Islamin perusteet

Gregory M. Davis [PDF] — englanninkielinen alkuperäisteos: Islam 101

Religion of Peace? Islam’s War Against the World -kirjan tekijä, Islam: What the West Needs to Know — An Examination of Islam, Vio­lence, and the Fate of Non-Muslims World -elokuvan tuottaja/ohjaaja. Kyseinen dokumenttielokuva on katsottavissa suomeksi tekstitettynä Youtubessa.

“Islamin perusteiden tarkoitus on antaa ihmisille parempaa tietoa islamin ydinkohdista ja auttaa jo jonkin verran asioista tietäviä välittämään täs­mälli­sempää tietoa eteenpäin. Is­lamin perusteet on tiivistelmä kirjastani ja doku­menttifilmistäni, jotka samoin pyrki­vät an­tamaan ytimekkäitä seli­tyksiä islamin keskeisistä liikuttavista voimista ja nii­den seurauk­sista länsimaiselle yhteis­kun­nalle. Tavoitteena on selkiyttää yleistä ym­märrystä islamista ja paljastaa vallalla olevien näke­mysten puutteelli­suus. Tekstiä saa vapaasti levittää ja/tai kopioida.”

— Gregory M. Davis

Suomenkieliseen käännökseen on tehty vähäisiä muutoksia ja lisätty alaviitteinä joitakin sitaatteja Suo­men tunnetuimpiin islam-tutkijoihin kuuluvan Jaakko Hämeen-Anttilan julkaisuista.

Sisällysluettelo
1. Perusteet
1.1. Islamin viisi pilaria
1.2. Koraani — Allahin kirja
1.3. Sunna — profeetta Muhammadin “elämäntapa”
1.3.1. Badrin taistelu
1.3.2. Uhudin taistelu
1.3.3. Medinan taistelu
1.3.4. Mekan valloitus
1.4. Shari’a — islamin laki
2. Jihad ja dhimmiys
2.1. Mitä jihad tarkoittaa?
2.2. Muslimioppinut Hasan Al-Banna kertoo jihadista
2.3. Dar al-islam ja dar al-harb: islamin alue ja sodan alue
2.4. Taqiyya — uskonnollinen petos
2.5. Jihad kautta historian
2.5.1. Jihadin ensimmäinen suuri aalto: arabit, v. 622–750
2.5.2. Jihadin toinen suuri aalto: turkkilaiset, v. 1071–1683
2.6. Dhimmiys
2.7. Jihad nykyaikana
3. Johtopäätelmät
4. Usein kysyttyjä kysymyksiä
4.1. Entä ristiretket?
4.2. Jos islam on väkivaltainen, miksi niin monet muslimit ovat rauhanomaisia?
4.3. Entä väkivaltaiset kohdat Raamatussa?
4.4. Voisiko reformaatio rauhoittaa islamin?
4.5. Entä lännen kolonialismin historia islamilaisessa maailmassa?
4.6. Kuinka väkivaltainen poliittinen ideologia voi olla toiseksi suurin ja nopeimmin kasvava uskonto maailmassa?
4.7. Onko oikeudenmukaista kuvata kaikkia islamilaisia koulukuntia väkivaltaisiksi?
4.8. Entä islamilaisen sivilisaation suuret saavutukset kautta historian?
5. Sanasto
6. Suomennoksessa käytetyt lähteet
7. Lisälähteitä
1. Perusteet
1.1. Islamin viisi pilaria
Islamin uskon perustana toimivat nk. islamin viisi pilaria:


Usko (iman) Allahin ykseyteen ja siihen, että Muhammad on Hänen vii­meinen pro­feet­tansa siten kuin islamin uskontunnustuksessa (shahada) julistetaan: “Ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja Mu­ham­mad on Hänen lähettiläänsä.”
Rukous (salat), joka on toistettava viisi kertaa päivässä määräai­koina

Almuvero (zakat)

Paasto (saum) kerran vuodessa

Pyhiinvaellus (hajj) Mekkaan ainakin kerran elämässä, mikäli mah­dol­lista

Nämä viisi pilaria eivät itsessään kerro paljon islamin uskosta tai siitä, mitä muslimin oletetaan uskovan tai kuinka hänen oletetaan käyttäyty­vän. Pilarit 2–5, ts. rukous, almu­vero, paastoami­nen ja pyhiinvaellus, ovat piirteitä, joita tavataan monissa muis­sakin us­konnoissa. Muhamma­din profeetallisuuden lopullisuus on kuitenkin jotain islamille ai­nutlaa­tuista. Jotta voisi ymmärtää islamia ja sitä, mitä merkitsee olla mus­limi, on ymmär­rettävä, millainen Mu­hammad oli ja mil­laisia olivat ne ilmes­tykset, jotka Allah hänen kauttaan antoi ja joista Koraani koostuu.

1.2. Koraani — Allahin kirja
Islamin opetusten mukaan Koraani (al-Qur’an) koostuu profeetta Mu­hamma­din Allahilta saa­masta joukosta ilmestyksiä, jotka hänelle välitti arkkienkeli Gabriel ja jotka Muham­mad sitten saneli seuraajilleen. Mu­hammadin seura­laiset painoivat mie­leensä katkelmia Koraanista ja kir­joittivat ne ylös mihin ta­hansa mitä sattui olemaan käsillä. Pari­kym­mentä vuotta Muhammadin kuo­leman jälkeen nämä koottiin yhtenäi­seksi kirjaksi kolmannen kalifin Uthmanin valtakauden aikana.

