En pysty puhumaan yhdestä asiasta, joka painaa eniten mieltä..?

Olet siis käyttänyt Kelan maksaman psykoterapian (eka jakso 2 vuotta)? Eikö terapeutti osannut antaa sinulle sopivia ajatusrakennelmia? Mielestäni sinun on erittäin tärkeää ymmärtää se, että *menneitä ei voi muuttaa*. Voit ottaa menneistä opiksesi ja antaa anteeksi. Kyse on *sinun* elämästäsi ja vain sinä voit tehdä ratkaisuja jotka vaikuttavat *tulevaisuuteesi*.

Syyllisyydentunne on normaalia. Me kaikki podemme syyllisyttää. Erityisesti vahvat kristilliset arvot omaavat ihmiset kokevat paljon syyllisyyttä seksuaalisuuteen litttyvissä asioissa. Jos vihasi kohdistuu ulkopuolisiin, se on tervettä. Älä koskaan vihaa itseäsi!

Sinua ehkä auttaisi tutustuminen muihin kulttuureihin. Tämän lisäksi sinulle tekisi hyvää vertaistuki, eli sellaisten ihmisten seura, jotka ovat kokeneet jotain lähes samaa.

Toivottavasti sait vastauksen kysymykseesi "Pitäisikö mun vaan koittaa elää niitten kamaluuksien kanssa ja koittaa unohtaa ne?" - eli pitää elää, hyväksyä tapahtut ja katsoa elämässä eteeenpäin.

En ole ollut missään psykoterapiassa.

Ja mitä tarkoitat että pitäisi tutustua muihin kulttuureihin? Viestistäsi tuli kyllä mulle semmonen olo, että olisin jotenkin uskovainen? Ei, en usko jumalaan enkä muihin.

Ja mitä tarkoitat että voin ottaa menneistä opikseni? Tuli tästäkin semmoinen olo, että olisin jotenkin syyllinen siihen mitä on tapahtunut. No, ehkä mä sitten olenkin. Kiitos viestistäsi kuitenkin.

"Ja mitä tarkoitat että voin ottaa menneistä opikseni? Tuli tästäkin semmoinen olo, että olisin jotenkin syyllinen siihen mitä on tapahtunut."

En ole tuo aiemmin kirjoittanut, on nyt kommentoitava kuitenkin sinulle. Älä missään nimessä jatka tuota syyllisyyden kantamista asiasta - koska sinä todellakin tunnet itsesi syylliseksi, muutenhan voisit vapaasti kertoa kokemastasi.

Se on toki totta, ettei menneitä voi muuttaa. Menneitä ei myöskään tarvitse eikä pidä ulkokultaisesti koittaa "antaa anteeksi" tai unohtaa - sinulla on oikeus tuntea vihaa ja katkeruutta, mutta myös oikeus vapautua noista tunteista, jotta jaksaisit jatkaa omaa elämääsi. Itse olen märehtinyt menneitä tapahtumia, koulussa, kotona paljonkin, vuosia se on vaatinut. Vasta kun avauduin tapahtuneista toiselle ihmiselle, jotakin edistystä tapahtui.

Jos käyt nyt jossain keskustelemassa (siellä omassa hoitopaikassa?), puhu sitten, kun siltä tuntuu ja omalla tavallasi. Ei tuohon ole mitään oikeaa vastausta, että pitääkö puhua, se on sinusta itsestäsi kiinni. Kukaan muu kuin sinä itse ei voi sanoa miten sinun kuuluu asiaa käsitellä. Tärkeintä lienee, että sitten kun haluat puhua, sinulla on joku, johon luotat.

Oletko tietoinen auttavista puhelimista? rikosuhripäivystyksessä osattaisiin kertoa myös tuosta juridisesta puolesta, koska olet rikoksen uhri. Oikeuden hakeminen voi saattaa asian oikein päin: sinä et ole tehnyt mitään väärin, vaan sinulle on tehty väärin. Sinua kohtaan on tehty rikos, ja nuo tekijät pitäisi saattaa teostaan vastuuseen.

Voimia sinne.

Kiitos vastauksista. Tuntuu vain, etten koskaan ole valmis puhumaan kenenkään kanssa asiasta. Ehkä opettelen kaikessa hiljaisuudessa vain elämään sen kanssa.

Ja ei, en todellakaan ole tekemässä mitään asian eteen, siis ilmoittamassa poliisille tai muuta. Muuten mut tapetaan, se on varma.

