Joulukalenteri

ei jaksais taas tätä samaa, joka vuosi lähes jokaisella palstalla jatkuvaa toistoa

"jatkuvaa toistoa"

Olet saanut Pukilta jo lahjan, vapaaehtoisuuden lahjan.
Miksi et käyttänyt sitä?
Vaan vastasit.
H.

"---"

Miksikä en, vaan pitäisikö minun olla ainut Pontius Pilatus?

Muistatko, onko sinun isäsi sanonut että odota vähän uusilla Joululahjasuksillasi, iskä laskee ensin ladun, ja sinä sitten olet kaatunut innokkaana turvallesi umpihankeen?.
H

* * *
Avasin oikean joulukalenterin ensimmäisen luukun, sieltä paljastui trumpettia soittava tonttulakki päässään.
Ainakin se näytti hiireltä.

Kaikki lapsuuden muistot, joulun odotuksen ihanuus ja jännittäminen ja se, kun kaikki on ohi, odotus ja jännittäminen.
Niinhän tämä elämä menee, aikuistumme ja ei se joulu enää samalta tunnu kuin lapsena.

Tonttu.

http://www.youtube.com/watch?v=V8xb5uywGsY

Rohkaisua Laphilaisille:

Mie seth arvasin miksi äiti puri vasalta munat.
Muamo halusi eth sillä säilyy näthi vuota.
Mie aavistin!!

Akhu tekee miulle uuven Peskin, iki oman!
Mie aloin heti solmhiman uutheen nauhaan rantuja.
Isä ei tullut Jurttaan vaan joikhasi ulkona.
Mie luulen et joikhasi miulle.
Äitin kanssa sophineet.

Jonkun viikon päästä sain peskhini, Juule ko oli.
Naapurikylistä alkhoi raitoa syntyä.
Isä joikhasi kovemmin, vaan äiti rauhoitteli ja ahku nauroi silminsirrin.
Miulla alkoi aika ootella Pukkia.
Mie olin vasta viisi, äiti joikhasi miulle.
Jokha Juule kovemmin.
Vaan isä ei enää, miusta tuli äitin näköinen.
Seth on aina ollut miun paras juulelahjani.
H.

Meillä oli vuosikausien ihmettelemisen aihe miksi joulupukki oli joka toinen vuosi kutistunut roimasti. Kyllähän se jutun juju joskus myöhemmin paljastui...

Paha pukki
Minulla oli isän tekemä puinen tussari jossa voi paukuttaa kaupasta ostettavia nalleja.
Naksuttelin sitä pitkinä aaton tunteina ja orottelin pukkia,tulihan se,harmaassa turkissa ja mustissa saappaissaan,oli kaukana ameriikan limpsapukista sen ulkonäkö.
Se iski silmänsä minun tussariini ja alkoi manipuloimaan minua, poliisilla jonka näki tullessaan , etsivät kuulema näitä aseita ja omistajat putkaan luonnollisesti.
Uskoin ja piilotin aseeni hellan pesään jossa oli vielä hiillosta ja laitoin vielä paperia perään,olin pelastunut vankilalta.
Joulupäivänä ,kasvavan epäilyksen varjossa,ilman asetta minä vihasin sitä joulupukkia ,sillä kurjuuteni kohosi aaton aikana uusiin korkeuksiin.
Vielkin sylettää .
http://www.youtube.com/watch?v=g3Z7elp6mCo&feature=related

Halusin kovasti uskoa joulupukkiin, mutta kyllä se tehtiin vaikeaksi. Olin seitsenlapsisen perheen nuorin ja veljiin iso ikäero. Velipoika näytteli pukkia varsin persoonallisesti, yhtenä vuonna hän oli mustapintainen pukki, toisena svenska talande ... tunnistin hänet veljeksi, joten minäpä fiksuna tyttönä kyllä arvasin ja tiesin, että oikea joulupukki oli ihan muualla! :)

Joulupäivä tuntui joskus pahuksen tylsältä.
Joten Luistimet naulasta ja kaukalolle.
Ja olihan siellä taaskin muita tylsistyneitä.
Luistimeni olivat jo aikasti paljon kärsineet, siihen aikaan ei ollut kärjessä metallikoviketta vaan vissiin jonkinlainen kovetettu, paksu, nahkaosa.
Oikean jalan luistinparka oli saanut tuta jo monta lyöntilaukausta, elikkästen lämäriä ja alkanut antaa periksi, kastunutkin kun usein oli.
Ja niinpä sitten pakkina peruuttelin hissukseen ja odotin että saan torpata hyökkääjän ketoon, vaan se pirunen laukoi suoraan siihen pehmeään kohtaan ja kovaa.
Loppujoulu menikin sitten ontuessä ja hyppiessä yhdellä jalalla.
H.

Muistui mieleeni eräs kuusijuhla jossa hyvä-ääninen poika lauloi "Varpunen Jouluaamuna". Tanssimme tonttupolkkaa ja itse jouduin lausumaan runon: "Tonttu".

Naapurien kanssa oli yhteinen joulupukki. Vuorotellen menimme aattoiltana odottamaan joulupukkia naapuriin tai he tulivat meille.

Eräänä jouluna oli joulupukki niin kiireinen että oli unohtanut tuoda nuken minulle, joten viskasi sen aamuhämärässä kammarin ovenraosta sänkyyni.

Aina keksimme yhteisiä leikkejä. Aika ei käynyt pitkäksi.

Mukavia olivat lapsuuden joulut. Kiva oli isän kanssa varastaa kuusi kaupungin mailta. Muistan, kuinka paljon oli lunta maassa ja puussa. Isäkin, iso mies, oli haaruksiaan myöten hangessa.

