Suoraa puhetta??:)

Mun mielestä raskausajasta kyllä puhutaan aika paljon sekä hyvää, että huonoa. asia mistä ei puhuta niinkään paljon on synnytyksen jälkeinen olotila. (hyvässä ja pahassa).
Yleensä hehkutetaan vain sitä miten ihanaa oli nähdä lapsi ekaa kertaa ja kuinka synnytykseen liittyvät kivut kaikkosivat siinä hetkessä taivaan tuuliin ja rakkaus syttyi ensisilmäyksellä. No ei täällä kyllä.
Kukaan ei kertonut miten kamalaa ekat päivät synnytyksen jälkeen voi olla! Ei siinä mitään, että vauva ei nuku tai niin edelleen...mutta kun vauvan lisäksi pitää yrittää vielä itteäänsäkin hoitaa. Se jälkivuodon määrä, kivut episiotomia haavalla, hurjat peräpukamat (jotka tulleet siis ponnistusvaiheessa) ja armoton väsymys. Kukaan ei puhunut siitä, että lapsi saattaa syödä rinnalla 2 tuntia putkeen ja oma syöminen voi unohtua kokonaan. Tai kertoiko kukaan siitä miten kamalalta tuntuu, kun maito alkaa nousta....huh, kun teki kipeää....
Toki kaikesta selviää...onneksi minulla oli todella osallistuva mies, joka muistutti syömisestä, hoiti vauvaa aina,kun vain pystyi jne.... Miten te vauvan kanssa alusta asti yksin olevat edes selviydyitte tuosta kaikesta?? Nosta hattua teille!
Olisi kyllä ollut mukava, että näistä asioista olisi edes vähän varoitettu etukäteen neuvolassa. Kyllä oli itku herkässä alussa, kunaattelin,että tämmöistäkö se on. Lastakin toki alussa rakastin, mutta enemmän se oli semmoista vastuuntuntoa ja huolehtimista. Se todellinen äidinrakkaus, josta niin paljon puhutaan, syntyi minulla oikeestaan vasta lapsen ollessa n. 3kk.....Ja kun olen avoimesti näistä asioista muitten äitien kanssa keskustellut, niin useammalla on samoja ongelmia ollut alussa...vaan miksi niistä ei puhuta???

alkuperäiselle; täällä toinen, joka jo odottaa raskauden päättyvän. Kivut ja supistukset on vaivanneet jo yli kk ja vielä on pahimmillaan yli kk kärsittävä. Tuntuu ettei oikein kukaan ymmärrä miltä tuntuu elää kipujen kanssa 24/7 ja vuodelevossa. Kaikki vaan vähättelee asiaa. Olen onnellinen raskaudesta ja odotan kovasti jo vauvaa kotiin, mutta tätä olotilaa en jää kaipaamaan. Toivottavasti synnytyksen jälkeen kaikki menee hyvin, kaikillehan ei tule baby bluesia tai mahdottomia kipuja. Tsemppiä!

Minulla ei ole lapsia enkä ole edes raskaana mutta olen aina miettinyt juuri tuota että ei kai se oikeesti voi aina niin ruususesti mennä. Lapsia kyllä itse haluan ja piankin, mutta minua on pelottanut juuri nuo mainitsemanne asiat..

Mulla on tähän asti mennyt kaikki ruusuisesti,taitaa olla pahin vasta eessä??

En ehkä ymmärtänyt oikein hyvin tuota aloitusviestisi tarinaa... Siis olet raskaana toista kertaa. Synnytit aiemmin hengettömän (???) vauvan, joka jäi sairaalaan muutamaksi viikoksi. Lähinnä ihmettelen, oliko hengetön vauva kuitenkin elossa?
Olen aina luullut, että hengetön=kuollut, mutta saatoinkin olla väärässä.

Täällä taas raskaus mennyt aika ruusuisesti, lukuunottamatta itkuisuutta, alakuloisuutta ja selkävaivoja! Itkuisuutta esiintyy joka toinen päivä ja alakuloisuutta sitäkin useammin.. Raskausvaivoja ei ole kyllä ollut, siis juuri näitä mahakipuja tai supistuksia..
Olen onnellinen tästä pienokaisesta, mutta tuo itkuisuus on kyllä yhtä helvettiä.. Miehenikin on luullut että HÄN on tehnyt jotain pahaa, vaikka voin itkeä ihan pienistäkin asioista, vaikka kun näen jonkun kukan kuolleen..

Pakko nyt ottaa osaa tähän keskusteluun omalta osaltani :-) Näistä asioita on nykyisin jo paljon helpompi puhua ja toivottavasti suuntaus olisi yleisesti enemmän sellanen, että voisi puhua neuvolassakin suoraan :-)