Olen todella pahoillani mitä olet joutunut kokemaan, en todellakaan pysty kuvittelemaankaan mitä kaikkea olet käynyt läpi. Mielestäni on silti hienoa, että kerroit edes täällä! Itse en ole kokenut mitään kokemaasi verrattavaa, mutta olen silti tehny jotain sellaista, mitä häpeän hyvin paljon, enkä ole vielä tänäkään päivänä kertonut siitä kenellekään. Kahden vuoden ajan mietin tapausta joka ikinen päivä, eikä se antanut minulle rauhaa. Sitten vain päätin, että nyt tämä saa riittää, ja kirjoitin paperille kaiken mitä muistin siitä päivästä, siinä järjestyksessä kun asiat tulivat mieleeni, mukaanlukien jokaikisen iljettävimmänkin yksityiskohdan. Itkin koko ajan. Parin päivän päästä luin paperit uudestaan ja poltin ne. Katsoin vieressä koko ajan, kun ne paloivat. Sitten yhtenä päivänä tajusin, että olin pystynyt elämään kokonaisen päivän ilman sitä kamalaa ahdistuksen tunnetta, jonka tuo tapahtuma oli minulle aiheuttanut. Siitä alkoi vain ylämäki. En edelleenkään kerro asiasta kenellekään, enkä aiokaan. Olen hyväksynyt sen osaksi mennyttäni, ja pystyn elämään normaalia elämää. Vaikket pystyisi kertomaan "oikealle ihmiselle" kokemuksistasi, olen silti varma, että kirjoittaminen tai asioiden yksityiskohtainen läpikäyminen auttaisi sinua haasteessasi. Onnea matkaan, toivottavasti elämäsi kääntyy paremmaksi, ansaitsen sen näin pitkän taistelun jälkeen :)

Kiitos sullekin kannustavasta vastauksesta! Ehkä tää tästä vielä.. joskus.

Olen tosi pahoillani puolestasi, Aloittaja. Sinua kohtaan on tehty jotain niin väärää.

Ihan ensimmäiseksi: mikään ei ole Sinun syytäsi. Sinun ei tarvitse yksinkertaisesti hävetä MITÄÄN. Raiskaus ei ollut syytäsi tippaakaan. Ei yhtään.

Minun mielestäni Sinun kannattaisi kertoa kokemuksistasi jollekin luotettavalle ihmiselle, esimerkiksi kumppanille, ystävälle, perheenjäsenelle tai ihan ammattilaisihmiselle. Psykologit ja tukipuhelimet ovat olemassa juuri sitä varten, että ihmisten ei tarvitsisi olla yksin kipeiden asioiden kanssa.
Yksi vaikeimmista asioista on ottaa se ensimmäinen askel ja ottaa yhteyttä auttavaan tahoon. Se kannattaa tietää, jotta ei antaisi periksi heti alussa. Kipeä möykky sisältäsi kannattaa päästää purkautumaan. Saatat kantaa sisälläsi monia tunteita ja ajatuksia, joita et itse vielä edes tiedosta, mutta jotka voivat tulla esiin kun aloitat puhumisen.
Ohjeeni siis on: puhu, puhu, puhu. Jos se kuitenkin tuntuu Sinusta ylitsepääsemättömän vaikealta, niin tärkeintä on, että purat asioita sisältäsi edes jotenkin. Siihen hyvä lähde on esimerkiksi taide. Piirrä, maalaa, kirjoita, valokuvaa, tanssi tai tee mitä ikinä vain keksit.

Muista, ettei mikään ollut Sinun syytäsi. Uskalla olla vihainen, uskalla olla surullinen, uskalla olla hyvinä hetkinä onnellinen. Uskalla myöntää, että olet syytön tapahtumiin ja Sinua kohtaan on tehty väärin. Uskalla ottaa askeleita parantumisen suuntaan. Olet selvinnyt jo niin monesta asiasta, kyllä Sinä vielä pystyt menemään pidemmällekin:)

Rohkeutta ja kaikkea hyvää!:)

Kyse on tosiaan rikoksesta, kuten 'voisitko soittaa' kirjoitti.

On nurinkurista, että rikoksen uhri tuntee häpeää, mutta siltähän tuollainen tuntuu. Se on vääristynyt ajatus ja siitä pitäisi jotenkin päästä eroon.

Kyllä se olisi rikosilmoituksen paikka... Vaikka nyt ajattelet, ettet uskalla tehdä rikosilmoitusta, pitäisi sinn hankkiutua keskustelemaan asiasta ja päättää ilmoituksne tekemisestä tai tekemättömyydestä vasta saatuasi neuvoja ja tietoa. Jo tämä auttaisi alkuun ajatusvääristymän oikaisemisessa.

oon todella pahoillani sun puolesta. Tommosta ei pitäisi tapahtua kenellekään. Traumat ja oireet eivät häviä käsittelemättä. Tarvitsisit traumoihin erikoistuneen terapeutin apua. Jyväskylässä ja hkissä Tukinainen. Soita ja jos mahdollista yritä päästä 15 kerran lyhyt terapiaan. Itse sain paljon apua Tukinanaisen avoryhmästä. Vaikeata oli tosin mennä sinne ensimmäistä kertaa. Niiiiiiin kipeästä asiasta on kyse. Paljon voimia sulle!