Sillä välin äiti leipaisi pipareita ja piparkakkutalon, kuin pullaa, torttuja ja joulun erikoista, lusikkaleipiä.
Kuuseen laitettiin ihka oikeat kuusenkynttilät, värikkäät, kierresellaiset.
Minä sain aina laittaa enkelin latvukseen.
Kuusi koristeltiin kuunnellen Suomen Turun joulujulistusta. Sitten hiljennyttiin joulurauhaan. Mahtoi olla isälle vaikeaa.

Vasta paljon myöhemmin älysin, että isoisä ei ollut koskaan kotona, kun pukki vieraili. Ikävä oli ensimmäinen joulu ilman häntä, kun alla joulun hän meidät jätti.

Pusukuume minulla on ollut, vaikken ollut ketään pussannutkaan. Pukkikuume on vielä kokematta. Pökityttääkö se, vai mitkä ovat oireet, onko rokotetta virusta vastaan? Vai mikä ötökkä sen aiheuttanee?

Eva Dahlgren - Ängeln i rummet

http://www.youtube.com/watch?v=V1Xxh8WUErE

Meikäläinen yleensä onnistui, tavalla tai toisella etsimään Joululahjapiilon etukäteen.
Eihän niitä lahjoja ollutkaan kun yksi tai kaksi mukulaa kohden.
Meitä oli viisi uteliasta tenavaa etsimässä.
Yleensä ne lahjat joku keksi, vaikka viikkoa ennen Aattopäivää, uskottiin takuuvarmasti Oikean Joulupukin olemassaoloon.

Yhtenä Joulunalus-viikolla ei niitä lahjuksia ollut kukaan meistä tenavista keksinyt.
Etsinyt oli kyllä jokainen, parhaan vainunsa peliin laittaen.
Karsea epäilys alkoi jo hiipiä jokaisen mieleen.
Pienessä pirtissä ei ollut paljonkaan niitä piiloja.
Oliko todellakin tulossa se Joulu, jota niin usein oli uhattu.
Joulupukkia ei tule, jos ei olla kiltisti.

Aatto-Iltana oltiin kuin tulisilla hiilillä, jokainen tenava.
Ei oikein maistunut Joulupöydän antimetkaan.
Eipä ne paljon poikennutkaan tavallisesta sapuskasta. Mutta jotenkin ne aina oli kuitenkin Juhlavampia, ne Joulupöydän sapuskat.
Liekö juhla sitten tehnyt taikojaan.

Ilta koitti ja PUKKI TULI MEILLE.
Ei ollutkaan Pukilla risukimppua, vaan lahjat.
Minä sain Nallipyssyn ja kaksi rullaa nalleja.
Voi että oli ihanaa.

Myöhemmin. jo aikuisena, kysyin Äidiltä, että missä ihmeessä ne lahjat olivat piilossa, kun emme niitä millään konstilla keksineet.
Äiti sanoi, nauraen makeasti kepposelleen, että ne olivat koko ajan silmiemme edessä.
Olivat eteisen seinällä olevassa nahkapalasista ommellussa Kauppakassissa.

Kukaan ei älynnyt tutkia sieltä. Eihän se ollut edes oikea piilopaikka.

Lapsuudenaikaan ja ehkä vieläkin, oli kylällä aamupostinkanto, jossain 04.00 -06.00.
Tulipa tuota tointa hoidettua itsekin pari vuotta, 14-15v.
Faijani, sähköasentaja, rakenteli yhtenä talvena kolmen lampun vilkkuvalon.
Siihen aikaan ei LED: eillä vaan ihan hehkulampuilla jotka värjäsi jollakin lakkamaalilla.
Vihreä, Sininen ja Punainen.
Kolmen raamatun kokoinen "taikalaatikko" ohjasi Lamppujen syttymistä, kyljessä oli säädin jolla saattoi nopeuttaa valojen vaihtumiosnopeutta.
Autotallista siitä lähti ulkokäyttösähkökaapeli lamppuihin, jotka faija nosti pitkällä kepillä Koivunoksaan killumaan.

Katuvaloja oli hintsusti, ja ne eivät Joulunallakaan olleet yöllä päällä. Muistaakseni ne kytkettiin päälle 06.00 kun porukka alkoi lähteä töihin tehtaalle.
Mutsi, tietysti, kaikki postinkantajat kun tunsi, koska kantoi postia itsekin, kutsui joku Joulupäivä ystävn kylään, naisen.
Ja hän kertoi iloisena kuinka mukavaa oli kääntyä meidän tiellemme, aika pitkälle senlaiselle, ja nähdä jo kaukaa pimeyden keskellä loistavan valot jotka saivat hanget vaihtamaan väriään.
H.

Yhtenä Jouluna paljastui paketista Melodica, siihen aikaan se oli uutuus, veljen paketista lasten Klarinetti.
Se Joulu ei ihan hiljaisesti mennyt, jostain syystä emme saaneet ottaa nitää mukaamme Tapaninpäivän perinteiselle sukulaisvierailulle.
Molemmat vanhempani olivat erittäin musikaalisia vaikka ei mitään pelejä soittaneetkaan, mutta hyvä-äänisiä laulajia.
Faija oli ollut mukana oman "korsuorkesterinsa" mieskuorossa, rintamalla.
Hänen mittansa täyttyi ensin ja hän opetti meille joitakin sointuja jotka sopivat soittimiemme kanssa yhteen. Mitään melodioita ei meiltä irronnut, mutta kirkkouruilta se vähän kuulosti.
H.

Alkutalvesta järjestettiin meillä iltamäenlaskukisat.
Pimeetä oli ja valonheittimet, ulkoroihut ja muut tulet valaisivat mäkeä ja katsoma-alueita.
Musiikki raikasi.
Joku Kirjonen tai Kärkinen siellä hyppäsi ja pikkupoika oli ihan haltioissaan (Mitä vuosikymmen myöhemmin joutui katumaan).

