei tuo kallisarvoinen kaasunaamari tullut mukaan.Ihmeellisesti olimme valmistautuneet siihenkin vaaraan joka saattoi kuulua sotatoimiin. Ehkä tähän asennoitumiseen oli vaikuttamassa ne syksyn 1939 aikana tapahtuneet kaasusuojelunäytökset Sortavalassa.Lentolaivue meni menojaan, ehkä pommituskohteena oli Värtsilä tai Joensuu. Tämän tapauksen jälkeen jäi
kaasunaamari jo sivuseikaksi, se ei enää keikkunut kaulassa, vaan unohtuio toistamiseen toimiston naulaan.Useina iltoina poikkesimme tervehtimään Sortavalasta kotoisin olevia tuttuja puhelinkes-
kuksen hoitajia. He olivat Kyllikki Lehti, Kajasteen Margit ja Aino Poutiainen. Myös kirjai-
lija Laila Hietamies kirjoitti keskuksen tytöistä kirjassaan "Unohduksen lumet".
Näillä keskusvierailuilla oli hyvä ottaa yhteyttä myös Sortavalaan ja saada tietoja kau-
pungin tapahtumista. Kotiini ei ollut puhelinta, mutta vss-keskus oli se paikka josta enti-
selle heidän lähetilleen he välittivät tietoja. Kerrottakoon, että mm. Lasse Pöystin äiti oli
tyttäriensa kanssa silloin vss-keskuksessa kun minä olin vss-keskuksen lähettinä aivan
YH:n alkuaikoina.
Teimme myös lyhyitä komennusmatkoja. Kerran meille annettiin tilaisuus matkata Leppä-
syrjään, sinne oli erään upseerin välttämättä päästävä. Ehkäpä kyydittävä upseeri oli vä-
hemmän merkittävässä tehtävässä, koska hänen kyytimiehekseen ei määrätty auto-
miestä vaan me lähettipojat saimme tehtävän suoritettavaksi.
Lähdimme jo illan pimetessä ja hevosella ajaen kohti rajaseutua ja etulinjaa joka silloin
sijaitsi Kollaanjoella. Jännityksen ehkä aiheutti talvinen pimeys. Kuunvalo tuli silloin tällöin
näkyviin ohuiden pilviharsojen takaa ja sai aikaan outoja varjoja. Pakkasilmasta johtuen
narisi reenjalakset kuuluvasti pakkaslumessa ja antoi mahdollisesti läheisyydessä piilek-
seville vieraille tiedon liikkeistämme.
Emme osanneet pelätä, emmekä kuvitelleetkaan, että täällä asti liikkuisi muita tähän ai-
kaan ja siksi olimme melko yllättyneitä kun vastaamme hiihteli, tien sivussa, molemmin puolin tietä, pienehkö, lumipukuinen sotilasjoukko. Se tuli ja meni niin, ettei puheita vaih-
dettu. Ehkä yksin vaeltaessamme olisi jännitys ollut melkoinen, mutta tuon upseerin läs-
näolo antoi meille henkistäkin rohkeutta. Desanttivaaran ja vihollispartioiden varalta oli
minulle, kaikesta huolimatta annettu ladattu pistooli koteloon vyölle. (Olin muutaman ker-
ran harjoitellut ampumista Araman talon navettaan tehdyllä ampumaradalla) Mitähän
sitä olisi yhdellä parabellum-pistoolilla pärjännyt tositilanteessa?
Matka meni hyvin. Paluumatkan teimme luonnollisesti keskenämme. Emme viivytelleet
Hevonen ravasi kotiinpäin halukkaasti ja mieliala vielä keveni joka kilometrillä.Palomyl-
lyn tienhaaran vartiomiehelle hihkaistiin jo terveiset "linjoilta". Olimme olevinaan jo käy-
neet lähelläkin, vaikka 12.D:n esikuntaan Loimolaan olisi ollut vielä taivaltamista, mutta
sitähän vartiomies ei tietänyt.
Toisen kerran saimme samanlaisen komennuksen Suistamon lentokentälle. Silloin käy-
timme kapteeni Martialaa lentäjien luona. Kapteeni Martiala oli entisiä Kasinhännän len-
toaseman upseereja. Siitä en ole varma tänäkään päivänä, mitänämä henkilöt tekivät
siellä parakilla, sillä minusta tuntui, että Suistamon kenttä oli melko olematon Talvisodan
aikana tai sitten se sijaitsi järven rannan läheisyydessä!
Ensimmäisistä päivärahoista lähetin evakossa olevalle äidilleni rahaa ja kirjoitin, että
tässä vähän kahvirahaa sinne kotirintamalle! Tuosta rahalähetyksestä olin hyvin ylpeä
ja onnellinen, sillä oli harvinaista, että meikäläisellä oli rahaa yleensä laittaa tai edes o-
mistaa itse rahaa. Nämä hetket, jotka vietin kirjeyhteyksineen omaisten kanssa, karkotti-
vat sodan karmeuden pois vähäksi aikaa.
Silloin tällöin oli meillä mahdollisuus pistäytyä Sortavalassa. Aina se ei onnistunut Päämajaan menevässä, kuriiripostia vievässä henkilöautossa, vaan kerrankin matkasin
kotiini ja takaisin kuorma-auton lavalla pressun alle suojautuen. Matkan aikana pysähtyi auto pari kertaa, jolloin oli juoksemalla vähän aikaa saada taas lämpimämpi olotila.