Koraani on jotakuinkin yhtä pitkä kuin kristittyjen Uusi testamentti. Se muo­dostuu 114 eripi­tuisesta suurasta, jotka ovat samaistettavissa kirjan lu­kuihin. Islamin opin mukaan Muhammad sai ensimmäisen ilmestyk­sensä Al­lahilta noin v. 610 jKr. luolassa lähellä Me­kan kau­punkia, joka sijaitsee nykyisen Saudi-Arabian lounais­osassa. Tuo ilmestys yksin­ker­taisesti määräsi Mu­ham­madin “resitoimaan” tai “lukemaan” (suura 96). Sanat, jotka hänen käs­kettiin lausua, eivät olleet hänen omi­aan vaan Al­lahin puhetta. Seuraavan noin 12 vuoden aikana Me­kassa Mu­hammad sai muita ilmestyksiä, joiden viestinä kaupungin asuk­kaille oli hylätä pa­kanalliset tavat ja kääntyä palvelemaan yhtä Allahia.

Vaikka Muhammad Mekassa ollessaan tuomitsi pakanallisuuden (suurim­malta osalta), hän osoitti suurta kunnioitusta kristittyjen ja juu­talaisten asuk­kaiden yksijumalaisuutta koh­taan. Ko­raanin Allah väitti vieläpä olevansa sama Ju­mala, jota juutalaiset ja kristityt pal­voivat ja joka nyt vain ilmestyi va­litun lähetti­läänsä Muhammadin kautta ara­beille. Se, mikä muutti islamin suh­teellisen hyvän­tahtoisesta yksijuma­laisuuden muodosta sellaiseksi eks­pansiiviseksi sotilaspoliitti­seksi ideo­logiaksi, jollainen se on tänäkin päivänä, olivat ne Koraanin ilmestykset, jotka Mu­hammad sai myöhemmin urallaan läh­dettyään Mekasta ensim­mäisten muslimien kanssa Medi­nan kaupunkiin.

Oikeaoppinen islam ei hyväksy ajatusta, että Koraanin käännös toiseen kie­leen on “kään­nös” samassa mielessä kuin vaikkapa Kuningas Jaakon Raa­mattu on käännös alkuperäisistä heprean- ja kreikankielisistä kirjoi­tuk­sista. Asia, johon islamin puo­lustelijat usein ve­toa­vat kri­tiikin torjuakseen on se, että vain ara­biankieliset lukijat voivat ymmärtää Ko­raania. Mutta arabian kieli on yksi kieli mui­den joukossa ja aivan samalla ta­voin käännettävissä. Itse asiassa useimmat muslimit ei­vät ole arabiankielisiä. Alla olevassa analyysissa käytämme moskeijoissa useimmiten käytettävää käännöstä “The Noble Qu­ran”, jonka ovat laatineet muslimioppineet Dr. Muhammad Muhsin Khan ja Dr. Mu­hammad Taqi-ud-Din Al-Hilali. Se on löydettävissä täältä: http://www.quran.net/. Kaikki suluissa olevat selitykset kuulu­vat em. kääntäjille lukuun otta­matta aaltosuluissa olevia välihuomautuk­siani.

Suom. huom. Suomennoksen pohjana on käytetty Jaakko Hämeen-Ant­tilan (2005) Koraanin suomen­nosta, jota on paikoitellen mukautettu vas­taamaan Davisin käyttä­mää käännöstä. Esim. Hämeen-Ant­tilan käyt­tämä sana Jumala on Ko­raanin kään­nöksissä kor­vattu arabian sanalla Allah. Merkintä H-A viittaa Hä­meen-Antti­lan suo­mennokseen. Suomen­tajan huo­mautukset ovat ha­kasuluissa.

Ne länsimaalaiset, jotka onnistuvat saamaan käsiinsä Koraanin kään­nök­sen, ovat usein ymmäl­lään sen merkityksestä, koska he ovat tie­tämättömiä eräästä Koraanin tulkintaan liittyvästä rat­kaisevan tärke­ästä periaatteesta: kumoamisesta (naskh). Kumoamisen eli ab­rogaation periaate — al-naskh wa al-mansukh (”kumoaminen ja ku­mottu”) — mää­rää, että ne ilmestykset, jotka Muhammad sai myöhemmin urallaan, ku­moavat ja korvaavat sellai­set ai­em­mat määräykset, joiden kanssa ne ovat ristiriidassa. Näin ollen ne il­mestyk­set, jotka Muhammad sai myöhem­min Medinassa, kumoavat ne koh­dat, jotka il­mes­tyivät hä­nelle aiemmin Mekassa. Koraani itse aset­taa tämän ku­moamis­periaatteen:

2:106. Jos me {Allah} pyyhimme pois jonkin jakeen tai an­namme sen unohtua, an­namme tilalle samanlaisen tai paremman. Etkö tiedä, että Allah on kaikkival­tias.

Vaikuttaa siltä, että 2:106 on ilmestynyt vastauksena niihin epäilyihin, jotka Muhamma­diin oli­vat kohdistuneet sen joh­dosta, että Allahin ilmes­tykset eivät olleet täysin johdon­mukaisia ajan saatossa. Muhammadin vastaus oli: “Allah on kykenevä tekemään kaikenlai­sia asioita.” — Jopa muuttamaan mie­lensä. Jotta asiat olisivat vielä sekavampia, vaikka Ko­raanin ilmestykset tulivat Mu­hammadille peräkkäisessä järjestyksessä noin parinkym­menen vuoden aikana, Koraania ei kuitenkaan koostettu kronologiseen järjes­tykseen. Kun Ko­raani lopulta koot­tiin yhtenäiseksi kirjaksi kalifi Uthmanin valtakau­della, suurat jär­jestettiin pi­simmästä lyhimpään ilman mitään yhteyttä niiden ilmes­tymis­jär­jestykseen tai te­maattiseen sisältöön. Jotta voisi saada selville, mitä Ko­raani sanoo tie­tystä kysymyk­sestä, on tarpeen tutkia muita islamilaisia läh­teitä, jotka anta­vat viit­teitä siitä, missä vai­heessa Muhammadin elämää kutkin il­mestykset tapahtui­vat. Tällainen tarkastelu paljas­taa, että Mekan suurat, jotka ilmestyivät ai­kana, jolloin muslimit olivat puo­lustuskyvyt­tömiä, ovat yleensä ottaen rauhan­omaisia; myöhem­mät, Me­dinan kauden suurat, jotka ilmestyivät sen jälkeen, kun Muhammad oli teh­nyt it­ses­tään armeijan päälli­kön, ovat so­taisia.