Meillä esikoista odotettiin hartaasti monta vuotta ja kuvittelin aina ruusuisten lasien läpi, että raskaus olis ihanaa ja blaa blaa :-D Sitten kun se lopulta toteutui olikin raskausaika aika vaikea kaikkien kipujen, ennenaikaisten supistusten ja sairastelun takia...Synnytyksessä yllätykset jatkui ja vauva vietti ensimmäiset päivät teholla. Olin itse kamalan kipeä leikkauksen jäljiltä ja jotenkin ihan hukassa kun vieraat ihmiset hoiti omaa lasta...Vauva oli aika iso ja koko ajan höpötettiin, että nyt pitää heti saada imetys käyntiin. Maito nousi samana päivänä kun vauva syntyi ja sitä tuli uskomattoman paljon heti alusta alkaen. Vauva vaan olosuhteiden pakosta tottui teholla pulloon ja imetys ei meinannut onnistua millään. Vauva vaan itki ja suuttui rinnalla kun maitoa tuli suihkuten...Lopulta hoitajat aina antoivat vauvalle lopulta maidon pullosta, lypsämässä kävin vähän väliä :-) Useamman päivän ajan tätä 'taistelua' käytiin ennenkuin apuun tuli hoitaja joka oli erikoistunut imetysongelmiin. Hän osasi hetkessä neuvoa oikeat asennot tilanteeseen jolloin maitoa tulee liikaa ja vauva tästä suuttuu :-) Siitä lähti onnistunut imetys liikkeelle. Pakko oli tämä imetys-juttukin jakaa koska kyllähän se aiheutti siinä tilanteessa paljon 'surua' ja syyllisyyttä kun tavallaan minua syytettiin epäonnistumisesta ja luovuttamisesta vaikka monta tuntia päivässä yritin saada siellä teholla vauvaa imemään mutta aina se päättyi kauheaan huutoon ja molempien pahaan mieleen. Imetysasiantuntija totesi, että vauva oli niin minun ja maidon perään, että sai suoranaiset rintaraivarit ja silloinhan syömisestä ei tule mitään...

Kotona olin vauvan kanssa päivät yksin miehen opiskellessa ja uudella paikkakunnalla ei ollut hääppöistä tukiverkostoa lähellä. Vauva kärsi ensimmäiset kolme kuukautta valtavista mahakivuista... Parin kuukauden ikäiseksi itki lähes koko ajan ja nukkui vain pienissä pätkissä. En ollut mitenkään osannut varautua siihen valtavaan väsymykseen ja huoleen lapsesta joka oli aina vain tyytymätön. Etukäteen ajattelin, että kyllähän sen väsymyksen kestää kun vauva on niin ihana jne...Niin vauva olikin ihana mutta ei jaksa jos ei nuku! Neuvolassa sanottiin vaan aina, että te kyllä pärjäätte hienosti ja selviätte hyvin näistä vauvan sairasteluista. Jostain syystä terkkari oli sitä mieltä, enkä kai omassa ylpeydessäni saanut sanottua, että ihan ei ruusuista kaikki ole...Vauvaa oli odotettu niin kauan ja hartaasti, etten saanut kellekään tunnustettua miten väsynyt olin...Mieskään ei silloin osannut minua lukea, että olisi tilanteen tajunnut. Vauva halusi olla vain minun sylissä, muut ei kelvannut ja hän olisi vain syönyt ja syönyt.... Hiljalleen tllanne helpottui kun vauvan mahakivut loppui ja hänestä tuli tosi reipas ja erittäin hyvin nukkuva poika :-)

Vasta jälkikäteen ymmärsin miten loppuun voimat menee kun ei nuku eikä syö ja patoaa asiat sisälleen. Hormonit ja synnytyksen jälkeiset kivut ei auttaneet yhtään. Olin vauvan kanssa kahdesti sairaalassa parin kuukauden aikana sairastelun takia. Koko ajan kannoin huolta vauvan terveydestä ja niin tietysti kaikki muutkin. Olin varmasti enemmän yksinäinen kuin koskaan. Meni aikaa ennenkuin lopulta vuodatin koko jutun miehelleni joka kieltämättä yllättyi valtavasti. Hän ei ollut tajunnut missä mennään kun aika hyvin esitin vahvaa ja että kaikki menee hienosti. Olisi ollut liian vaikeaa myöntää ettei kaikki olekaan ihanaa kun sitä vauvaa niin odotettiin, tunsin itseni ihan ala-arvoiseksi äidiksi...Kuulostaa ehkä tyhmältä mutta niin minä silloin asiat ajattelin.

No toinen raskaus olikin sitten oikeasti ihana ja 'helppo' :-) Juuri sellainen kuin olin joskus kuvitellut sen olevan...Synnytyksen jälkeisestä ajasta en keksi mitään negatiivista sanottavaa, se oli 'täydellistä. Vauva nukkui ja söi hyvin, itse voin hyvin ja nautin täysillä joka hetkestä :-) Nyt kolmas lapsi tulossa ja mielenkiinnolla odotamme millaista nyt tulee. :-) Olen erittäin kiitollinen siitä, että olen nähnyt sen ihanuuden mistä kauan haaveilin ja myös sen varjopuolen.

Pahoittelen tätä pitkää vuodatusta...Itsekin törmään usein siihen, että äidit potevat syyllistyyttä raskauden tai synnytyksen jälkeisistä negatiivisista tunteista. Jokainen kokee asiat eri tavalla mutta sitä pitäisi ehdottomasti kunnioittaa, ei ikinä väheksyä vaan tukea. Monen äidin kanssa on tullut tästä aiheesta puhuttua ja liian usein äidit alkaa arvostella toisia äitejä...Ketähän sekin hyödyttää? Nyt kun itse uskallan ja kehtaan asioista puhua ja pyydän kyllä apua kun sitä tarvitsen, niin aika paljon paremmin itsekin jaksaa ja hyvillä mielin tätä raskautta mennään :-)