Kuljettajan toverina oli sillä reissulla kaksi lottaa kopissa ja heille mielihyvin soi paremmat
tilat.Seuraavan kerran selvitän kirjettäni Marsalkalle. - Kaliper*
Kaliper* kirjoitti:
Useina iltoina poikkesimme tervehtimään Sortavalasta kotoisin olevia tuttuja puhelinkes-
kuksen hoitajia. He olivat Kyllikki Lehti, Kajasteen Margit ja Aino Poutiainen. Myös kirjai-
lija Laila Hietamies kirjoitti keskuksen tytöistä kirjassaan "Unohduksen lumet".
Näillä keskusvierailuilla oli hyvä ottaa yhteyttä myös Sortavalaan ja saada tietoja kau-
pungin tapahtumista. Kotiini ei ollut puhelinta, mutta vss-keskus oli se paikka josta enti-
selle heidän lähetilleen he välittivät tietoja. Kerrottakoon, että mm. Lasse Pöystin äiti oli
tyttäriensa kanssa silloin vss-keskuksessa kun minä olin vss-keskuksen lähettinä aivan
YH:n alkuaikoina.
Teimme myös lyhyitä komennusmatkoja. Kerran meille annettiin tilaisuus matkata Leppä-
syrjään, sinne oli erään upseerin välttämättä päästävä. Ehkäpä kyydittävä upseeri oli vä-
hemmän merkittävässä tehtävässä, koska hänen kyytimiehekseen ei määrätty auto-
miestä vaan me lähettipojat saimme tehtävän suoritettavaksi.
Lähdimme jo illan pimetessä ja hevosella ajaen kohti rajaseutua ja etulinjaa joka silloin
sijaitsi Kollaanjoella. Jännityksen ehkä aiheutti talvinen pimeys. Kuunvalo tuli silloin tällöin
näkyviin ohuiden pilviharsojen takaa ja sai aikaan outoja varjoja. Pakkasilmasta johtuen
narisi reenjalakset kuuluvasti pakkaslumessa ja antoi mahdollisesti läheisyydessä piilek-
seville vieraille tiedon liikkeistämme.
Emme osanneet pelätä, emmekä kuvitelleetkaan, että täällä asti liikkuisi muita tähän ai-
kaan ja siksi olimme melko yllättyneitä kun vastaamme hiihteli, tien sivussa, molemmin puolin tietä, pienehkö, lumipukuinen sotilasjoukko. Se tuli ja meni niin, ettei puheita vaih-
dettu. Ehkä yksin vaeltaessamme olisi jännitys ollut melkoinen, mutta tuon upseerin läs-
näolo antoi meille henkistäkin rohkeutta. Desanttivaaran ja vihollispartioiden varalta oli
minulle, kaikesta huolimatta annettu ladattu pistooli koteloon vyölle. (Olin muutaman ker-
ran harjoitellut ampumista Araman talon navettaan tehdyllä ampumaradalla) Mitähän
sitä olisi yhdellä parabellum-pistoolilla pärjännyt tositilanteessa?
Matka meni hyvin. Paluumatkan teimme luonnollisesti keskenämme. Emme viivytelleet
Hevonen ravasi kotiinpäin halukkaasti ja mieliala vielä keveni joka kilometrillä.Palomyl-
lyn tienhaaran vartiomiehelle hihkaistiin jo terveiset "linjoilta". Olimme olevinaan jo käy-
neet lähelläkin, vaikka 12.D:n esikuntaan Loimolaan olisi ollut vielä taivaltamista, mutta
sitähän vartiomies ei tietänyt.
Toisen kerran saimme samanlaisen komennuksen Suistamon lentokentälle. Silloin käy-
timme kapteeni Martialaa lentäjien luona. Kapteeni Martiala oli entisiä Kasinhännän len-
toaseman upseereja. Siitä en ole varma tänäkään päivänä, mitänämä henkilöt tekivät
siellä parakilla, sillä minusta tuntui, että Suistamon kenttä oli melko olematon Talvisodan
aikana tai sitten se sijaitsi järven rannan läheisyydessä!
Ensimmäisistä päivärahoista lähetin evakossa olevalle äidilleni rahaa ja kirjoitin, että
tässä vähän kahvirahaa sinne kotirintamalle! Tuosta rahalähetyksestä olin hyvin ylpeä
ja onnellinen, sillä oli harvinaista, että meikäläisellä oli rahaa yleensä laittaa tai edes o-
mistaa itse rahaa. Nämä hetket, jotka vietin kirjeyhteyksineen omaisten kanssa, karkotti-
vat sodan karmeuden pois vähäksi aikaa.
Silloin tällöin oli meillä mahdollisuus pistäytyä Sortavalassa. Aina se ei onnistunut Päämajaan menevässä, kuriiripostia vievässä henkilöautossa, vaan kerrankin matkasin
kotiini ja takaisin kuorma-auton lavalla pressun alle suojautuen. Matkan aikana pysähtyi auto pari kertaa, jolloin oli juoksemalla vähän aikaa saada taas lämpimämpi olotila.
Kuljettajan toverina oli sillä reissulla kaksi lottaa kopissa ja heille mielihyvin soi paremmat
tilat.Seuraavan kerran selvitän kirjettäni Marsalkalle.Vuoden 1939 lopulla lähetin kirjeen Marskille. Kirje oli helppo postittaa, koska esikunnas-
ta oli edellä kertomani yhteys päivittäin Päämajaan vieläpä aseistetun upseerin saatta-
mana.
Sain sitten aikanani vastauksen: "SOTAMARSALKKA MANNERHEIM ON VASTAANOT-
TANUT REIPPAAN TERVEHDYKSENNE JA TOIVOTTAA TEILLE ONNEA JA MENESTYSTÄ VUODELLE 194O". Allekirjoituksena oli Erik Mandelin! En ollut mielissäni
allekirjoituksesta, sillä minulle kerrottiin, että Mandelin oli Kenraali Mannerheimin Lasten-
suojeluliiton pääsihteeri? Ihmettelin mitä tekemistä Lastensuojeluliitolla oli asian kanssa
tekemistä. Olin kovasti mielestäni loukkaantunut mutta tietysti sinänsä kirje oli kuitenkin
minulle kallis muisto ja joka säilyi koko sotiemme ajan matkassani, häviten sitten .