Tarkastelkaamme esimerkiksi jaetta 50:45 ja suuraa 109, jotka molem­mat ilmestyivät Mekassa:

50:45. Me tiedämme parhaiten, mitä he sanovat; ei sinulla ole valtaa hei­hin (val­taa pa­kottaa heitä uskomaan). Mutta varoita (oi, Muhammad) tällä Ko­raanilla niitä, jotka pelkäävät uhkaustani.

109:1. Sano (oi, Muhammad, näille monijumalaisille ja uskottomille): Us­kotto­mat,

109:2. minä en palvo sitä, mitä te palvotte,

109:3. ettekä te palvo Häntä, jota mitä palvon,

109:4. enkä minä ole palvova sitä, mitä te palvotte,

109:5. ettekä te ole palvova Häntä, jota minä palvon.

109:6. Teillä on uskontonne ja minulla on uskontoni.

Seuraava kohta ilmestyi juuri sen jälkeen, kun muslimit saapuivat Medi­naan ja olivat vielä puo­lustuskyvyttömiä:

2:256. Ei uskontoon pakoteta, vaan hurskaus ja harha ovat selvästi eril­lään. Joka kieltää epäjumalat ja uskoo Allahiin, on tarttunut tukevaan kädensijaan, joka ei repeä. Allah on Kuuleva, Tietävä.

Jae 9:5, joka yleisesti tunnetaan Miekkajakeena, ilmestyi sitä vastoin Mu­hammadin elä­män lop­pupuolella:

9:5. Kun rauhoitetut kuukaudet (islamilaisen kalenterin 1., 7., 11. ja 12. kuu­kausi) ovat kuluneet, tappakaa uskottomat[1] missä heitä tapaattekin, vangitkaa ja saarta­kaa heidät ja väijykää heitä kaikkialla, mutta jos he katuvat, pitävät ru­kouk­sensa ja antavat al­muja, antakaa heidän mennä rauhassa. Allah on An­teek­sian­tava.

Koska Miekkajae on ilmestynyt myöhemmässä vaiheessa Muhammadin elä­mää kuin 50:45, 109 ja 2:256, se kumoaa rauhanomaiset käskyt, kuten ja­keessa 2:106 määrätään. Suura 8, joka il­mestyi hieman ennen suuraa 9, tuo esiin saman­kaltaisen teeman:

8:39. Taistelkaa heitä vastaan, kunnes epäjumalia ei enää palvota, vaan yksin Al­lahia {koko maailmassa}, mutta jos he herkeävät (palvomasta muita Allahin li­säksi), tietää Allah, mitä he tekevät.

8:67. Profeetan ei sovi ottaa sotavankeja lunnaiden toivossa ennen kuin hän on suorit­tanut (vihollisten) suuren teurastuk­sen.[2] Te tavoit­telette tämän maailman omaisuutta, mutta Allah haluaa teidän tavoittelevan tuonpuoleista. Allah on Mahtava, Viisas.

9:29. Taistelkaa niitä Kirjan ihmisiä (juutalaisia ja kristittyjä) vastaan, jotka eivät usko Allahiin ja viimeiseen päivään, eivät pidä kiellettynä sitä, mitä Allah ja Hä­nen profeet­tansa ovat kieltäneet, eivätkä ota us­konnokseen totuuden us­kontoa (ts. islamia). Tais­telkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä ve­ronsa.

9:33. Hän {Allah} on lähettänyt lähettiläänsä {Muhammadin} tuomaan johda­tuk­sen ja totuuden uskonnon (islamin) saattaakseen sen voittamaan kaikki muut us­konnot, vaikka se on vastoin vääräuskoisten (monijuma­laisten, pakanoiden, epä­jumalanpalvojien ja ateistien) tah­toa.

Koraanin muslimeille antamat käskyt käydä sotaa Allahin nimessä muita kuin mus­limeja vastaan ovat päivänselviä. Ne ovat lisäksi ehdottoman auktoritatii­visia, koska ne ilmestyi­vät profeetan uran myöhäisessä vai­heessa ja koska ne näin ollen kumoavat ja korvaavat varhaisemmat mää­räykset toimia rau­hanomaisesti. Koska länsimaalaiset eivät tunne tätä kumoamisperiaatetta, Koraani ymmärretään väärin ja islam diagno­soi­daan virheellisesti “rauhan us­konnoksi”.

1.3. Sunna — profeetta Muhammadin “elämäntapa”
Islamissa Muhammadia pidetään ihanteellisena, esimerkillisenä ihmi­senä (al-insan al-ka­mil). Muhammadia ei millään muodoin pidetä juma­lallisena, eikä häntä palvota (Mu­hammadin kuvat ovat kiellettyjä, jotta ne eivät kannustaisi kuvanpalvontaan), mutta hän toimii kaikille musli­meille ylimpänä mallina siitä, kuinka näiden tulisi käyttäytyä. Nimen­omaan Muhammadin hen­kilökohtaiset opetukset ja teot, joista “profeetan elämäntapa” eli sunna muodostuu, on se, minkä kautta muslimit erotta­vat, mikä on hyvää ja pyhää elä­mää. Profeetan elämän yksityiskoh­dat — kuinka hän eli, mitä hän teki, hänen ei-koraani­set lausumansa, hänen henkilökohtaiset tapansa — ovat ensiarvoista tietoa jo­kaiselle hurskaalle muslimille.[3]