Iän vähyyden vuoksi vuoli isä pojalle "mäkihyppysuksen" ja liimasi siihen pahvista hyppääjän, sinivalkoinen pipokin oli värjätty hienosti. Taisi olla jotain 20-30 senttiä pitkä.
Suksen pohjaan hinkkasi "kyntteliä".
Sitten rakensi hän pihan lumipenkkaan lumikeon josta muotoili hyppyrimäen.
Paras kaverini tuli kerran katsomaan ja viikon päästä tuli oman suksensa kanssa.

Hienoin kisamme oli Joulupäivänä, faija laittoi pieniä steariinitulia mäen ympärille ja upotti lumeen pari taskulamppua valaisemaan mäkeämme.
Laittoi levariradion kaiuttimen keittiön ikkunasta kuulumaan, ja soitti Joululauluja kun me kisattiin.
Oi, oli se hienoa ja kivaa.
H.

Tapahtui yhdenkin Joulun alla että oli jo aikainen Jouluaattoaamu, 06.00, ja äitini tuli pihaan polkupyörällään ja kaatui niin että tyhjä postilaukku tarakalla vain lepatti.
Katseltiin faijan kanssa ikkunasta, koska faija ei hermostunut, en minäkään.
Tuplaikkunoiden takaa seurasimme että siinä äiti kiemurtelee pihalla kun hämmentynyt mustekala, ja suu levällään.
Sitten isä havahtui ja sanoi että mennääs katsomaan, jospa siihen sattui.
Avattuamme verannan oven, kuului pihalta armoton nauru ja hihitys.
Isä totesi että: Se on päissään, mennäänpäs sisälle ettei tule kylmä.
Vähän ajan kuluttua pääsi äiti jaloilleen ja lykkäsi pyörän pyörätelineestä vähän ohi, ja niin ne taas kaatuivat.
Meillä meni faijan kanssa homma nauruksi.
Pyörä jäi penkkaan mutta mutsi pääsi sisälle, ja kaatui taas, lumisine kenkineen keittiön lattialle.
Koko vaimo oli niin luminen että isä kantoi hänet verannanrappusille ja rapsutti luudalla lumet pois. Äiti nukkui sitten parisen tuntia.
Taisi olla ainoa kerta kun faija keitti Riisipuuron ja lämmitti Väskynäkräämin.
H.

Eilen tuli kerrottua tarina postinkantajan Joulusta, jolle aina oli Jouluaattoaamuna tarjolla kystäkin ja runsaasti kyllä.
Pientä Joululahjapakettia ja mukillinen kuumaa, heevetti! vähintään puolella postilaatikoista.
Aattona ei päiväpostia kannettu, aamuposti vain.
Minulla oli ilo ja vähän kunniakin kantaa aamupostit kahtena vuonna, 1964 ja viis.
Eli 14 ja 15 vuotisena. Mopolla kuljetin. Aikuisilla kantajilla oli kait muuta tekemistä.
14v. olin jo tutustunut jumalten juomaan, kotitekoisella Kiljulla ja jokusella halvalla viinillä.
Mutta tehtaalla oli silloin Pirtutehdas. Sellunkeiton liemestä sitä tislattiin ALKO:n Rajamäen tehtaille. Lähin viinakauppa oli Mäntässä.
Kierroksen jälkeen tulin kotiin ja viimeinen minkä muistan oli faijan sanat: Eivätkö ne perkuleet tajunneet että poika on vielä nuori.
Kun heräsin, veli oli veljellinen ja antoi minulle Mantelin. Niin kuivan että se ei ollut Riisipuuroa nähnytkään.
Manteli ei maistunut. Äidin hellä katse ja Mehu lämmitti. Minä vähän muistelen isän katsoneen minua ylpeänä.
H.

Kiitän sain aivan kyyneleet silmiin kun muistan vanhaa aikaa, aikaa joka on vielä muistoissa koskaan palaamatta.

Onnea vain muistisi jatkoissa, minulla ne vielä ovat kaksi vuotiaasta lähtien ja on paljon pätkiä joita en haluaisi muistaa.

Musiikkini ei ole perussuomalaisten mieleen.

50-luvulla, faijan rakentama rintamamiestalo ei täyttänyt, lähimainkaan, nykyisiä standardeja,
lukuun ottamatta hyvin ilmastoitua rakennetta, eli Hometta ei esiintynyt. Villasukkien tarvetta vain.

Eikä talossa Öljyllä läträtty, tervaspuilla vain lämmitettiin.
Terva on hauska aine, se nokeaa savupiiput tehokkaasti sisäpuolelta koska puulämmitteinenkeskuslämmityskattila säätyi kaksimetallikierukan ohjaamalla ilmaluukulla.
Palamistapahtuma oli epätäydellinen.
Kierukkaa sääti veden lämpötila.
Ja se laite oli kaukana tarkkuuselektroniikasta.
Johannes Kepler ei olisi sen avulla löytänyt lähimetsäänkään.
Joten Joulun alla syttyi noki palamaan talomme savupiipussa.
Faija komensi perheen pihalle, ilman kirvestä, ja sieltä ihailimme kymmenmetristä lieskaa.
Tunne oli kun olisi katsonut Kuuraketin tunkeutumista väärään suuntaan.
Faija kävi välillä tunnustelemassa josko piippu sytyttäisi koko talon palamaan.
Eipä sytyttänyt, faijan sotakaveri oli talkoissakin, kännissäkin, osanut asiansa. Ammattitaitoinen Muurari.
Sotahommissakin oli kunnon tykkimies, raketteja kun ei meillä ollut, silloin vielä.
H.