KOTIKAUPUNKIA POMMITETTIIN RAJUSTI!
Helmikuun alkupuolella tuli sitten meidän Sortavalalaisten surunpäivä, helmikuun toinen 1940. Tuo päivä oli osoittanut, että sota on totta kotikaupungissani. Saimme sen verran puhelimitse tietoa, että suuri viholliskoneiden määrä oli pommittamassa kaupunkia. Oli
tuskallista olla rauhallisella seudulla, vaikka lähempänä rintamaa, kuin mitä omaiset, vanhempani, sisaret ja velipoika olivat.
Puhelinviesti kertoi edelleen kokokaupungin olevan kiejeissä. Kaupunkiin ei ollut mahdol-
lista päästä käymään, ennenkuin seuraavana päivänä eli 3.2.1940. Siellä roihusivat vielä
rauniot tulessa. Pyysin kuriiriauton kuljettajaa pysäyttämään auton sen talon kohdalla
jossa perheemme silloin asui. Pettymys oli suuri kun koko rakennuksesta ei ollut jäljel-
lä kuin pystyssä törröttävät savupiiput ja savuava raunio. Siinä oli monivuotisen leikki-
paikkani rakennukset maan tasalla. Olimme aivan Talvisodan kynnyksellä muuttaneet
asumaan Maliosen pihasta tähän ns. Alhaisen taloon.
Nousin pettyneenä takaisin autoon ja sanoin meneväni vss-keskukseen, josta tiesin
saavani yösijan ja tietoja. Tiesin, että äitini oli evakossa muualla, mutta missä sisareni ja
veljeni? Tilanne selvisi siellä vss-keskuksessa kuten olin uskonutkin. Isä löytyi eräästä
pommisuojasta (ns. Leanderin-talon) ja sisaristani sain myös tiedot, joten perheemme oli onneksi selvinnyt terveinä tuhoisasta pommituksesta. Veljeni kuului vss-joukkohin ja
oli ollut sammuttamassa tulipaloja missä suinkin pystyivät.
Kaupunkiin oli lähes 100 konetta pudottanut pomminsa. Ne pystyivät lentämään melkein
esteettä suojattoman kaupungin ylle ja tekemään tuhonsa. Yksin helmikuun 2. päivän
pommituksessa oli tuhoutunut yli 70 rakennusta ja yli 20 ihmistä sai surmansa joukossa
oli muutama minunkin tuttuja henkilöitä mm. pari sk-poikaa.
Palasin raskain mielin takaisin Suistamolle suorittamaan lähettipalvelusta. Viikot vierivät raskaiden taistelujen tuloksia kuunnellessa ja puhelinsanomia lukien. Lähellä Araman taloa, Palomyllylle päin olevassa talossa oli pastori Erviön asunto ja siellä oli kaukokirjoi-
tin josta sain nauhalta lukea erään serkkuni miehen kaatumisilmoituksen. Näin Helmi
Parviaisesta tuli sotaleski joka oli Värtsilän Kenraalinkylästä. - Kaliper*
Kaliper* kirjoitti:
Vuoden 1939 lopulla lähetin kirjeen Marskille. Kirje oli helppo postittaa, koska esikunnas-
ta oli edellä kertomani yhteys päivittäin Päämajaan vieläpä aseistetun upseerin saatta-
mana.
Sain sitten aikanani vastauksen: "SOTAMARSALKKA MANNERHEIM ON VASTAANOT-
TANUT REIPPAAN TERVEHDYKSENNE JA TOIVOTTAA TEILLE ONNEA JA MENESTYSTÄ VUODELLE 194O". Allekirjoituksena oli Erik Mandelin! En ollut mielissäni
allekirjoituksesta, sillä minulle kerrottiin, että Mandelin oli Kenraali Mannerheimin Lasten-
suojeluliiton pääsihteeri? Ihmettelin mitä tekemistä Lastensuojeluliitolla oli asian kanssa
tekemistä. Olin kovasti mielestäni loukkaantunut mutta tietysti sinänsä kirje oli kuitenkin
minulle kallis muisto ja joka säilyi koko sotiemme ajan matkassani, häviten sitten .
KOTIKAUPUNKIA POMMITETTIIN RAJUSTI!
Helmikuun alkupuolella tuli sitten meidän Sortavalalaisten surunpäivä, helmikuun toinen 1940. Tuo päivä oli osoittanut, että sota on totta kotikaupungissani. Saimme sen verran puhelimitse tietoa, että suuri viholliskoneiden määrä oli pommittamassa kaupunkia. Oli
tuskallista olla rauhallisella seudulla, vaikka lähempänä rintamaa, kuin mitä omaiset, vanhempani, sisaret ja velipoika olivat.
Puhelinviesti kertoi edelleen kokokaupungin olevan kiejeissä. Kaupunkiin ei ollut mahdol-
lista päästä käymään, ennenkuin seuraavana päivänä eli 3.2.1940. Siellä roihusivat vielä
rauniot tulessa. Pyysin kuriiriauton kuljettajaa pysäyttämään auton sen talon kohdalla
jossa perheemme silloin asui. Pettymys oli suuri kun koko rakennuksesta ei ollut jäljel-
lä kuin pystyssä törröttävät savupiiput ja savuava raunio. Siinä oli monivuotisen leikki-
paikkani rakennukset maan tasalla. Olimme aivan Talvisodan kynnyksellä muuttaneet
asumaan Maliosen pihasta tähän ns. Alhaisen taloon.
