Autismilapsen yh ja väsymys

Ei tämä paikka varmaankaan ole se oikea paikka, mutta johonkin on pakko saada sanoa ääneen! Olen siis 8-vuotiaan autismipojan yksinhuoltaja! Olen aivan yksin tämän asian kanssa, tukenani on luonollisesti äitini, joka ei työnsä vuoksi voi paljoakaan auttaa, mutta auttaa kun vaan voi ja kiitollinen olen kaikesta avusta! Minulla on myös miesystävä, mutta koska lapsi ei ole hänen, katsoo hän ettei hänen tarvitse auttaa, on kuitenkin ainoa jatkuva kontakti aikuiseen, joten en voi luopuakkaan ja uutta ei vaan jaksaisi enää etsiä tai jäädä aivan yksin! Nyt kun lapseni on toista vuotta koulussa on alettu valmistautumaan murrosikään, olen aivan kauhuissani, tulevaa on tietty vaikea ennustaa, mutta kuunellessani muita vanhempia, jotka ovat kaikki pariskuntia, pelko vain kasvaa, se työ ja tuska jota kertovat heillä olevan ja miten selviytyvät hyvän tuki verkon ja toistensa avulla. Itse olen tämän asian kanssa aivan yksin. Olen kovin yllättynyt siitä miten ihmiset reagoivat autismiin, kun kerron lapsella olevan tälläinen, niin asia on heidän mielestä aiva sama kuin olisi normaali lapsi, eivät voi millään ymmärtää miksi tunnen oloni välillä hyvinkin raskaaksi. Miesystäväni haluaisi lisää lapsia, ajattelen aivan kauhulla, nytkin voimavarat vähissä. Arjet menee kyllä niin hyvin kun vain voi mennä, olen vain täysin jumissa kotona. Joskus harvoin pääsen johonkin ilman lastani ja minusta on alkanut pikku hiljaa tulemaan sellainen etten välitä ja oikein jaksakkaan mennä mihinkään! Tänään tuli kuitenkin täysi romahdus, piti päästä tapaamaan kavereita, joita nään ehkä kerran vuodessa, asumme niin kaukana toisistamme, ainoa joka olisi voinut ottaa pojan, sairastui ja miesystäväni meni maalaamaan venettä jotta saisi sen joskuus veteen. Itkusta ei meinaa tulla loppua, vaikka kuinka koitan ajatella että viimeistään ensivuonna uudestaan. Joskus vaan tuntuu ettei tosiaan enää pärjää, vaikka tiedän pärjääväni ja ei tässä hätääkään ole, asiat suhteellisen hyvin kummiskin, autismista huolimatta lapseni on muuten terve lapsi. Ei saisi kitistä ja kerjätä itsesääliä, mutta välillä vaan tuntuu että tarvisi olla joku joka oikeasti kuuntelisi ja tukisi. Tai joku tulisi joskus sanomaan että lähde vaikka lenkille, katson lapsesi perään! Minulle tyrkytetään kaikenmaailman tukipaikkoja, voisin keskustella perheiden kanssa autismilapsen arjesta, mutta se mitä oon saanu nyt kokea on mieltäni murskaavaa, mitä enemmän kertovat ongelmistaan joita pariskuntina ratkaisevat, sitä enemmän olen kauhuissani että joudun kaiken tekemään yksin. Rakastan lastani, enkä päivääkään vaihtaisi pois, tuntuu vaan ettei välillä jaksaisi ja se tuntikin olisi omaa aikaa! Kokeilin työelämääkin, mutta vuoden jälkeen olin niin väsynyt jatkuvasti että en jaksanut keskittyä lapsen kehitykseen. Nyt sitten työttömänä, aamut menee kodin hoidossa ja pojan tultua kotiin hänen kanssaan! Viime aikoina ei vain tahdo jaksaa eikä kiinostaa mikään! Mahtaako tässä maailmassa olla joku jolla on ollut samallaisia kokemuksia ja miten on jaksanut silloin kun tekee mieli vain maata sohvalla, laittaa silmät kiinni ja toivoa että aika kuluisi mahdollisimman pian!