Paperiteollisuuskylämme naapurikylällä oli firma nimeltään: Kauko.
Oliskohan ollut Kaukomarkkinat tai jotain.
Niihin aikoihin asui meillä alivuokralaisina kaksi SM-tason hiihtäjää, toinen oli muistaakseni yhdistetyssä. Opiskelivat tehtaan koulussa Sellunpuristajaksi tms.
Huom! Siihen aikaan eivät mestaritkaan rypeneet rahassa.
Hiihtivät Järvisen jumalattoman hienoilla puu-suksilla.
Ja minä sain heiltä yhtenä Jouluna lahjaksi kahdet käytetyt!!!
He kun olivat huomanneet minun hiihtävän vähän tosissani.
Faija takavarikoi ne heti mutta antoi käyttää annostellen.
Jaloissani ne tuntuivat Helinä-keijun kevyiltä, ties vaikka helisivätkin pakkaslumella.
Yhdellä lenkillä katkesi parista toinen kärjestään.
Faija vei sen Kaukolle, josta se parin viikon päästä tuli hienosti kokoon liimattuna ja eheänä takaisin.
Takaraivooni oli kuitenkin liimautunut kuvat muinaisesta iltamäenlaskusta ja hyppääjien hurjista etunojista. Kankkonen oli silloin Kirjosen kanssa 49,5 metrin ennätyksillään mäkemme kunkkuja.
Jonnekin 25 metriin minä putosin, pomppasin vajaaseen neljäänkymppiin ja olin tajuton.
Kymmenen minuuttia ja kaverit saivat minuun sen verran eloa että pystyin nilkuttamaan kotiin.
Suksia jouduin kantamaan, ne eivät oikein kestäneet kunnon alamäkeä.
Faija laittoi minut kahden kuukauden suksikaranteeniin koska niistä suksista ei enää tullut kalua, joten yksi pari oli enää jäljellä.
Mitä lie Maaliskuuta kun faija otti puhutteluun ja sanoi sen jälkeen että toinen pari on valmiina Autotallinovella.
Minä, vähän arasti siihen, että harjoitusladulla on aikasti rankkoja mäkiä, yhdestä niistä hyppääkin vähän?
Tunnin verran taisi faija naureskella, käski kuitenkin minut ensin ylös, ulos ja lenkille.
H.

Söpö kuoli kesällä, autotallin vanerilevyjen takaa sen löysin.
Vanerilevyt olivat tarkoitettu yläkerran yläpohjiin.
Misukaltani oli kakatkin tulleet ulos, ja hän oli ihan kovakin.
Lapsuuden kotipihan takaosaan sen hautasin, äiti antoi vanhan räsymaton peitteekseen.
Se on yksi paikka mihin osa tuhkastani ripotellaan, varoen että nykyinen omistaja ei huomaa.
Mutta ei siksi että se oli Kissa, vaan siksi että se oli osa lapsuuttani.
Seuraavana Jouluna vein sinne palavan kynttilän.
Olin silloin vielä pahuksen romantikko. Kalkkikivilaatankin laitoin kattamaan.
Äitini itki eniten, faija ei tietenkään, hän oli jo paljon haudannut.
H.

Olipa taas kerran Joulu, sinä jouluna olin jo vähän vanhempi 16v ihan.
Ja Joulupukki joutui kylällä ojaan autollaan.
Poroista en osaa sanoa.

Se oli aikaa jolloin kylällämme ei vasikoita ollut montaakaan. Valkjärveltä, sieltä ihqu Karjalasta oli jokunen perhe halunut asuinpaikakseen mukavan pellonreunan peltoineen.
Vaimo oli kai jo niin urautunut että uutta uraa ei tehtaalta halunut vaan jotain kouriintuntuvampaa. Saattoi olla yliseksuaalinenkin, tiedä häntä.
Ja niin asuivat he kylämme takahakamailla vasikoiden.
Vähän sitä lehmää teollisuuspaikkakunnalla kyllä ihmeteltiin.

Ai niin..
Me pojjaat menimme tietysti Pukkia auttamaan, nuori oli Pukki joten ymmärsimme hyvin miksi hänellä oli tekoparta kaulansa ympärillä, ei ollut hänellä vielä Amisviiksiäkään, mutta miehekkäästi haisi hän viinalta. Joku kavereista tunnisti ja arveli hänen käyneen faijansa kätköillä, faijansa kun tunnetusti poltti viinaa ja miksi heillä oli varaa ostaa auto.
Hiiop! ja Hiiohoi! Nousi auto ojasta ja Pukki jatkoi hätääntyneenä matkaansa.

Me emme siis vasikoineet, ja se oli hyvä, Uuutenavuotena juhlittiin viiden ilmaisen pullon voimin.
Joku meistä taisi sortua allikkoonkin, minä en muista kuka.
H.

;)))joulutarina tämäkin. Ei liity varsinaisesti lapsuuteeni vaan aikuisuuteen. Asuimme aviomieheni kanssa vielä silloin omissa kodeissamme virallisesti. No hänen asuntonsa oli lähellä minun kotiani. Joten käytännössä sitten se meni niin että, asuimme meillä kaikki siis myös koiramme. Kaikki samassa läjässä. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna mieheni sai sitten idean..että, paistetaankin tuo kinkku siellä hänen asunnossaan..ettei tule tätä rasvan käryä..laitettiin sitten yötä vasten tuo kinkku uuniin..aamulla kumpikin autuaasti unohdimme koko kinkun...toinen koiristamme kuitenkin tuli herättämään ja ulvomaan..että, nyt noustava ylös...ilman tätä pentukoiramme valppautta tuo kinkku pahus olisi kyllä palanut piloille...Ihan kun oli aavistanut että, KINKKU palaa piloille...en voi uskoa että, koiralla on näin hyvä haju-aisti kuitenkaan;)) Tästä tarinasta syntyi eräänlainen legenda koirapuistoystäviemme kesken...Koiramme oli sen jälkeen aina sankarikoira joka oli pelastunut sentään KINKUN;))) hemmetti ikävä näitä höhheleitä vieläkin...