Nousin pettyneenä takaisin autoon ja sanoin meneväni vss-keskukseen, josta tiesin
saavani yösijan ja tietoja. Tiesin, että äitini oli evakossa muualla, mutta missä sisareni ja
veljeni? Tilanne selvisi siellä vss-keskuksessa kuten olin uskonutkin. Isä löytyi eräästä
pommisuojasta (ns. Leanderin-talon) ja sisaristani sain myös tiedot, joten perheemme oli onneksi selvinnyt terveinä tuhoisasta pommituksesta. Veljeni kuului vss-joukkohin ja
oli ollut sammuttamassa tulipaloja missä suinkin pystyivät.
Kaupunkiin oli lähes 100 konetta pudottanut pomminsa. Ne pystyivät lentämään melkein
esteettä suojattoman kaupungin ylle ja tekemään tuhonsa. Yksin helmikuun 2. päivän
pommituksessa oli tuhoutunut yli 70 rakennusta ja yli 20 ihmistä sai surmansa joukossa
oli muutama minunkin tuttuja henkilöitä mm. pari sk-poikaa.
Palasin raskain mielin takaisin Suistamolle suorittamaan lähettipalvelusta. Viikot vierivät raskaiden taistelujen tuloksia kuunnellessa ja puhelinsanomia lukien. Lähellä Araman taloa, Palomyllylle päin olevassa talossa oli pastori Erviön asunto ja siellä oli kaukokirjoi-
tin josta sain nauhalta lukea erään serkkuni miehen kaatumisilmoituksen. Näin Helmi
Parviaisesta tuli sotaleski joka oli Värtsilän Kenraalinkylästä.Uusi päivä ja uudet kertomukset.
Talvisodan aikana syntyi Laatokan koillispuolella useita motteja, näinhän niitä saarrettu-
ja vihollisjoukkoja silloin alettiin nimittää. Joku lauluntekijä oli laatinut myös viisumin Ruh-
tinaanmäen taisteluista ja se on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.
Ruhtinaanmäki, siinä ryssä näki, minnepäin on suunnattava edelleen.
Korsun maahan kaivo, kuopan siihen laittoi,
tuliputket ympärille laulamaanm.
Niin ol` motti valmis, Iivanalle kallis, jot ei tahtois jättää mielellään!
Kenraalimottikin laukesi viimein Lemetissä ja mikä ihmeellisintä. pääsimme ennen rau-
hantuloa käymään vallatussa motissa 6.3.1940, siis viikkoa ennen rauhaa. Edellisenä
iltana oli luutnantti Salmela, se kouluneuvos ja kenraali Hägglundin adjutantti sanonut,
että jos seuraavana päivänä on pilvinen sää, niin meillä on mahdollisuus päästä hänen
ja ev.luut. Kuussaaren mukana Lemettiin! Totta kait odotimme jännittyneenä seuraavaa päivää ja aamua.
Aamu näyttikin hyvin harmaan pimeältä ja toverikseni lähti, nyt jo tuonpuoleisiin siirtynyt
lähettitoverini Olavi Vänttinen sekä lotat Tuula Sainio ja Aino Patrikka, mutta Kuussaa-
relle lähtö ei sopinut tärkeimpien asioiden johdosta.
Jo matka Lemettiin oli mielenkiintoista seurattavaa. Olin useasti kuullut mainittavan Sys-
kyjärven Hovista, nyt menimme sen ohi edelleen rintamaa kohti. Sivuutimme Ruhtinaan-
mäen taistelupaikat. Lemetti näyttäytyikin sitten koko karmeudessaan. Kiertelimme ym-
päri mottialuetta Olavin ja lottien kanssa. Poikkesimme kenraalin komentokorsuksi sano-
tun korsun luona, katselimme tossupolkujen muodostamissa kehissä kaluttuja hevos-
ten raatoja, ihmettelimme sitä materiaalin määrää joka oli juuttunut Karjalan korpeen ja
jota vihollinen ei ollut kyennyt käyttämään tehokkaasti talven johdosta. Luulenpa, että
melkoinen määrä käyttökelposta kalustua oli jo otettu suomalaisten käyttöön. Motissa oli
oli kirjapainolaitteet, soittokunnan täydelliset soittimet ja kaikkea mitä he Helsingin voit-
toparaatissa luulivat tarvitsevansa. Suunnaton oli myös hyökkäysvaunujen määrä tank-
kipirssissä. Näky Lemetissä antoi uskoa ja valoi uutta luottamusta siihen, että Isänmaa-
ta kannattaa puolustaa aina, vaikka ylivoimaakin vastaan.
Sitä emme kuitenkaan tienneet, että tuolla etelämmällä alueella, Laatokan rannalla, Koi-
rinojan lahdella käytiin ns. "Thermopylain taistelu" Petäjäsaaren, Maksimasaaren ja Paimoinsaaren herruudesta. Tuo kaukaa kuultu sodanmelske oli vielä tietämättä, eikä
siitä kerrottu meille mitään kun palasimme illalla esikuntaan. (Joskus vuosikymmenien
jälkeen Lauri Immonen kertoi kirjassaan "Unohdettujen rintama", noiden saarien taiste-
luista)
- Kaliper*
Sitten viikon päästä Lemetin käynnin jälkeen koitti 13. päivän aamu. Olin tullut Palomyllyn koululle asioimaan. Saimme tietää aamulla, että sota loppuu tänään. Voi sitä
riemua mikä meillä syntyi! Lähdemme kotiin ja alamme jatkaa keskeytynyttä koulunkäyn-
tiämme, miehet pääsevät pois rintamalta ja alkaa normaali elämä ja sodan jälkien korjaa-
minen. Ilmaisimme riemumme oiken poikamaisen riehakkaasti ja äänekkäästi. Adjutantti,
luutnantti Alfred Salmela palautti meidät pojat taas maan kamaralle takaisin. Menetämme
Karjalan, meiltä viedään Sortavala, meiltä kaikilta pojilta, Hämäläisen Timolta, Forsmanin
Lasselta, Vänttisen Olavilta ja minulta menee kotiseutu?
