Jos joku jaksaa lukea ja kommentoida niin olisin tyytyväinen ja kiitollinen.
Mulla on ollut sanotaanko outo lapsuus ja olen melkein 100 % varma että äidilläni on jonkin sortin mielialahäiriö. Oli sekä fyysistä että psyykkistä väkivaltaa ja saimme aina kuulla kuinka huonoja olemme ja muut lapset ovat niin paljon parempia. Äitini ei ole ikinä pyytänyt anteeksi mistään tai myöntänyt olevansa väärässä. Kaikki muut ovat aina ilkeitä häntä kohtaan (tämä esim. jos 100 kertaa sanoo jotain eikä hän usko ja loppujen lopuksi sitten menee hermot ja ärähtää hänelle.) Aina kaikki menee siihen että hän nostaa kauhean metelin ja itkee kuinka hän on aina yrittänyt ja uhrannut elämäsnä meille.. Tosin hän ei ole ikinä kysynyt mitä me lapset oikeasti haluaisimme vaan päättänyt että näin teemme. Pienenä esim Puuhamaa oli täysin kielletty..jos menimme Linnanmäelle niin saimme katsoa kuinka muut pitivät hauskaa ja saimme käydä yhdessä laitteessa..Ja myös lelukaupat oli vaan katsomista varten. Ja olen esim saannut kuulla että jos hänen pitäisi valita lapset vai mies niin ehdottomasti mies..ja olen ollut 8 v kun tällasta kuulin ejkan kerran.(nämä esimerkit ovat siis vain murto osa kaikesta)
Nyt on oma lapsi ja mua alkaa heti ahdistaa kun vaan ajattelen että lapseni menisi mummollaan. Äitini on mukamas niin innoissaan lapsesta ja lainanut jotain "mummo"-kirjoja..mua vaan oksettaa. Luuleeko hän ettemme muista miten hän on käyttäynyt ja miten hän vieläkin välillä käyttäytyy? Hänen kanssaan on mahdotonta keskustella sillä hän ei näe mitään vikaa itsessään..jos joku edes mainitsee että oudosta lapsuudesta niin heti alkaa painajaismainen marttyyrikohtaus ja hän on taas uhri.
Olen koko ikäni (30 v ) saannut kuulla olevani huono, ruma, villi..jne jne ja en ole ikinä saannut kannustusta. Kun lapseni syntyi nämä ajatukset nousivat pinnalle ja en kertakaikkiaan voi mitenkään ymmärtää miksi äitini edes hankki lapsia. En voisi ikinä tehdä lapselleni samaa mitä äitini tehnyt. Lapseni on elämäni ilo, ylpeyden aihe, rakastan enemmän kuin elämää...jne jne.
Mikä tämä herättää teissä? Miten te suhtatuisitte tällaseen? Mielipiteitä? Kommentteja? tuntuu että mulla on ilmapallon kokoinen taakka sydämmessä.
Perjantai 10.2.2012
Nimipäivät:
Elina, Elna, Ella, Ellen ja Elin
Tekstikoko:
26 Vastausta
4 064 Lukukertaa
Tuttu juttu
Mulla hyvin saman tyyppinen äiti.Mulle tuli myös varsinainen kriisi kun sain ekan lapseni. (Erilaista psyykkistä oireilua mulla ollut kyllä melkein koko ikäni.)
Sit lapsen ollessa muutaman kk:n vanha, oli mulla niin paha olo et hakeuduin psykologin puheille neuvolan kautta. Siitä oli tosi paljon apua. Siellä mä tätä äitisuhdettani kävin läpi ja sen avulla pyrin varmistamaan etten siirrä tätä samanlaista suhtautumistapaa seuraavalle sukupolvelle. Ja tulipa siinä samassa löydettyä syy sille minun aiemmalle psyykkiselle oireilullenikin.