Tieto sunnasta tulee pääosin haditheista, Muhammadin elämää koske­vista kertomuk­sista, jotka välitettiin suullisesti perimätietona, kunnes ne koottiin ko­koelmiksi pari sataa vuotta Muham­madin kuoleman jälkeen. Hadithit muo­dostavat Koraanin jälkeen tär­keimmän islamilaisten teks­tien kokoelman. Näi­den Muhamma­din elämää koske­vien kertomusten uskotaan saaneen alkunsa henkilöiltä, jotka tunsi­vat hänet henkilö­koh­tai­sesti. Haditheja on tuhansittain; jotkut useita sivuja pitkiä, jot­kut vain muuta­man rivin pituisia. Kun haditheista muodostettiin koko­elmia 700–800-luvuilla, oli ilmeistä, että monet niistä olivat epäaitoja. Varhaiset muslimioppi­neet paiskoivat valtavasti töitä mää­rittääk­seen, mitkä hadit­hit olivat auktoritatiivisia ja mitkä epäilyk­senalaisia.

Tässä esitettävät hadithit ovat peräisin yksinomaan “Sahih al-Bukha­rista”, kaik­kein luo­tettavim­mista ja arvovaltaisimmasta kokoelmasta, jota kaikki is­lamin koulukunnat pitävät auktoritatiivi­sena. Mus­limiop­pi­neen M. Muhsin Khanin laatima englannin­kielinen kään­nös siitä löytyy tästä:

http://www.usc.edu/dept/MSA/fundamentals/hadithsunnah/bukhari/

Hadithien eri kään­nökset voivat poiketa toisistaan sen osalta, kuinka ne on jaoteltu osiin, kirjoi­hin ja numeroihin, mutta sisältö on sama. Kunkin hadithin osalta ensin on esitetty luokittelu­tieto; sitten todistajaketju (is­nad), joka osoit­taa keneltä hadith on pe­räisin (yleensä kyseessä on joku, joka tunsi Muham­ma­din henkilökohtaisesti); ja sitten itse ta­rina. Vaikka edes luotettavan hadit­hin abso­luuttista aitoutta voi tuskin varmentaa, isla­milaisessa yhteydessä ha­ditheja pidetään joka tapauk­sessa arvoval­taisina lähteinä.

Koska Muhammad itse toimii moraalin mittatikkuna, hänen tekojaan ei arvi­oida suh­teessa riip­pumattomiin moraalisiin standardeihin, vaan pi­kemminkin ne osoittavat, mikä mus­limeille toimii oikeana moraalisena standardina.

Sahih al-Bukhari 7:62:88; Ursa on kertonut: Profeetta kirjoitti (aviosopi­muksen) Aishan kanssa tämän ollessa 6-vuotias ja pani avioliiton täy­tän­töön [ts. oli ensi kerran suku­puoliyhteydessä Aishan kanssa] tämän ol­lessa 9-vuotias, ja Aisha oli hänen kanssaan yhdeksän vuotta (ts. hä­nen kuole­maansa asti).

Sahih al-Bukhari 8:82:795; Anas on kertonut: Profeetta katkaisi Uraina-heimoon kuulu­neiden miesten kädet ja jätti polttamatta umpeen (heidän verta vuotaneet raajansa), kunnes nämä kuolivat.

Sahih al-Bukhari 2:23:413; Abdullah bin Umar on kertonut: {Medinan} juu­talai­set toi­vat keskuudestaan profeetan luo miehen ja naisen, jotka oli­vat suoritta­neet laittoman seksuaalisen yhdynnän (aviorikoksen). Hän määräsi nämä mo­lemmat kivitettäviksi (kuoliaaksi) lähellä hautajaisru­kouspaikkaa moskeijan vie­ressä.

Sahih al-Bukhari 9:84:57; Ikrima on kertonut: Jotkut zanadiqat (ateistit) tuotiin Alin {4. kalifin} luo, ja tämä poltti heidät. Uutinen tästä tapahtu­masta tavoitti Ibn ‘Abbasin, joka sanoi: “Jos olisin ollut hänen asemas­saan, en olisi polttanut heitä, sillä Allahin lä­hettiläs on kieltänyt sen sa­noen: “Älkää rankaisko ketään Allahin rankaisulla (tulella).” Olisin itse tappanut heidät Allahin lähettilään seuraavan toteamuksen mukaisesti: “Joka vaihtaa islamin uskonsa, tappakaa hänet.”

Sahih al-Bukhari 1:2:25; Abu Huraira on kertonut: Allahin lähettiläältä ky­syttiin: “Mikä on teoista paras?” Hän vastasi: “Uskoa Allahiin ja Hä­nen lähettilää­seensä (Muhamma­diin).” Sen jälkeen kysyttiin: “Mikä on toi­seksi parasta?” Hän vastasi: “Osallistua jiha­diin (uskonnolliseen tais­te­luun) Allahin asian puo­lesta.”

Islamissa ei ole “luonnollista” moraalin- tai oikeudentajua, joka ylittäisi Ko­raanissa ja sun­nassa esitetyt täsmälliset esimerkit ja velvoitteet. Koska Mu­hammadia pidetään Allahin lopullisena profeettana ja Koraa­nia itsensä Alla­hin ikuisina ja muuttumatto­mina sanoina, ei ole myös­kään moraalin kehitty­mistä, joka sallisi tehdä muun­noksia islamilaiseen mo­raaliin tai yhdistää sii­hen aineksia muualta. Koko is­lamilainen mo­raalinen maailmankaik­keus siirtyy perintönä yksin­omaan Muhamma­din elämästä ja opetuksista.[4]

Luotettavien hadithien lisäksi tunnustettuna lisälähteenä Muhammadin elä­mästä toi­mii profee­tan elämäkerta (Sírat Rasúl Alláh), jonka laati 700-luvulla Muhammad bin Is’haq, eräs islamin suurista oppineista.