Kun sitten palasin takaisin komentotoimistoon nousee minulle uhmamieli. Painuin sau-
naan ja rikoin aivan ensimmäiseksi ikkunan, olin juuri aloittamassa kiuaksen hajoittami-
sen kun minulle huudettiin, että kylvetään vielä tänä iltana ennen huomista lähtöä. Ikku-
nan jouduin paikkaamaan kangassäkillä. Seuraavana päivänä irrotin asuinrakennuksen
välilaipion kahdalta savupiipusta muutamia tiiliä siltä baralta, että kun uusi isäntä läm-
mittää taloa niin se syttyy palamaan. Olin vielä niin vihoissani, että kävin sahaamassa
talon pienessä puutarhassa olevat omenapuut melkein poikka, mutta luulen että ne olivat
jo paleltuneet muutenkin kovassa pakkastalvessa.
Lapsellisesti puskin vielä vihani talon kampipelillä toimivaan kaivoon. Nostin täyden san-
gollisen vettä ja annoin sitten täyden vesisangon painua täydellä vauhdilla takaisin kai-
voon. Komentotoimisto huoneet koristelin vielä ennen lähtöä joulukuusen koristeina käy-
tetyillä Suomen lipuilla.
Kun sitten joskus kesällä 1941 oli palattu Karjalaan, niin sain tietää, ettei tuo Araman ta-
lo ainakaan minun toimestani ollut tuhoutunut.
Lopetan nyt tähän Talvisodan ajan kertomukset mutta palaan vielä uudestaan ja silloin
on aiheena "Talvisodan jälkeen" ja kuten olen jo maininnut, kerron omista kokemuksistani.
Kaliper- Kaliper*
TALVISODAN JÄLKEEN
Alkoi joukkojen vetäytyminen. Meillä ei ollut mahdollisuutta käydä kotiväen luona Sortavalassa, mutta luotimme siihen, että tapaamme Joensuussa.
Se mitä tapahtu siihen aikaan Sortavalassa, kuulimme vain huhuina tapahtumat. Sitten myöhemmin sain niihin vahvistuksen kun 1967 sain käsiini armeijakunnan palvelukses-
sa olleen, silloisen kapteeni U. A. Käkösen kirjoittaman kirjan "Sotilasasiamiehenä Mos-
kovassa 1939". Käkönen selvitti tarkoin kirjassaan mitä silloin tapahtui kun venäläisjoukot
meinasivat saapua Sortavalaan liian aikaisin. Ja hyvinhän Käkönen kriisin hoiti ja sai neu-
vostojoukot jarruttamaan tuloaan aivan sovituksi ajaksi ja Sortavala oli luovutettu 19.3.40
majuri I. E. Rytkösen ja kapteeni U. Käkösen allekirjoittamalla pöytäkirjalla.
Meidän taival oli sitten Palomyllyltä lähdettyä ikävää. Siviiliväkeä oli tiet mustanaan. Oli
karjaa, täyteen ahdettuja hevosajoneuvoja sekä kuorma-autoja. Alakuloisia, taisteluis-
sa väsyneitä, parrakkaita sotilaita kulki jonossa tien vierillä. Oma vetäytyminen oli hävet-
tävän helppoa henkilöautossa istuen. Näin pettymyksen monen vanhuksen ja lasten kas-
voista jonka kodin menettäminen merkitsi. Huoli tulevaisuudesta painoi kaikkien evakuoi-
tujen katseesta.
Esikuntamme sijoittui hyvin keskeiselle paikalle Joensuun kaupungissa, silloiseen hotelli
Pielishoviin. Minun ensimmäinen yö täällä "evakossa" alkoi kuten Talvisodankin alussa,
päydän alla, hotellin keittiössä.
Joensuulaiset ihmettelivät outoja ihmisiä, jotka sota oli heittänyt heidän kaupunkiin. Mi-
nulle sotilaspukuisena ei ollut hankaluuksia, mutta jouduin kuulemaan eräiden ajattele-
mattomien joensuulaisten puheita kun he paheksuivat siirtolaisten tuloa sanomalla, että
olisitte pysyneet kodeissanne.
Isälläni oli sikäli onnea, että hän sai Osulasta tilapäisen talonmiehen paikan. Siihen kuului
pieni asunto, johon he äitini kanssa asettuivat asumaan. Lähettitoverini lähtivät perheit-
tensä luo sekä jatkamaan koulunkäyntejään. Minä jäin edelleen esikunnan lähetiksi.
Kevät oli 1940 Joensuussa sekaista aikaa. Ihmisiä oli tosiaan paljon liikkeellä pienessä
kaupungissa. Sotilaat odottivat kotiuttamista, siirtolaiset etsivät omaisiaan sekä paikkaa
johon pystyisivät asettumaan asumaan. Sotasairaaloissa oli tungosta potilaista. Onneksi
uusien haavottuneiden tulo oli päättynyt. Poikkesin Joensuun lyseolle, sotasairaalaan, jossa oli potilaana vaikeasti sairas Leevi Lakio johon olin tutustunut jo YH:n aikana Sorta-
valassa hänen ollessa IV AKE:ssa. (Leevi Lakio on kirjoittanut kirjan; "Kaikki eivät juos-
seet" Lakio oli Jatkosodassa pataljoonan komentaja)
Joensuussa ollessani olin myös hetken aikaa palveluksessa AK:n viestitoimistossa joka
oli sijoitettu silloin Joensuun Linnanlahdelle, vanhaan huvilaan, jonka kuulemma omisti
joku kirjakauppias.