Ymmärrän sua oikein hyvin. Jos sulla ton asian suhteen paha olo tulee kovin voimakkaaksi niin siihen kannattaa hakea apua.
kyllä jaksoin....
sinulla on ollut vaikea, "outo" lapsuus. olet kylläkin kaikesta huolimatta kasvanut ihmisenä varmaankin enemmän kuin joku toinen samanlaisissa oloissa kasvanut olisi.kuinka paljon tiedät äitisi omasta lapsuudesta? tunnetko isovanhempasi? ehkä kuitenkin on niin että äitisi ei ole vaan itse kasvanut aikuiseksi?
minun toiseksi elämän mietelauseeksi on tullut:
"et voi antaa eteenpäin mitään mitä sinulla ei ole".
tuntuu että olet kuitenkin, kaikesta huolimatta saanut jotakin että sinusta on tullut noin vastuullinen ja ajatteleva ihminen.
yritä miettiä niitä hyviä asioita joita olet kokenut lapsuudessasi.
koska kuitenkin olet noin tietoinen tilanteesta niin mieti että haluatko jatkaa olla äidin kanssa tekemisissä olemista taikka sitten et? voitko antaa anteeksi äidillesi vai et?
voisitko ymmärtää äitisi taustaa?
minulla on hiukan sama tausta ja nyt olen kuitenkin jo aikaa sitten hyväksynyt että äitini lapsuus ei ollut ruusuilla tanssimista. hän ei siis myöskään osannut olla äiti sillä tavalla kun olisin tarvinnut. (hänen oma äitinsä kuoli jo kun hän oli pieni lapsi).
myöskin minun äitini on kovasti kiintynyt lapsiini mutta huomaan että ei osannut olla oikeudenmukainen heitä kohtaan. lopuksi en tavannut äitiäni vuosiin. puhuimme vaan puhelimessa.
mutta aikojen kuluessa aloin enemmän miettimään ja ymmärtämään asioita. sain myös ihan suoraan sanottua äidilleni asioita mitkä mietitytti.
en tietenkään koskaan tule unohtamaan kuinka hän minua kohteli, mutta anteeksi olen antanut ja oppinut vielä rakastamaankin äitiäni.
ikävä kyllä lapseni eivät hirmusti mummistaan pidä mutta käyvät kyllä joskus.
joillekkin ihmis-suhteet on ihan utopiaa ja joillekkin taas selvempiä. jotkut ei vaan ymmärrä. ja jos ei ymmärrä niin sitten ei. se ei tarvitse tarkoittaa sitä etteikö äitisi sinua rakastaisi vaan ehkä sitä että hän ei vaan tiedä kuinka tehdään?
jatkoa
Kiitos vastauksista..sen tiedän että äitini oli nuorin lapsi neljästä ja ikäeroi muihin sisaruksiin on ollut aika. Sisarukset kävivät kaikki koulua, tosin äitini taisi olla rellestelijä joka joskus mulle ylpeilikin sillä että häntä ei lukio kiinnostanut vaan hän halusi hengailla kaupungilla..hm.. Tosin mummoni oli erittäin ihana ihminen. Päättäväinen mutta lempeä. Hoiti minuakin kun olin pieni ja hänestä minulla on vaan hyvät muistot.
ei koskaan
tiedä missä menee vikaan. isästäsi et puhunut?etkä äitisi isästä?
onko isät poissaolevia?
kiitti vastauksesta jälleen
Mukavaa kun vastaat..kiitos siitä =)Isät ihan mukana kuviossa. ukki tais olla aika ankara, muuta en tiedä. oma isä on fiksu ja mukava, sosiaalinen. mutta usein äitini puolella koska muuten hän saa sitten kuulla viikkotolkulla. Olen lähes koko ikäni toivonut että he eroaisivat sillä isäni olisi taatusti onnellisempi ilman äitiä.
On niin sairaita juttuja, kun pienenä sairastui vaikkapa oksennustautiin ja vahingossa oksensi sängylle niin akka repi ylös ja pisti kylmän suihkun alle rangaistukseksi siitä että ei osannut mennä wessaan..miten joku voi tehdä noin pienelle lapselle jolla on paha olo? Tai jos isäni oli joskus erittäin harvoin juhlimassa (tuli ajoissa kotiin, ehkä viim. 01.00) niin äiti kyttäsi ikkunasta että siellä se ukko tulee, repi jonkun meistä ylös sängystä, asetti johonkin istumaan ja valitti kun isä astui ovesta sisään että "tässä lapsesi nyt istuu kun sinä olet ulkona ryyppäämässä"..ja isi oli ehkä juonut muutaman oluen.