Tsau:Friidu

Juttelin viimeviikolla veljeni kanssa, ja muisteltiin Joulujakin, hän kertoi minulle jutun jota en muista yhtään, broidi on 3v. nuorempi:

Jouluaattona iskä oli laittanut minut lämpimiin vällyihin, olisinkohan ollut 1-2 v?
Ja vei minut tien varteen.
Ja sieltä tulla köpötteli Joulupukki keppeineen.
Pukki katsoi minua ja purskahti itkuun, Pukin vaimo oli samaan aikaan laitoksella.
Minä olin jo lentänyt maailmalle kun äiti kertoi tarinan broidille.
Faija oli ottanut jokusen paukun Pukin kanssa ja ikkaisi keittiön pöydän ääressä, johon äiti oli tokaissut: No, siinä on mulla sotasankari!
Uskonkin että sotasankarit itkivät yhdessä, kerrankin hyvän asian puolesta.
H.

Joulupäivä tuntui joskus pahuksen tylsältä.
Joten Luistimet naulasta ja kaukalolle.
Ja olihan siellä taaskin muita tylsistyneitä.
Luistimeni olivat jo aikasti paljon kärsineet, siihen aikaan ei ollut kärjessä metallikoviketta vaan vissiin jonkinlainen kovetettu, paksu, nahkaosa.
Oikean jalan luistinparka oli saanut tuta jo monta lyöntilaukausta, elikkästen lämäriä ja alkanut antaa periksi, kastunutkin kun usein oli.
Ja niinpä sitten pakkina peruuttelin hissukseen ja odotin että saan torpata hyökkääjän ketoon, vaan se pirunen laukoi suoraan siihen pehmeään kohtaan ja kovaa.
Loppujoulu menikin sitten ontuessä ja hyppiessä yhdellä jalalla.
H.


Lapsuudenaikaan ja ehkä vieläkin, oli kylällä aamupostinkanto, jossain 04.00 -06.00.
Tulipa tuota tointa hoidettua itsekin 14-15v.
Faijani, sähköasentaja, rakenteli yhtenä talvena kolmen lampun vilkkuvalon.
Siihen aikaan ei LED: eillä vaan ihan hehkulampuilla jotka värjäsi jollakin lakkamaalilla.
Vihreä, Sininen ja Punainen.
Kolmen raamatun kokoinen "taikalaatikko" ohjasi Lamppujen syttymistä, kyljessä oli säädin jolla saattoi nopeuttaa valojen vaihtumisnopeutta.
Autotallista siitä lähti ulkokäyttösähkökaapeli lamppuihin, jotka faija nosti pitkällä kepillä Koivunoksaan killumaan.

Katuvaloja oli hintsusti, ja ne eivät Joulunallakaan olleet yöllä päällä. Muistaakseni ne kytkettiin päälle 06.00 kun porukka alkoi lähteä töihin tehtaalle.
Mutsi, tietysti, kaikki postinkantajat kun tunsi, koska kantoi postia itsekin, kutsui joku Joulupäivä ystävän kylään, naisen.
Ja hän kertoi iloisena kuinka mukavaa oli kääntyä meidän tiellemme, aika pitkälle senlaiselle, ja nähdä jo kaukaa pimeyden keskellä loistavan valot jotka saivat hanget vaihtamaan väriään.
H.

Tapahtuipa taas kerran ja taas niinä päivinä että Joulu lähestyi. Olin 12v.
Pyytämättä ja yllättäen ja eka kerran, otti isä minut mukaan tehtaalle, sähkömiesten verstaalle.
Hän otti esiin tulevan Joulun lahjani, vielä puolitekoisen Ilmakiväärin.
Siinä ei vielä ollut tukkia joten isä kiinnitti sen Ruuvipuristimeen.
Viidenmetrin päässä oli kakkosnelosenpätkä johon oli koverrettu pieni kolo ja kolon päälle liimattu kakskytäpenninen.

Luftari oli suunniteltu hauleille, haulit oli faija ottanut, purkamalla vanhoja kuula-laakereita.
Samankokoisia olivat kun silloin erätarvikekaupoissakin myytävät, Haulikoita varten.
Vaan faijan haulit olivat tietysti erityisen kovaa kamaa, mitä lie erikoisterästä.
Mäntäkammion perässä oli kara, josta vetämällä isä viritti aseen. Hauli pudotettiin päällä olevasta reiästä ja reikä suljettiin jollain vipujutulla, en enää muista tarkemmin, nahkaläppä siinä kuitenkin oli.
BÄNG! ja kolikossa oli haulin mentävä reikä.
Olin jo silloin aloitellut, kirjaston avulla, "sotahistorioitsijan" urani joten tiesin mikä kivääri on. Joten faijan Joululahja oli siihenastisista, tietysti, paras.

Hauleja myytiin siihen aikaan niin isoissa erissä että taskurahani eivät niihin riittäneet.
Joten kesällä keksin että muovailuvahasta voi pyöritellä palloja.
Ammuin senlaisella alas jonkun tintin pihakoivusta, vaan en huomannut että vastapäisen naapurin yläkerranikkunasta katseli talon vanha emäntä.
Hyvä luoja sitä huutoa ja metakkaa!

Seuraavana talvena liityin urheiluseuran ampumajaostoon.
Pienoiskivääri oli aseeni ja menestykseni kohtalainen.
Armeijassa tuli Kultainen ampumamerkki ja käsky tarkka-ampujakoulutukseen.
Armeijan kisoissakin olin kohtalainen. Porukassa voitimme Parolan kilven, Armeijan mestaruuden.
Kaikkea se Joulu saakin aikaan.
H.