Esikunta muutti Pielishovista Tyttökoululle. Siellä oli lähettikaverinani Lemetin kävijän ja
Os. Oinaan komentajan Reino Kalervon, nyt jo manalle mennyt Yrjö-poika.
Esikunnassamme oli valistusupseerina vähän aikaa entinen 12.D:n vastaava eli luutn.
Erkki Palolampi joka kirjoitti kirjan "Kollaa kestää".
Täältä Joensuusta käsin olin kävin vielä Naantalissa poikaleirillä jonka komennuksen
hommasi kapteeni Viljo Pyykkö, hän oli Sortavalassa palvellut upseeri ja vastasi nyt Sor-
tavalan sk-piirin asioista.
Seuraavassa tapahtui sitten esikunnan siirto Kuopioon.
Kaliper - Kaliper*
Kaliper* kirjoitti:
TALVISODAN JÄLKEEN
Alkoi joukkojen vetäytyminen. Meillä ei ollut mahdollisuutta käydä kotiväen luona Sortavalassa, mutta luotimme siihen, että tapaamme Joensuussa.
Se mitä tapahtu siihen aikaan Sortavalassa, kuulimme vain huhuina tapahtumat. Sitten myöhemmin sain niihin vahvistuksen kun 1967 sain käsiini armeijakunnan palvelukses-
sa olleen, silloisen kapteeni U. A. Käkösen kirjoittaman kirjan "Sotilasasiamiehenä Mos-
kovassa 1939". Käkönen selvitti tarkoin kirjassaan mitä silloin tapahtui kun venäläisjoukot
meinasivat saapua Sortavalaan liian aikaisin. Ja hyvinhän Käkönen kriisin hoiti ja sai neu-
vostojoukot jarruttamaan tuloaan aivan sovituksi ajaksi ja Sortavala oli luovutettu 19.3.40
majuri I. E. Rytkösen ja kapteeni U. Käkösen allekirjoittamalla pöytäkirjalla.
Meidän taival oli sitten Palomyllyltä lähdettyä ikävää. Siviiliväkeä oli tiet mustanaan. Oli
karjaa, täyteen ahdettuja hevosajoneuvoja sekä kuorma-autoja. Alakuloisia, taisteluis-
sa väsyneitä, parrakkaita sotilaita kulki jonossa tien vierillä. Oma vetäytyminen oli hävet-
tävän helppoa henkilöautossa istuen. Näin pettymyksen monen vanhuksen ja lasten kas-
voista jonka kodin menettäminen merkitsi. Huoli tulevaisuudesta painoi kaikkien evakuoi-
tujen katseesta.
Esikuntamme sijoittui hyvin keskeiselle paikalle Joensuun kaupungissa, silloiseen hotelli
Pielishoviin. Minun ensimmäinen yö täällä "evakossa" alkoi kuten Talvisodankin alussa,
päydän alla, hotellin keittiössä.
Joensuulaiset ihmettelivät outoja ihmisiä, jotka sota oli heittänyt heidän kaupunkiin. Mi-
nulle sotilaspukuisena ei ollut hankaluuksia, mutta jouduin kuulemaan eräiden ajattele-
mattomien joensuulaisten puheita kun he paheksuivat siirtolaisten tuloa sanomalla, että
olisitte pysyneet kodeissanne.
Isälläni oli sikäli onnea, että hän sai Osulasta tilapäisen talonmiehen paikan. Siihen kuului
pieni asunto, johon he äitini kanssa asettuivat asumaan. Lähettitoverini lähtivät perheit-
tensä luo sekä jatkamaan koulunkäyntejään. Minä jäin edelleen esikunnan lähetiksi.
Kevät oli 1940 Joensuussa sekaista aikaa. Ihmisiä oli tosiaan paljon liikkeellä pienessä
kaupungissa. Sotilaat odottivat kotiuttamista, siirtolaiset etsivät omaisiaan sekä paikkaa
johon pystyisivät asettumaan asumaan. Sotasairaaloissa oli tungosta potilaista. Onneksi
uusien haavottuneiden tulo oli päättynyt. Poikkesin Joensuun lyseolle, sotasairaalaan, jossa oli potilaana vaikeasti sairas Leevi Lakio johon olin tutustunut jo YH:n aikana Sorta-
valassa hänen ollessa IV AKE:ssa. (Leevi Lakio on kirjoittanut kirjan; "Kaikki eivät juos-
seet" Lakio oli Jatkosodassa pataljoonan komentaja)
Joensuussa ollessani olin myös hetken aikaa palveluksessa AK:n viestitoimistossa joka
oli sijoitettu silloin Joensuun Linnanlahdelle, vanhaan huvilaan, jonka kuulemma omisti
joku kirjakauppias.
Esikunta muutti Pielishovista Tyttökoululle. Siellä oli lähettikaverinani Lemetin kävijän ja
Os. Oinaan komentajan Reino Kalervon, nyt jo manalle mennyt Yrjö-poika.
Esikunnassamme oli valistusupseerina vähän aikaa entinen 12.D:n vastaava eli luutn.
Erkki Palolampi joka kirjoitti kirjan "Kollaa kestää".