Mutta jos näistä jutuista yrittää äidille puhua niin se ei kuulemma ole totta ja me muistamme kaikki väärin. Koska hän on aina tehnyt parhaansa. Samalla siis tyranni ja marttyyri..jonkin sortin häiriö siinä päässä kyllä on.
Sairas maailma välillä..
jatkoa
Kiitos vastauksista..sen tiedän että äitini oli nuorin lapsi neljästä ja ikäeroi muihin sisaruksiin on ollut aika. Sisarukset kävivät kaikki koulua, tosin äitini taisi olla rellestelijä joka joskus mulle ylpeilikin sillä että häntä ei lukio kiinnostanut vaan hän halusi hengailla kaupungilla..hm.. Tosin mummoni oli erittäin ihana ihminen. Päättäväinen mutta lempeä. Hoiti minuakin kun olin pieni ja hänestä minulla on vaan hyvät muistot.
jaksoin....
sinulla on ollut vaikea, "outo" lapsuus. olet kylläkin kaikesta huolimatta kasvanut ihmisenä varmaankin enemmän kuin joku toinen samanlaisissa oloissa kasvanut olisi.kuinka paljon tiedät äitisi omasta lapsuudesta? tunnetko isovanhempasi? ehkä kuitenkin on niin että äitisi ei ole vaan itse kasvanut aikuiseksi?
minun toiseksi elämän mietelauseeksi on tullut:
"et voi antaa eteenpäin mitään mitä sinulla ei ole".
tuntuu että olet kuitenkin, kaikesta huolimatta saanut jotakin että sinusta on tullut noin vastuullinen ja ajatteleva ihminen.
yritä miettiä niitä hyviä asioita joita olet kokenut lapsuudessasi.
koska kuitenkin olet noin tietoinen tilanteesta niin mieti että haluatko jatkaa olla äidin kanssa tekemisissä olemista taikka sitten et? voitko antaa anteeksi äidillesi vai et?
voisitko ymmärtää äitisi taustaa?
minulla on hiukan sama tausta ja nyt olen kuitenkin jo aikaa sitten hyväksynyt että äitini lapsuus ei ollut ruusuilla tanssimista. hän ei siis myöskään osannut olla äiti sillä tavalla kun olisin tarvinnut. (hänen oma äitinsä kuoli jo kun hän oli pieni lapsi).
myöskin minun äitini on kovasti kiintynyt lapsiini mutta huomaan että ei osannut olla oikeudenmukainen heitä kohtaan. lopuksi en tavannut äitiäni vuosiin. puhuimme vaan puhelimessa.
mutta aikojen kuluessa aloin enemmän miettimään ja ymmärtämään asioita. sain myös ihan suoraan sanottua äidilleni asioita mitkä mietitytti.
en tietenkään koskaan tule unohtamaan kuinka hän minua kohteli, mutta anteeksi olen antanut ja oppinut vielä rakastamaankin äitiäni.
ikävä kyllä lapseni eivät hirmusti mummistaan pidä mutta käyvät kyllä joskus.
joillekkin ihmis-suhteet on ihan utopiaa ja joillekkin taas selvempiä. jotkut ei vaan ymmärrä. ja jos ei ymmärrä niin sitten ei. se ei tarvitse tarkoittaa sitä etteikö äitisi sinua rakastaisi vaan ehkä sitä että hän ei vaan tiedä kuinka tehdään?
tuli tuplana....
sivut aina jänkäää....Hmmm
Etkö ole tarpeeksi kiitollinen lapsi äidillesi?Unohda tämä klisee. Joskus on vaan kertakaikkiaan otettava henkinen ero omasta vanhemmasta, taidat olla siinä pisteessä ollut jo kauan sitten. Et ole äidillesi mitään velkaa!
Onko sisälläsi sittenkin syyllisyyttä? Sillä syvään se on istutettu ja sitkeä kitkeä pois. Olen lähinnä huolissani siitä, mitä tuhoa noin huono äiti on sulle tehnyt, sillä ihminen muokataan 0-3 vuotiaana lähes valmiiksi...