Yhtenä Jouluna paljastui paketista Melodica, siihen aikaan se oli uutuus, veljen paketista lasten Klarinetti.
Se Joulu ei ihan hiljaisesti mennyt, jostain syystä emme saaneet ottaa nitää mukaamme Tapaninpäivän perinteiselle sukulaisvierailulle.
Molemmat vanhempani olivat erittäin musikaalisia vaikka ei mitään pelejä soittaneetkaan, mutta hyvä äänisiä laulajia.
Faija oli ollut mukana oman "korsuorkesterinsa" mieskuorossa, rintamalla.
Hänen mittansa täyttyi ensin ja hän opetti meille joitakin sointuja jotka sopivat soittimiemme kanssa yhteen. Mitään melodioita ei meiltä irronnut, mutta kirkkouruilta se vähän kuulosti.
H.

Alkutalvesta järjestettiin meillä iltamäenlaskukisat.
Pimeetä oli ja valonheittimet, ulkoroihut ja muuta tulet valaisivat mäkeä ja katsoma-alueita.
Musiikki raikasi.
Joku Kirjonen tai Kärkinen siellä hyppäsi ja pikkupoika oli ihan haltioissaan (Mitä vuosikymmen myöhemmin joutui katumaan).

Iän vähyyden vuoksi vuoli isä pojalle "mäkihyppysuksen" ja liimasi siihen pahvista hyppääjän, sinivalkoinen pipokin oli värjätty hienosti. Taisi olla jotain 30 senttiä pitkä.
Suksen pohjaan hinkkasi "kyntteliä".
Sitten rakensi hän pihan lumipenkkaan lumikeon josta muotoili hyppyrimäen.
Paras kaverini tuli kerran katsomaan ja viikon päästä tuli oman suksensa kanssa.

Hienoin kisamme oli Joulupäivänä, faija laittoi pieniä steariinitulia mäen ympärille ja upotti lumeen pari taskulamppua valaisemaan mäkeämme.
Laittoi levariradion kaiuttimen keittiön ikkunasta kuulumaan, ja soitti Joululauluja kun me kisattiin.
Oi, oli se hienoa ja kivaa.
H.


Tapahtui yhdenkin Joulun alla että oli jo aikainen Jouluaattoaamu, 06.00, ja äitini tuli pihaan polkupyörällään ja kaatui niin että tyhjä postilaukku tarakalla vain lepatti.
Katseltiin faijan kanssa ikkunasta, koska faija ei hermostunut, en minäkään.
Tuplaikkunoiden takaa seurasimme että siinä äiti kiemurtelee pihalla kun hämmentynyt mustekala, ja suu levällään.
Sitten isä havahtui ja sanoi että mennääs katsomaan, jospa siihen sattui.
Avattuamme verannan oven, kuului pihalta armoton nauru ja hihitys.
Isä totesi että: Se on päissään, mennäänpäs sisälle ettei tule kylmä.
Vähän ajan kuluttua pääsi äiti jaloilleen ja lykkäsi pyörän pyörätelineestä vähän ohi, ja niin ne taas kaatuivat.
Meillä meni faijan kanssa homma nauruksi.
Pyörä jäi penkkaan mutta mutsi pääsi sisälle, ja kaatui taas, lumisine kenkineen keittiön lattialle.
Koko vaimo oli niin luminen että isä kantoi hänet verannanrappusille ja rapsutti luudalla lumet pois. Äiti nukkui sitten parisen tuntia.
Taisi olla ainoa kerta kun faija keitti Riisipuuron ja lämmitti Väskynäkräämin.
H.

Eilen tuli kerrottua tarina postinkantajan Joulusta, jolle aina oli Jouluaattoaamuna tarjolla kystäkin ja runsaasti kyllä.
Pientä Joululahjapakettia ja mukillinen kuumaa, heevetti! vähintään puolella postilaatikoista.
Aattona ei päiväpostia kannettu, aamuposti vain.
Minulla oli ilo ja vähän kunniakin kantaa aamupostit kahtena vuonna, 1964 ja viis.
Eli 14 ja 15 vuotisena. Mopolla kuljetin. Aikuisilla kantajilla oli kait muuta tekemistä.
14v. olin jo tutustunut jumalten juomaan, kotitekoisella Kiljulla ja jokusella halvalla viinillä.
Mutta tehtaalla oli silloin Pirtutehdas. Sellunkeiton liemestä sitä tislattiin ALKO:n Rajamäen tehtaille. Lähin viinakauppa oli Mäntässä.
Kierroksen jälkeen tulin kotiin ja viimeinen minkä muistan oli faijan sanat: Eivätkö ne perkuleet tajunneet että poika on vielä nuori.
Kun heräsin, veli oli veljellinen ja antoi minulle Mantelin. Niin kuivan että se ei ollut Riisipuuroa nähnytkään.
Manteli ei maistunut. Äidin hellä katse ja Mehu lämmitti. Minä vähän muistelen isän katsoneen minua ylpeänä.
H.

50-luvulla, faijan rakentama rintamamiestalo ei täyttänyt, lähimainkaan, nykyisiä standardeja, lukuun ottamatta hyvin ilmastoitua rakennetta, eli Hometta ei esiintynyt. Villasukkien tarvetta vain.
Eikä talossa Öljyllä läträtty, tervaspuilla vain lämmitettiin.
Terva on hauska aine, se nokeaa savupiiput tehokkaasti sisäpuolelta koska puulämmitteinenkeskuslämmityskattila säätyi kaksimetallikierukan ohjaamalla ilmaluukulla.
Palamistapahtuma oli epätäydellinen.
Kierukkaa sääti veden lämpötila.
Ja se laite oli kaukana tarkkuuselektroniikasta.
Johannes Kepler ei olisi sen avulla löytänyt lähimetsäänkään.
Joten Joulun alla syttyi noki palamaan talomme savupiipussa.
Faija komensi perheen pihalle, ilman kirvestä, ja sieltä ihailimme kymmenmetristä lieskaa.
Tunne oli kun olisi katsonut Kuuraketin tunkeutumista väärään suuntaan.
Faija kävi välillä tunnustelemassa josko piippu sytyttäisi koko talon palamaan.
Eipä sytyttänyt, faijan sotakaveri oli talkoissakin, kännissäkin, osanut asiansa. Ammattitaitoinen Muurari. Sotahommissa oli kunnon tykkimies, raketteja kun ei meillä ollut, silloin vielä.
H.