Täältä Joensuusta käsin olin kävin vielä Naantalissa poikaleirillä jonka komennuksen
hommasi kapteeni Viljo Pyykkö, hän oli Sortavalassa palvellut upseeri ja vastasi nyt Sor-
tavalan sk-piirin asioista.
Seuraavassa tapahtui sitten esikunnan siirto Kuopioon.
KaliperIV ARMEIJAKUNNAN ESIKUNTA MUUTTAA KUOPIOON!
Esikunnalle tuli siirto Kuopioon. Majoituimme kasarmille. Varsinaisen esikunnan sijoitus-
paikaksi tuli aivan ensimmäinen tiilirakennus kun noustaan Tulliportinkatua ylöspäin. Sen
vastapäätä oli jonkin aikaa sitten huoltoasema, mutta silloin 1940 muistaakseni sijaitsi matala puurakennus jossa oli maitokauppa, siellä jouduin usein asioimasan.
Täällä Kuopiossa keksin monenmoista capaa-ajan puuhaa. Minulla oli jopa mahdollisuus
palata jalkapalloilun pariin ja siellä Mölymäellä, muiden Sortavalasta tulleiden poikien
kanssa sain harrastaa tuota rakastamaani urheilulajia.
Tottakait kasarmillakin hjarrastin monenmoista jäynää. Töpinämme vääpeli, Heikki Rapo, joka oli Sortasvalan miehiä ja oli mukana Talvisodan aikana samassa tehtävässä
Suistamolla. Hän oli pienikokoinen mies ja kerran pukeuduinkin hänen virkatakkiinsa ja
koppalakissa, kannusten kilistäessä painuin meidän töpinän miesten kämppään jossa
ilmaan kajahti heti huomio huuto! Mutta kun ilmoituksentekijä lähestyi ja tunnisti minut
niin silloin oli valevääpelillä kiire luikkia pakoon.
Toinen vielä suurempi kiinnostava harrastus Kuopiossa toteutui. Silloinen IV AKE:n ko-
mendatti, vänrikki Jorma Suursalmi oli innokas ratsastaja hänkin. Hän valitsi minut vä-
häpätöisen lähettipojan toverikseen ratsastusreissulle. Nyt Sortavalan poikaa kohtasi
onni.
Raytsastelimme Puijon maastossa, Julkulassa ja Niuvanniemen seuduilla, useamman
kerran viikossa. Nyt sinne samoille alueille ei enää mahdu kunnolla autoillakaan. Nämä
ratsastusmatkat olivat kohokohti lähetin toimessani.
(Sain vasta v 1987 Helsingissä käydessäni ja yllättäen puhelinluettelosta läytämäni nu-
meron perusteella, vuosikymmeniä Ruotsissa työskennelleeseen Jorma Suursalmeen
yhteyden. Meille syntyi yli tunnin kestänyt keskustelu puolin ja toisin 47 vuoden aikaisesta
ajasta. Tuo aika on pitkä kun kukin ajattelemme omaa elämäämme. Talvisodan ja sen
jälkeisen ajan komendantti oli 79 ikävuodesta huolimatta mahtava keskustelutoveri ja
keskustelu hänen kanssaan osoitti, että vielä meitä sen ajan esikunnassa palvelleita
on muutama jäljellä. (Itsekin olen nyt tätä kirjoitusta toistaessani v.2011 yli 85 vuotias)
Syyskuussa 1940 olin esikunnan ainoa lähetti. Jotkut henkilöt alkoivat ajatella minunkin
tulevaisuutta. Esikuntapäällikkö Kuistio kutsui minut kerran luokseen ja tiedusteli halu-
anko soitto-oppilaaksi vai ratsuttajaoppilaaksi YPÄJÄLLE? Minun ei tarvinnut asiaa miet-
tiä pidempää aikaa. "YPÄJÄLLE, herra eversti!" oli nopea vastaukseni.
Soitto-oppilaan ura olisi kaiketi ollut myös tulevaisuutta ajatellen viisaasti valittu, mutta
meillä läheteillä oli jo Joensuusssa ollessa aina pientä kahinaa soitto-oppilaiden kanssa
ja siihen aikaan "messingin pureminen" kuten sanoimme, ollut kysyttyä.
Niin sain jo nuorukaisena liitteen tulevaisuudessa saatavaan sotilaspassiin maininnan,
että olen palvellut 25.11.1939 alkaen IV AKE:ssa komento-osastolla lähettinä ja vapau-
tettu 10.08.1940, siirrettynä Ypäjän Ratsukouluun. Palvelusaikaan kertyi 8 kk. 15 päivää.
Kaliper - Niisku
Kaliper* kirjoitti:
IV ARMEIJAKUNNAN ESIKUNTA MUUTTAA KUOPIOON!
Esikunnalle tuli siirto Kuopioon. Majoituimme kasarmille. Varsinaisen esikunnan sijoitus-
paikaksi tuli aivan ensimmäinen tiilirakennus kun noustaan Tulliportinkatua ylöspäin. Sen
vastapäätä oli jonkin aikaa sitten huoltoasema, mutta silloin 1940 muistaakseni sijaitsi matala puurakennus jossa oli maitokauppa, siellä jouduin usein asioimasan.
Täällä Kuopiossa keksin monenmoista capaa-ajan puuhaa. Minulla oli jopa mahdollisuus
palata jalkapalloilun pariin ja siellä Mölymäellä, muiden Sortavalasta tulleiden poikien
kanssa sain harrastaa tuota rakastamaani urheilulajia.