Sori, kiire töissä, halusin kirjottaa edes jotain.
totta
Toi on niin totta kun vaan olla ja voi..tunnen lähes koko ajan jonkinsortin syyllisyyttä. Mikä saa minut todella vihaiseksi koska enhän minä ole tehnyt äidilleni mitään, päinvastoin. Kun mietin näitä juttuja iskee syyllisyys että onkohan asia nyt näin..ja kuvittelenko vaan..ja onko mulla oikeus olla näin katkera äidilleni.minulla samanlaista
Kuulosta samantapaiselta äiti-tytär suhteelta toki eroavaisuuksinkin kuin minulla on. Minun äitini on marttyyri, jonka elämä meni pilalle 25 vuotta sitten kun "isäsi pilasi hänen elämänsä" ja he erosivat. Hauskaa ei voi olla tänä päivänäkään kun "silloin aikannan isäsi pilasi meidän kaikkien elämät". Vain toisilla voi olla hauskaa koska heillä on hyvä avioliitto. Äitini on käyttänyt minua henk.kohtaisena psykologinaan koko ikäni eikä mitään ole jäänyt varmasti epäselväksi. Jos hänelle uskaltaa sanoa edes ystävällisesti mitään poikkipuolista, hän heittääntyy marttyyriksi, alkaa itkeä, lyö luurin korvaan tms. Lapsuudesta muistan lähinnä, että hän aina huusi.Mielellään hän antaa ohjeita minulle (siis 45 v:lle!) puhelimitse viikoittain tyyliin "muistathan ottaa vitamiinisi".
Meiltä "lapsilta" ei ole koskaan myöskään kysytty, mitä me todella haluaisimme, vaan meille on kerrottu jatkuvan ohjeistuksen myötä, mitä meidän pitäisi haluta.
Siinä vaiheessa kun äitini alkoi vaatia, että minun pitää pistää välini isääni poikki kun hän on niin saanut kärsiä "ja on muillakin ihmisillä lapsia, jotka ovat panneet välit isäänsä poikki", niin päädyin psykologin luo. Tärkein ahaa-elämykseni psykologin luona oli lause "miksi sinun äidilläsi on sinun mielestäsi oikeus aiheuttaa sinulle pahaa mieltä, mutta sinä vältät viimeiseen asti aiheuttamasta pahaa mieltä äidillesi"? Tämä kyllä avasi silmiä, mutta en siitä huolimatta osaa kerta kaikkiaan panna mitenkään kampoihin.
Tämä tapahtui silloin, kun keskimmäisen lapseni ristiäiset olivat tulossa ja olisi pitänyt saada iloita vauvasta (ja silloinkin oli isäni ja äitini erosta kulunut jo noin 20 vuotta eli ihan tuoreesta jutusta ei ollut kyse). Vanhempani eivät ole juuri olleet tekemisissä sen jälkeen eli kyse ei ole siitä, että juuri silloin olisi sattunut jotain.
Kun sanoin hänelle, että nyt saa kaikki isä-jutut loppua ja en halua enää kuulla asiasta mitään, hän sanoi, että hän ei voi ymmärtää kantaani "kun hän on kerrankin päättänyt tulla kaapista ulos". Täh - hän oli ollut viimeiset 45 vuotta kaapista ulkona!
Pahinta on, että hän on alkanut jauhaa näitä samoja juttuja minun ja sisareni lapsille.
Omaa jo kuollutta äitiään (91 v kuollessaan) hän mollaa edelleen toistuvasti, veljensä on hänen mielestään luuseri eikä veljen perheessä ole mitään hyvää. Yksi siskoistaan on hänen mielestään omituinen, jota ei tahdo jaksaa kuunnella. Ja niin edelleen ja edelleen. Elämästä löytyy joka asiasta jotain ikävää ja sitä samaa juttua pitää jauhaa uudelleen ja uudelleen ihan kuin levy pyörisi katkeamatta.
Kun äitini on ollut meillä kylässä, oloni on aivan tyhjiin imetty ja minulta kestää jonkin aikaa toipua ihan kuin flunssan jälkeen.
Pahinta on, että olen alkanut huomata itsessäni samanlaisia käyttäytymismalleja. APUA!