Suom. huom. Alla olevat katkelmat elämä­kerrasta perustuvat Jaakko Hämeen-Ant­tilan suomen­nokseen “Pro­feetta Muhammadin elämä­kerta” Ibn Hishamiin (k. 833) toimit­tamasta laitoksesta, joka on islami­laisessa kir­jalli­suudessa saavutta­nut ka­noni­soidun aseman.

Muhammadin profeetallinen ura jakautuu merkitsevällä tavalla kahteen vai­heeseen: en­simmäi­nen on Mekka, jossa hän työskenteli 14 vuotta käännyt­täen ihmisiä isla­miin; ja toinen on Medi­nan kaupunki, jossa hä­nestä tuli voi­makas poliittinen ja soti­laallinen joh­taja. Mekassa ta­paamme näennäisraa­matullisen hahmon saarnaamassa katumusta, ar­me­liaisuutta ja hyvänteke­väisyyttä sa­malla, kun ihmiset hänen ympä­rillään ahdis­televat häntä ja hä­tyyttelevät häntä tiehensä. Myö­hemmin Medi­nassa tapaamme ete­vän ko­mentajan ja strategin, joka systemaatti­sesti kukistaa ja tappaa vastustajansa. Näitä Mu­hammadin elä­män myö­hempiä vaiheita vuodesta 622 hänen kuole­maansa v. 632 otetaan harvoin pu­heenaiheeksi sivistyneessä seurassa. Vuonna 622, kun profeetta oli yli 50-vuotias, hän ja hänen seuraajansa teki­vät hijran (”poislähtemisen”, siirtymi­sen) Me­kasta noin 300 kilo­metriä pohjoi­seen sijaitsevalle Yathribin keitaalle, joka myö­hemmin nimettiin Me­dinaksi. Mu­hammadin uusi yksijumalaisuus oli vi­hastuttanut Mekan pa­kanajohta­jat, ja pakoa Medi­naan joudutti Muhammadin toden­näköinen mur­hayri­tys. Muham­mad lä­hetti Medi­naan etukäteen lähettiläänsä var­mistamaan olevansa terve­tullut. Medinan heimot kel­puut­tivat hänet muslimien johta­jana ja heimo­jen vä­listen kiistojen välittäjänä.

Hieman ennen kuin Muhammad pakeni Mekan vihollisuuksia, joukko uusia muslimi­käännynnäi­siä vannoi uskollisuuttaan hänelle Aqaba-nimi­sellä mäellä Mekan ul­ko­puolella. Muhammadin elämäkerrassa Is’haq ku­vaa tämän ta­pahtuman merkittä­vyyttä (sivunume­rot viittaavat Hämeen-Anttilan suomen­noksen sivunumeroihin):

Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 154: Sodan uskollisuudenvala an­nettiin, kun Al­lah oli an­tanut lähetti­läälleen luvan taistella, ja siinä oli ehtoja, joita en­simmäi­sessä Aqaban valassa ei vielä ollut. Ensimmäistä kutsutaankin Naisten us­kollisuudenvalaksi, sillä Allah ei vielä silloin sallinut lähettiläänsä ryh­tyä soti­maan. Kun Allah sitten salli tais­te­lemi­sen ja ihmiset vannoivat jälkimmäisessä us­kollisuudenvalassa tais­tele­vansa kaikkia vastaan, Allahin lähettiläs otti valan vastaan omasta ja Her­ransa puo­lesta ja lu­pasi vannojille valan pitämisestä pal­kaksi Para­tiisin.

Se, että Muhammadin orastava uskonto koki tässä vaiheessa merkittävän muutoksen, on ilmi­selvää. Is’haq halua selvästikin tähdentää lukijoilleen, että siinä missä varhaisina vuo­sina islam oli suhteellisen su­vaitsevainen uskonto, joka pystyy “kestämään loukkauksia ja antamaan an­teeksi tie­tämättömille”, pian Allah vaati muslimeja “sotimaan koko konkka­ronk­kaa vastaan Al­lahin ja Hänen lähettiläänsä puolesta”. Islamilainen ka­lenteri todistaa hijran merkittä­vyyden asettamalla sen isla­milaisen ajanlaskun alkupisteeksi. Hijran vuotta 622 pidetään tärkeämpänä kuin Mu­hammadin synnyin- ja kuolinvuosia ja Ko­raanin en­simmäisen ilmes­tyksen vuotta siksi, että islam on ennen kaikkea poliit­tis-sotilaallinen liike. Vasta sen jälkeen kun Mu­hammad lähti puo­lisotilaallisine joukkioineen Mekasta, islam sai varsinaisen poliittis-sotilaallisen korostuk­sensa. Tämä (kuukalenteriin perustu­van) islami­laisen kalenterin vuosi lyhen­netään englanniksi AH (”After Hijra”).

1.3.1. Badrin taistelu
Badrin taistelu oli ensimmäinen merkittävä profeetan käymä taistelu. Asettau­duttuaan hijran jälkeen Medinaan Muhammad aloitti ryöstöret­kien sarjan, joka kohdistui Syy­riaan matkalla ol­leiden Mekan Quraish-heimon karavaa­neihin.

Sahih al-Bukhari 5:59:287; Kab bin Malik on kertonut: Lähettiläs oli läh­te­nyt Qu­raish-heimon karavaaneja vastaan, mutta Allah pakotti hei­dät (ts. mus­limit) kohtaa­maan vi­hollisensa odottamattomasti (ilman ennakkoaietta).