Tottakait kasarmillakin hjarrastin monenmoista jäynää. Töpinämme vääpeli, Heikki Rapo, joka oli Sortasvalan miehiä ja oli mukana Talvisodan aikana samassa tehtävässä
Suistamolla. Hän oli pienikokoinen mies ja kerran pukeuduinkin hänen virkatakkiinsa ja
koppalakissa, kannusten kilistäessä painuin meidän töpinän miesten kämppään jossa
ilmaan kajahti heti huomio huuto! Mutta kun ilmoituksentekijä lähestyi ja tunnisti minut
niin silloin oli valevääpelillä kiire luikkia pakoon.
Toinen vielä suurempi kiinnostava harrastus Kuopiossa toteutui. Silloinen IV AKE:n ko-
mendatti, vänrikki Jorma Suursalmi oli innokas ratsastaja hänkin. Hän valitsi minut vä-
häpätöisen lähettipojan toverikseen ratsastusreissulle. Nyt Sortavalan poikaa kohtasi
onni.
Raytsastelimme Puijon maastossa, Julkulassa ja Niuvanniemen seuduilla, useamman
kerran viikossa. Nyt sinne samoille alueille ei enää mahdu kunnolla autoillakaan. Nämä
ratsastusmatkat olivat kohokohti lähetin toimessani.
(Sain vasta v 1987 Helsingissä käydessäni ja yllättäen puhelinluettelosta läytämäni nu-
meron perusteella, vuosikymmeniä Ruotsissa työskennelleeseen Jorma Suursalmeen
yhteyden. Meille syntyi yli tunnin kestänyt keskustelu puolin ja toisin 47 vuoden aikaisesta
ajasta. Tuo aika on pitkä kun kukin ajattelemme omaa elämäämme. Talvisodan ja sen
jälkeisen ajan komendantti oli 79 ikävuodesta huolimatta mahtava keskustelutoveri ja
keskustelu hänen kanssaan osoitti, että vielä meitä sen ajan esikunnassa palvelleita
on muutama jäljellä. (Itsekin olen nyt tätä kirjoitusta toistaessani v.2011 yli 85 vuotias)
Syyskuussa 1940 olin esikunnan ainoa lähetti. Jotkut henkilöt alkoivat ajatella minunkin
tulevaisuutta. Esikuntapäällikkö Kuistio kutsui minut kerran luokseen ja tiedusteli halu-
anko soitto-oppilaaksi vai ratsuttajaoppilaaksi YPÄJÄLLE? Minun ei tarvinnut asiaa miet-
tiä pidempää aikaa. "YPÄJÄLLE, herra eversti!" oli nopea vastaukseni.
Soitto-oppilaan ura olisi kaiketi ollut myös tulevaisuutta ajatellen viisaasti valittu, mutta
meillä läheteillä oli jo Joensuusssa ollessa aina pientä kahinaa soitto-oppilaiden kanssa
ja siihen aikaan "messingin pureminen" kuten sanoimme, ollut kysyttyä.
Niin sain jo nuorukaisena liitteen tulevaisuudessa saatavaan sotilaspassiin maininnan,
että olen palvellut 25.11.1939 alkaen IV AKE:ssa komento-osastolla lähettinä ja vapau-
tettu 10.08.1940, siirrettynä Ypäjän Ratsukouluun. Palvelusaikaan kertyi 8 kk. 15 päivää.
KaliperMukava lukea kirjoituksiasi!
- HE
Olen 73v nainen joensuusta mielenkiinnosta luin kirjoituksesi. Mahtavan hyvä muisti on sinulla terv heta
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Julkista rahaa ei tule antaa senttiäkään yksityisille yrityksille
Julkinen raha on meidän yhteistä rahaa, ja se raha on tarkoitettu yhteiseen käyttöön, kuten esimerkiksi tuottamaan palve543056Sofia Virta kadonnut....onko juomassa?
Virran poissaolo eduskunnasta on herättänyt huomiota. Esimerkiksi Ilta-Sanomat kertoi aiemmin, että Virta on ollut tällä352886Vihreiden, SDP:n ja Vasemmistoliiton kannattajista selvästi alle puolet on miehiä
ja silti joku punafeministi valitti kokoomuksen naiskannattajien puutteesta, vaikka siellä on enemmän naisia kuin punavi932826On tiedossa, että venäjämieliset diggaavat diktatuurista venäjää
jossa ei esim. ole sanan- ja lehdistönvapautta. Mutta keitä nämä venäjän palvojat sitten ovat, ei heitä toki paljon ole622678Ensin Henry Novak ja nyt sitten se Irlannin tapaus
jossa mustaihoinen afrikkalainen mieshenkilö puukottaa valkoihoista maassa makaavaa miestä useita kertoa pään alueelle.732638Belfastissa käynnissä kunnon persuilu
Joku random mamu tekee rikoksen, niin sikäläiset naamiopersut kostavat tuhoamalla kantaävestön omaisuutta. Liekö siellä962603Tytti Tuppurainen: Suomen pakolaiskiintiö pitäisi nostaa 10 000 vuodessa
asia on faktaa, noin Tytti sanoi aiemmin. Kun taas Orpon hallitusohjelman mukaisesti Suomen pakolaiskiintiö on pudotettu1092287Islamovasemmistolaisuus - tälläista termiä käytetään
Termi tarkoittaa alunperin äärivasemmiston ja muslimifundamentalistien liittoa, jonka ytimessä oli antisemitismi. Isl522039Joskus tulee niin
Yksinäinen olo. Ei ole tarpeeksi ihmisiä elämässä, jotka tuntuisivat välitttävän aidosti. Jos mä ny saisin sairaskohtauk641909Persujen kannatusromahdus tekee kesästä 2026 nautinnollisen
Satoi tai paistoi, niin Suomen kansalaisella on kuluvana kesänä syytä hymyyn. Niin upealta tuntuu persujen kannatusroma1431900