Olen sitä mieltä, että hän on todennäköisesti yksinäinen ja ehkä masentunut, eikä tekemistä riitä varsinkaan näin eläkkeellä. Masentunut ihminenhän ei tahdo jaksaa nähdää hyvää missään. Psykologi ihmetteli myös, mitä minä teen hänen luonaan ja miksi äitini ei ole siellä minun sijastani. Sanoin, että äitini ei usko psykologeihin vaan pitää niitä humpuukina. Huokaus...
Vastaus tulee aika myöhään, mutta
Mene ihmeessä saamaan vertaistukea: www.narsistienuhrientuki.info/keskustelu. Sieltä narsistien lapset osiosta löydät paljon kohtalotovereita. Voit hämmästyä.Katkaise huono
Olet aikuinen nainen ja äiti. Sinun ei tarvitse eikä pidä sietää mitä tahansa käyttäytymistä. Et myöskään ole velkaa mitään äidillesi.Meillä aikuisilla ihmisillä on oikeus ja velvollisuus itseämme kohtaan (ja lapsiamme) valita ihmissuhteemme ja lähimmäisemme. Jos kärsit äiti-suhteestasi, miksi pidät sitä yllä?
Minulla elämä alkoi vasta sitten kun uskalsin katkaista kaikki välini äitiini.- En myöskään halunnut lsteni saavan huonoja ja inhottavia vaikutteita äitini ajatusmaailmasta. Yhä edelleen äitini levittää valheita minusta mutta en välitä niistä ja luulempa etteivät muutkaan.
Elän onnelista ja tasapainoista elämää kun ei tarvitse turhia taakkoja kantaa mukanaan.
mulla oli ihan jees lapsuus, koska en ajatellut sinänsä mitään, tein vaan kaiken mitä äiti halus. kun yläasteella aloin muuttumaan omanlaiseksi persoonaki, vaikeudet alkoi. mutsi haukkui mun tyyliä, musiikkia mitä mä kuuntelin ja etten muka keskity kouluun tarpeeksi. seiska-kasi kesällä aloin käymään psykologilla, ja nyt oon tajunnu et ihan vääristä syistä. ehkä se en ookkaan minä kenes on vikaa, vaan se on mutsi, joka ei oo kannustanut mua koko mun yläasteen aikana, vaan haukkunut ja vienyt kaiken vapaa-ajan, rahat tms pois.
mä pääsen nyt peruskoulusta pois ja mä haluan amikseen. mutsi ei oikeen lämmenny mun ajatukselle, se vaan selittää kuinka kunnon ihmiset kirjottaa ylioppilaaks ja plääplää.
mun tietääkseni mutsilla ei oo ollu paha lapsuus, mistä ihmeestä tää käytös voi johtua? mä oon karannu pari kertaa himastakin koska en kestä olla kotona mutsin ja kodin ilmapiirin takia. nytkin oottelen että mutsi tulee kotiin ku oon ollu koko yön pois, enkä oo vastannu puhelimeen... huutoja odotellessa.
Jos hän loukkaantuu, se on hänen oma asiansa. Kukaan ei saa edes äitiyden varjolla rikkoa lastensa elämää ja lapsella on oikeus puolustautua ja alkaa omaa elämäänsä. Äitien on myös kannettava vastuu omista pahoista teoistaan riippumatta siitä, kykenevätkö he kohtaamaan ne tai ei.
Onnea matkaan kohden aikuisuutta ja riippumattomuutta. Aina äidit eivät osaa rakastaa, vaikka haluaisivat tai eivät tahdo rakastaa, vaikka osaisivat. Sellaiselle äidille pitää vain kertoa totuus hänestä itsestään.
lastensa niskaan ja leikki marttyyria ja mykkäkoulua eikä ollut ikinä
väärässä,joskus pyysi kylläkin anteeksi.
Kyllä se siitä sinullakin suttaantuu,älä syyllisty tunnevammaisen
äitisi takia ja yritä antaa anteeksi
Omaan äitiin välien katkaisut on monesti tosi vaikeita ihmisille ja harva sitä tekee vaikka olisi kuinka huono äiti ollut. Minusta kannattaa tehdä kuten tuossa aiemmin olikin, ettei vain missään nimessä anna äidin tulla niskan päälle. Minä myös rajoittaisin lastenlasten näkemisiä niin, että olisin aina itse paikalla. Tämä siksi, että haluaisin välttää kaikin mahdollisin tavoin oman lapsen mollaamista. Ettei äitisi vain tekisi samaa sinun lastesi kanssa.