Sahih al-Bukhari 5:59:289; Ibn Abbas on kertonut: Badrin taistelun päi­vänä pro­feetta sanoi: “Oi, Allah! Pyydän sinua täyttämään sitoumuksesi ja sopimuksesi. Oi, Allah! Jos tahtosi on, että kenenkään ei tulisi palvoa Sinua (niin anna voitto pakanoille).” Sitten Abu Bakr tarttui häntä kä­destä ja sanoi: “Tämä riittää si­nulle.” Profeetta tuli ulos sa­noen: “Hei­dän joukkonsa pannaan pakenemaan, ja he näyttävät selkänsä.”

Palattuaan taistelun jälkeen Medinaan Muhammad kehotti Qainuqa’‑heimon juuta­laisasukkaita joko kääntymään islamiin tai kohtaaman sa­man kohtalon kuin quraishi­laiset (Koraani 3:12–13). Qainuqa’laiset suos­tuivat lähtemään Me­dinasta, jos he saisivat pitää omaisuutensa, mihin Mu­hammad myöntyi. Bani Qai­nuqa’ -heimon karkotuksen jäl­keen Mu­hammad suuntasi hyökkäyk­sensä sel­laisia Medinassa asuneita yksilöitä kohtaan, jotka hänen mielestään olivat toimineet petollisesti. Erityisesti profeetta näyttää inhonneen monia runoili­joita, jotka pitivät pilkkanaan hänen uutta uskontoaan ja väitettyä profeetalli­suuttaan — teema, joka silmiinpistävästi toistuu nykyäänkin muslimien väki­valtaisina reaktioina kaikkea sellaista kohtaan, mikä koetaan islamin pilkkaa­miseksi. Ryhty­essään toimenpiteisiin vastustajiaan kohtaan tämä “esimerkilli­nen ihmi­nen” asetti ennakkotapauksen siitä, kuinka muslimien tulisi kaikkina ai­koina kohdella uskon­tonsa arvostelijoita.

Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 250: Lopulta hän {Ka’b ibn al-Ash­raf} pa­lasi Me­dinaan ja ah­disti siellä musliminaisia rakkausrunoil­laan. Allahin lähettiläs kysyi: “Kuka hoi­taa minun puolestani Ibn al-Ash­rafin?” Muhammad inb Mas­lama vastasi: “Minä teen sen, Allahin lähet­tiläs, minä tapan hänet.” “Tee niin, jos vain pys­tyt”, sanoi Allahin lä­het­tiläs. [Noin kolmen päivän ku­luttua:] “Allahin lähet­tiläs, minä lupasin si­nulle sel­laista, josta en tiedä, pystynkö siihen!” Allahin lä­hettiläs vas­tasi: “Ai­nakin sinun on yritet­tävä!” Muhammad bin Maslama sanoi vielä: “Allahin lähettiläs, meidän on ainakin valehdeltava!” “Sanokaa mitä tah­dotte”, vastasi Allahin lä­hettiläs, “te saatte siihen lu­van!”

Sahih al-Bukhari 4:52:270; Jabir bin ‘Abdullah on kertonut: Profeetta sa­noi: “Kuka on valmis tappamaan Ka’b bin al-Ashrafin, joka on todella lou­kannut Al­lahia ja Hänen lä­hettilästään?” Muhammad bin Maslama sa­noi: “Oi, Allahin lä­hettiläs! Haluatko minun tappavan hänet?” Hän vas­tasi myöntävästi. Niinpä Mu­hammad bin Maslama lähti tap­pamaan häntä (Ka’bia) ja sanoi: “Tämä henkilö (ts. profeetta) rasittaa meitä ja pyytää meiltä almuveroa.” Ka’b vastasi: “Allahin kautta, saatte siitä mie­hestä vielä tar­peeksenne.” Muhammad [bin Maslama] sa­noi hä­nelle: “Olemme seuranneet häntä, jo­ten meidän ei tee mieli lähteä hänen luo­taan, ennen kuin näemme, kuinka hänen käy.” Muham­mad bin Mas­lama jut­teli hänen kanssaan tällä tavoin, kunnes sai tilaisuuden tappaa hänet.

1.3.2. Uhudin taistelu
Mekan quraishilaiset ryhmittyivät uudelleen hyökätäkseen muslimeja vastaan Medi­nassa. Mu­hammad sai vihiä hyökkäysaikeesta ja leiriytyi joukkoi­neen Medinasta pohjoiseen si­jainneelle Uhudin kumpareelle, jossa taistelu sitten käytiin.

Sahih al-Bukhari 5:59:377; Jabir bin Abdullah on kertonut: Uhudin tais­te­lun päi­vänä eräs mies tuli profeetan luo ja sanoi: “Voitko kertoa mi­nulle, minne pää­dyn, jos kuolen marttyyrina?” Profeetta vastasi: “Para­tiisiin.” Mies heitti kan­tamansa taatelit käsistään ja taisteli kunnes kärsi mart­tyyrikuoleman.

Sahih al-Bukhari 5:59:375; Al-Bara on kertonut: Kun kohtasimme viholli­sen, he pötki­vät pakoon, kunnes näin heidän naistensa juoksevan kohti vuorta nostaen riepujaan jaloistaan ja paljastaen nilkkarenkaansa. Mus­limit alkoivat sanoa: “Sotasaalis, sotasaa­lis!” Abhdullah bin Jubair sa­noi: “Olen antanut tiukan lu­pa­uksen profeetalle olla läh­temättä tästä pai­kasta.” Mutta hänen toverinsa kiel­täytyivät jäämästä. Niinpä kun kiel­täytyivät (jäämästä sinne), Allah sekoitti hei­dät niin, että he eivät tien­neet, minne mennä, ja he kärsivät 70 hengen miestap­pion.