Yhtenä Jouluna paljastui paketista Melodica, siihen aikaan se oli uutuus, veljen paketista lasten Klarinetti.
Se Joulu ei ihan hiljaisesti mennyt, jostain syystä emme saaneet ottaa nitää mukaamme Tapaninpäivän perinteiselle sukulaisvierailulle.
Molemmat vanhempani olivat erittäin musikaalisia vaikka ei mitään pelejä soittaneetkaan, mutta hyvä äänisiä laulajia.
Faija oli ollut mukana oman "korsuorkesterinsa" mieskuorossa, rintamalla.
Hänen mittansa täyttyi ensin ja hän opetti meille joitakin sointuja jotka sopivat soittimiemme kanssa yhteen. Mitään melodioita ei meiltä irronnut, mutta kirkkouruilta se vähän kuulosti.
H.

Alkutalvesta järjestettiin meillä iltamäenlaskukisat.
Pimeetä oli ja valonheittimet, ulkoroihut ja muuta tulet valaisivat mäkeä ja katsoma-alueita.
Musiikki raikasi.
Joku Kirjonen tai Kärkinen siellä hyppäsi ja pikkupoika oli ihan haltioissaan (Mitä vuosikymmen myöhemmin joutui katumaan).

Iän vähyyden vuoksi vuoli isä pojalle "mäkihyppysuksen" ja liimasi siihen pahvista hyppääjän, sinivalkoinen pipokin oli värjätty hienosti. Taisi olla jotain 30 senttiä pitkä.
Suksen pohjaan hinkkasi "kyntteliä".
Sitten rakensi hän pihan lumipenkkaan lumikeon josta muotoili hyppyrimäen.
Paras kaverini tuli kerran katsomaan ja viikon päästä tuli oman suksensa kanssa.

Hienoin kisamme oli Joulupäivänä, faija laittoi pieniä steariinitulia mäen ympärille ja upotti lumeen pari taskulamppua valaisemaan mäkeämme.
Laittoi levariradion kaiuttimen keittiön ikkunasta kuulumaan, ja soitti Joululauluja kun me kisattiin.
Oi, oli se hienoa ja kivaa.
H.


Tapahtui yhdenkin Joulun alla että oli jo aikainen Jouluaattoaamu, 06.00, ja äitini tuli pihaan polkupyörällään ja kaatui niin että tyhjä postilaukku tarakalla vain lepatti.
Katseltiin faijan kanssa ikkunasta, koska faija ei hermostunut, en minäkään.
Tuplaikkunoiden takaa seurasimme että siinä äiti kiemurtelee pihalla kun hämmentynyt mustekala, ja suu levällään.
Sitten isä havahtui ja sanoi että mennääs katsomaan, jospa siihen sattui.
Avattuamme verannan oven, kuului pihalta armoton nauru ja hihitys.
Isä totesi että: Se on päissään, mennäänpäs sisälle ettei tule kylmä.
Vähän ajan kuluttua pääsi äiti jaloilleen ja lykkäsi pyörän pyörätelineestä vähän ohi, ja niin ne taas kaatuivat.
Meillä meni faijan kanssa homma nauruksi.
Pyörä jäi penkkaan mutta mutsi pääsi sisälle, ja kaatui taas, lumisine kenkineen keittiön lattialle.
Koko vaimo oli niin luminen että isä kantoi hänet verannanrappusille ja rapsutti luudalla lumet pois. Äiti nukkui sitten parisen tuntia.
Taisi olla ainoa kerta kun faija keitti Riisipuuron ja lämmitti Väskynäkräämin.
H.

Eilen tuli kerrottua tarina postinkantajan Joulusta, jolle aina oli Jouluaattoaamuna tarjolla kystäkin ja runsaasti kyllä.
Pientä Joululahjapakettia ja mukillinen kuumaa, heevetti! vähintään puolella postilaatikoista.
Aattona ei päiväpostia kannettu, aamuposti vain.
Minulla oli ilo ja vähän kunniakin kantaa aamupostit kahtena vuonna, 1964 ja viis.
Eli 14 ja 15 vuotisena. Mopolla kuljetin. Aikuisilla kantajilla oli kait muuta tekemistä.
14v. olin jo tutustunut jumalten juomaan, kotitekoisella Kiljulla ja jokusella halvalla viinillä.
Mutta tehtaalla oli silloin Pirtutehdas. Sellunkeiton liemestä sitä tislattiin ALKO:n Rajamäen tehtaille. Lähin viinakauppa oli Mäntässä.
Kierroksen jälkeen tulin kotiin ja viimeinen minkä muistan oli faijan sanat: Eivätkö ne perkuleet tajunneet että poika on vielä nuori.
Kun heräsin, veli oli veljellinen ja antoi minulle Mantelin. Niin kuivan että se ei ollut Riisipuuroa nähnytkään.
Manteli ei maistunut. Äidin hellä katse ja Mehu lämmitti. Minä vähän muistelen isän katsoneen minua ylpeänä.
H.