Oon itse äiti, meillä on kaksi lasta 10 ja 9-vuotiaat. Erosimme kun lapset olivat taaperoita. Isä on erittäin taitava sosiaalinen narsisti ja kova syyllistämään lapsia. Minä olen saanut elämäni ihan ok. kuntoon, tavallinen parisuhde ja ihan kiva työ. Pelkään sitä, että lapseni alkavat ajattelemaan että valehtelu, manipulointi ja 'teatteri' ovat normaaleja keinoja selvitä erilaisista tilanteista. He näkevät kuinka isä näillä keinoin saa vierailta ihmisiltä sosiaalista ihailua. Ex-mieheni onkin melkoinen Don Juan , jutunkertoja ja aina esillä.
Isä saattaa itkeä lapsille puhelimeen ja lyödä luurin lapsen korvaan, jos he eivät halua mennäkään isälleen. Olen päättänyt, etten koskaan puhu lapsille isästään pahaa ja ajatellut, että huomaavat sitten itse joskus, mutta nyt minua on alkanut huolestuttamaan se, ettei lapset ime käytösmallia itseensä..
Ps. Rihanna, mun mielestäsulla on TÄYSI oikeus tuntea itsesi kaltoinkohdelluksi. Äidin pitäisi olla tuki ja turva tässä maailmassa. Ei se joka pahiten mollaa!! Tiedän että on vaikeaa, mutta sun pitäisi koittaa ajatella asioita niin, ettei äitisi vaikuta sun nykyiseen elämään. Kuulostat täyspäiseltä, tosi hienoa, vaikka on ollut tuollainen lapsuus! Olet vahva!
Muutaman vuoden päästä sain diagnoosin, että minulla on Aspergerin syndrooma. Nyt ymmärrän, miksi äidin kierot yritykset, vihjailut ja manipuloinnit menivät hukkaan, hah.
Itseäs täynnä olet.
Ja sinulle ed. kirjoittaja ;
Olet oikeassa, kukaan ei voi vanhempiaan valita. Mutta ei se ole oikein, että lapsi joutuu kuulemaan tuollaisia sanoja ihmiseltä, jonka kuuluisi olla tuki ja turva ja taata lapselleen mahdollisimman tasapainoinen elämä. Tuollaisen henkisesti epätasapainoisen ihmisen kanssa se on täysi mahdottomuus.
Ota heti yhteys koulusi kuraattoriin/terveydenhoitajaan, terveyskeskuksesi psykologiin tai psykiatriseen sairaanhoitajaan tai oman kuntasi sosiaalityöntekijään! Perheessäsi isäsi syyllistyy henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan, joka jatkuessaan saattaa jättää ikuiset jäljet sinun ja pienempien sisarustesi psyykeen. Isäsi toiminta on ehdottoman väärin, eikä sinun tarvitse sitä sietää. Koko perheesi tarvitsee apua asiassa. Oletko keskustellut asiasta äitisi kanssa? Miten hän asiaan suhtautuu? Itkettää pelkkä ajatus siitä, mitä joudut kestämään, kun sinun kuuluisi viettää tällä hetkellä ihanaa ja huoletonta nuoruutta.. Kuulostaa siltä, että isälläsi saattaa olla persoonallisuushäiriö, ja silloin asiat eivät "lutviudu" itsekseen, ilman viranomaisten apua. Voimia sinulle avun hakemiseen!
Hän pyytää lasta muodon vuoksi ja innostuksen vallassa, mutta kun lapsi todella olisi hänen kontollaan huomaisi nopeasti, että lapsesta on paljon enemmän vaivaa kuin omista koskaan.
Älä ikinä jätä lastasi hänelle tuntia pitemmäksi aikaa, jos hän nyt välttämättä haluaa lapsenlikkana toimia. Mutta älä koskaan pyydä häntä apuun.
Muutenkin on aina parempi, että perheet hoitavat lapsensa ilman isovanhempien työpanosta. Kiitollisuudenvelka kun voi olla paljon isompi haitta. Kirjoituksesi perusteella arvelisin, että äitisi saisi uuden lyömäaseen lastenhoidosta. Älä anna sitä hänelle.