50-luvulla, faijan rakentama rintamamiestalo ei täyttänyt, lähimainkaan, nykyisiä standardeja, lukuun ottamatta hyvin ilmastoitua rakennetta, eli Hometta ei esiintynyt. Villasukkien tarvetta vain.
Eikä talossa Öljyllä läträtty, tervaspuilla vain lämmitettiin.
Terva on hauska aine, se nokeaa savupiiput tehokkaasti sisäpuolelta koska puulämmitteinenkeskuslämmityskattila säätyi kaksimetallikierukan ohjaamalla ilmaluukulla.
Palamistapahtuma oli epätäydellinen.
Kierukkaa sääti veden lämpötila.
Ja se laite oli kaukana tarkkuuselektroniikasta.
Johannes Kepler ei olisi sen avulla löytänyt lähimetsäänkään.
Joten Joulun alla syttyi noki palamaan talomme savupiipussa.
Faija komensi perheen pihalle, ilman kirvestä, ja sieltä ihailimme kymmenmetristä lieskaa.
Tunne oli kun olisi katsonut Kuuraketin tunkeutumista väärään suuntaan.
Faija kävi välillä tunnustelemassa josko piippu sytyttäisi koko talon palamaan.
Eipä sytyttänyt, faijan sotakaveri oli talkoissakin, kännissäkin, osanut asiansa. Ammattitaitoinen Muurari. Sotahommissa oli kunnon tykkimies, raketteja kun ei meillä ollut, silloin vielä.
H.

Paperiteollisuuskylämme naapurikylällä oli firma nimeltään: Kauko.
Oliskohan ollut Kaukomarkkinat tai jotain.
Niihin aikoihin asui meillä alivuokralaisina kaksi SM-tason hiihtäjää, toinen oli muistaakseni yhdistetyssä. Opiskelivat tehtaan koulussa Sellunpuristajaksi tms.
Huom! Siihen aikaan eivät mestaritkaan rypeneet rahassa.
Hiihtivät Järvisen jumalattoman hienoilla puu-suksilla.
Ja minä sain heiltä yhtenä Jouluna lahjaksi kahdet käytetyt!!!
He kun olivat huomanneet minun hiihtävän vähän tosissani.
Faija takavarikoi ne heti mutta antoi käyttää annostellen.
Jaloissani ne tuntuivat Helinä-keijun kevyiltä, ties vaikka helisivätkin pakkaslumella.
Yhdellä lenkillä katkesi parista toinen kärjestään.
Faija vei sen Kaukolle, josta se parin viikon päästä tuli hienosti kokoon liimattuna ja eheänä takaisin.
Takaraivooni oli kuitenkin liimautunut kuvat muinaisesta iltamäenlaskusta ja hyppääjien hurjista etunojista. Kankkonen oli silloin Kirjosen kanssa 49,5 metrin ennätyksillään mäkemme kunkkuja.
Jonnekin 25 metriin minä putosin, pomppasin vajaaseen neljäänkymppiin ja olin tajuton.
Kymmenen minuuttia ja kaverit saivat minuun sen verran eloa että pystyin nilkuttamaan kotiin.
Suksia jouduin kantamaan, ne eivät oikein kestäneet kunnon alamäkeä.
Faija laittoi minut kahden kuukauden suksikaranteeniin koska niistä suksista ei enää tullut kalua, joten yksi pari oli enää jäljellä.
Mitä lie Maaliskuuta kun faija otti puhutteluun ja sanoi sen jälkeen että toinen pari on valmiina Autotallinovella.
Minä, vähän arasti siihen, että harjoitusladulla on aikasti rankkoja mäkiä, yhdestä niistä hyppääkin vähän?
Tunnin verran taisi faija naureskella, käski kuitenkin minut ensin ylös, ulos ja lenkille.
H.

Söpö kuoli kesällä, autotallin vanerilevyjen takaa sen löysin.
Vanerilevyt olivat tarkoitettu yläkerran yläpohjiin.
Misukaltani oli kakatkin tulleet ulos, ja hän oli ihan kovakin.
Lapsuuden kotipihan takaosaan sen hautasin, äiti antoi vanhan räsymaton peitteekseen.
Se on yksi paikka mihin osa tuhkastani ripotellaan, varoen että nykyinen omistaja ei huomaa.
Mutta ei siksi että se oli Kissa, vaan siksi että se oli osa lapsuuttani.
Seuraavana Jouluna vein sinne palavan kynttilän.
Olin silloin vielä pahuksen romantikko. Kalkkikivilaatankin laitoin kattamaan.
Äitini itki eniten, faija ei tietenkään, hän oli jo paljon haudannut.
H.


Yhtenä Tapaninpäivänä tunsin syöneeni hyvin.
Ylämäessä jokaiset valmentajani olisivat kehuneet reisilihaksiani.
Vaan ei olut ainuttakaan lapsivalmentajaa silloin.
Silloin ei naishiihtäjäporukoita montaa ollut, varsinkaan 13v.
30 lenkillä olivat Huhtalan veljekset ja v. Hakulinen jättäneet ylämäkeen omat merkkinsä.
Minä en ollut paljoankaan kauniimpi. Jotenkin Kinkkuisampi vain.
Harvat tyttöset eivät minulle hurranneet.
H.


Juttelin viimeviikolla veljeni kanssa, ja muisteltiin Joulujakin, hän kertoi minulle jutun jota en muista yhtään, broidi on 3v. nuorempi:

Jouluaattona iskä oli laittanut minut lämpimiin vällyihin, olisinkohan ollut 1-2 v?
Ja vei minut tien varteen.
Ja sieltä tulla köpötteli Joulupukki keppeineen.
Pukki katsoi minua ja purskahti itkuun, Pukin vaimo oli samaan aikaan laitoksella.
Minä olin jo lentänyt maailmalle kun äiti kertoi tarinan broidille.
Faija oli ottanut jokusen paukun Pukin kanssa ja ikkaisi keittiön pöydän ääressä, johon äiti oli tokaissut: No, siinä on mulla sotasankari!
Uskonkin että sotasankarit itkivät yhdessä, kerrankin hyvän asian puolesta.
H.