Vaikka Muhammad menetti voiton Uhudissa, se ei nujertanut häntä millään tavoin. Hän jatkoi ryöstöretkiään, mikä ei tehnyt muslimina ole­misesta aino­astaan hy­veellistä Allahin silmissä vaan myös taloudellisesti kannattavaa. Is­lamilaisessa maailmankat­somuksessa rik­kauden, vallan ja pyhyyden välillä ei ole mitään yhteen­sovittamatonta. Itse asiassa, jos on ainoan oikean uskon­non jäsen, on vain loogista, että pitäisi pystyä nautti­maan myös Alla­hin mate­riaalisesta vauraudesta — vaikka se sitten edel­lyttäisi sen rosvoamista vää­räus­koisilta.

Vastaavalla tavalla kuin Muhammad oli Badrin taistelun jälkeen neutra­lisoinut juu­talaisen Bani Qainuqa’ ‑heimon, hän kääntyi Uhudin taistelun jälkeen nyt Bani Na­dir ‑heimoa vastaan. Mu­hammadin elämäkerran mu­kaan Allah varoitti Muhamma­dia vastaan suun­natusta salamur­hahank­keesta, ja profeetta mää­räsi muslimit valmistautu­maan sotaan Bani Na­diria vas­taan. Bani Nadir ‑heimolaiset suostuivat kar­kotukseen sillä eh­dolla, että Mu­hammad salli hei­dän säi­lyttää liikkuvan omai­suutensa. Muhammad myöntyi näihin ehtoi­hin sillä varauksella, että nämä jättä­vät haarniskansa taakseen.

1.3.3. Medinan taistelu
Vuona 627 Muhammadin uusi yhdyskunta kohtasi siihen asti suurimman haasteensa. Tuona vuonna Mekan quraishilaiset aloittivat erittäin mää­rätie­toisen hyökkäyksen musli­meja vastaan itse Medinassa. Muhammad päätteli, ettei ole järkevää kohdata quraishilaisia suoraan avotaiste­lussa, kuten Uhu­dissa, vaan hakeutua sitä vastoin turvaan Medi­naan, jota suojasivat laava­virta­ukset kolmesta suunnasta. Mekkalaisten oli näin ollen hyökättävä luo­teesta käsin, virtausten välisestä laaksosta, ja juuri sinne Mu­hammad mää­räsi kaivetta­vaksi vallihaudan kaupungin suoje­lemiseksi.

Sahih al-Bukhari 4:52:208; Anas on kertonut: Vallihaudan (taistelun) päi­vänä an­sarit {vastikään islamiin kääntyneet} puhuivat: “Olemme niitä, jotka olemme van­noneet us­kollisuutta Muhammadille jihadia varten (ikuisesti) niin kauan kuin elämme.” Pro­feetta vastasi heille: “Oi, Allah! Ei ole muuta elämää kuin elämä tuonpuoleisessa. Joten kunnioita ansa­reita ja siirtolaisia {Mekasta} ante­liaisuu­dellasi.”

Ja Mujashi on kertonut: Veljeni ja minä menimme profeetan luo ja pyy­simme häntä ottamaan vastaan uskollisuudenvalan hijraa varten. Hän sanoi: “Hijra ih­misineen on jo mennyt tapahtuma.” Kysyin: “Mitä tarkoi­tusta varten sitten otat meiltä vastaan uskolli­suudenvalan?” Hän sanoi: “Otan sen vastaan islamia ja jiha­dia var­ten.”

Vallihauta teki mekkalaisten aikeet tyhjiksi, ja he kykenivät lähettämään aino­astaan pieniä isku­joukkoja sen läpi. Muutaman päivän kuluttua he palasivat takaisin Mekkaan. Voit­tonsa jälkeen Muhammad kääntyi kol­matta juutalais­heimoa, Bani Quraizaa, vastaan Me­dinassa. Siinä missä Bani Qainuqa’ ja Bani Nadir olivat saaneet kärsiä karkotuksesta, Bani Quraizan kohtalo oli huomattavasti kehnompi:

Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 320–321: Kun quraizalaiset olivat antautu­neet, Allahin lä­hettiläs van­gitsi heidät Medinassa Bint al-Harit­hin taloon. Sitten hän lähti Medinan to­rille — tämä on yhä samalla pai­kalla — kaivatti sinne kai­vantoja ja lähetti hake­maan quraizalaisia. Hän hak­kautti heidän kau­lansa poikki noiden kaivanto­jen partaalla. Qurai­zalaiset tuotiin teloitet­tavaksi pieninä ryh­minä. Heidän jou­kossaan oli myös Al­lahin vihollinen Huyai ibn Akhtab sekä Ka’b ibn Asad, kan­sansa joh­taja. Kaik­kiaan qu­raizalaisia oli kuusi- tai seitsemän­sataa; jotkut jopa sanovat heitä olleen kah­deksan- tai yhdeksänsataa. Kun juuta­laisia vie­tiin ryhmä kerrallaan Allahin lähettilään luo, Ka’b ibn Asa­dille sanottin: “Ka’b, mitä luulet meille nyt tehtävän?” Ka’b vastasi: “Ettekö te koskaan ym­märrä? Ettekö te näe, ettei kutsuja lopeta työtään eivätkä kut­sutut enää tule ta­kaisin? Kautta Jumalan, tämä tarkoittaa kuolemaa!” Näin jatkui, kun­nes heidät kaikki oli teloitettu.

Tässä näemme selkeän ennakkotapauksen, joka selittää islamilaisten terro­ristien omalaa­tuisen mieltymyksen katkaista uhriensa kaula: se on vain yksi monista heidän profeettansa asettamista ennakkotapauksista.

Seuraavassa on vielä yksi kuvaus eräästä muslimien ryöstöretkestä, tällä kertaa Khaibar-nimi­seen paikkaan, jossa Khaibarin naiset jaettiin mus­limien kesken, kuten normaa­lina tapana oli. Ryöstöretken kohteena oli Bani Nadir ‑heimo, jonka Muhammad oli aiemmin karkottanut Medi­nasta.

Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 362: Allahin lähettilään luo tuo­tiin myös Kinana ibn ar-Rabi’, jonka hallussa Nadir-heimon aarteet oli­vat. Allahin lähetti­läs kysyi hä­neltä aar­teista, mutta hän kielsi tietä­vänsä, missä ne olivat. Eräs toi­nen juutalainen saa­pui Allahin lähettilään luo ja sanoi: “Minä näin Kina­nan kiertelevän tämän raunion ympärillä joka aamu.” Allahin lähettiläs kysyi Kina­nalta: “Mitä arve­let? Jos löy­dämme aarteen sinulta, sur­maanko minä sinut?” “Kyllä”, vastasi Kinana. Alla­hin lähettiläs käski kaivaa raunioita, ja osa aarteesta löytyikin sieltä. Hän kysyi Kinanalta, missä loput oli­vat, mutta Kinana kieltäytyi näyttä­mästä niiden paikkaa hänelle. Allahin lähettiläs käski az-Zubair ibn al-Awwa­mia: “Rankaise häntä, kunnes saat hänestä kaiken irti!” Az-Zubair iski hä­nen rinnastaan tulta tulikivillä, kunnes hän oli kuolla. Lopulta Allahin lähettiläs an­toi Ki­nanan Muhammad ibn Maslamalle, joka sur­masi hänet kostoksi vel­jes­tään Mahmudista.

1.3.4. Mekan valloitus
Muhammadin suurin voitto tuli v. 632, kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän oli seu­raajineen joutunut pakenemaan Medinaan. Tuona vuonna hän kokosi noin 10 000 mus­limin ja liittolais­heimon sotajoukon ja laskeu­tui alas kohti Mekkaa. “Kun muslimit mars­sivat Mekkaan, Allahin lähet­tiläs oli van­nottanut johtajia, etteivät he saisi taistella ketään muuta vas­taan kuin niitä, jotka itse ryhtyisivät vastarintaan. Eräät ihmiset hän kuitenkin oli määrännyt tapetta­viksi, vaikka hei­dät löydettäisiin Kaaban verhojen suojista” (Pro­feetta Mu­hammadin elämäkerta, s. 389).

Sahih al-Bukhari 3:29:72; Anas bin Malik on kertonut: Allahin lähettiläs saapui Mek­kaan sen valloituksen vuonna kantaen päässään arabialaista kypärää, ja kun profeetta otti sen päästään, eräs henkilö tuli sanomaan: “Ibn Khatal on Kaaban verhojen suo­jissa.” Profeetta sanoi: “Tappakaa hänet.”

Mekan valtauksen jälkeen Muhammad hahmotteli uskontonsa tulevai­suutta:

Sahih al-Bukhari 4:52:177; Abu Huraira on kertonut: Allahin lähettiläs sa­noi: “{Viimei­sen tuomion} hetki ei ala, ennen kuin taistelette juutalai­sia vastaan ja kivi, jonka ta­kana juutalainen piilottelee, sanoo: “Oi, mus­limi! Takanani piilot­telee juutalainen, jo­ten tapa hänet.”

Sahih al-Bukhari 1:2:24; Ibn Umar on kertonut: Allahin lähettiläs sanoi: “Minut on määrätty {Allahin toimesta} taistelemaan ihmisiä vastaan, kunnes nämä to­distavat, että kellään muulla ei ole oikeutta tulla palvo­tuksi kuin Allahilla ja että Muhammad on Allahin lähettiläs, ja kunnes he rukoilevat täydellisesti ja maksa­vat almuveronsa. Joten jos he tuon te­kevät, niin he säästävät henkensä ja omai­suutensa minulta, paitsi mitä tulee isla­min lain säätämiin tapauksiin, ja sit­ten he joutuvat teke­mään Allahille tiliä teois­taan.”

Tällaisten sodanhaluisten julistusten pohjalta islamilainen valtioteoria jakaa maail­man dar al-is­lamiin eli islamin alueeseen (ts. niihin alueisiin, jotka ovat alistuneet Allahille) ja dar al-harbiin eli sodan alueeseen (ts. niihin alueisiin, jotka eivät ole vielä alistu­neet). Tämä jaottelu vallitsi Muhammadin aikana, aivan samoin kuin se vallitsee tänäkin päivänä. Niin silloin kuin nytkin islamin viesti vääräuskoiselle maa­ilmalle on ollut sama: alistu tai sinut alistetaan.

1.4. Shari’a — islamin laki
Islamin erikoisuus on shari’a, islamin laki, joka on koko­elma muslimin elämän pie­nim­mistäkin yksityiskohdista määrääviä säädöksiä. Shari’an keskeisinä oikeusläh­teinä toimivat Koraanin käs­kyt ja sunna (Muham­madin opetukset ja hänen asetta­mansa ennakkotapauk­set siten kuin ne on esitetty luotetta­vissa haditheissa ja Mu­hammadin elämäkerrassa). Shari’a asettaa toimintamallin hyvälle islamilaiselle yh­teiskunnalle, ja koska sen alkuperä on Koraanissa ja sunnassa, sen nou­dattaminen on pakollista. Shari’a on Allahin koko ih­mis­kunnalle määräämä lakiko­koelma. Shari’an rikkominen tai sen määräysvallan tunnus­tamatta jät­täminen merkitsee Allahin vas­taista kapinaa, jota vastaan Allahille us­kollisia vaaditaan taistelemaan.

Islamissa ei tehdä eroa uskonnollisten ja poliittisten asioiden välillä, vaan is­lam ja shari’a muo­dostavat perustavanlaatuisen välineen yhteiskunnan kaik­kien tasojen säätele­miseksi. Vaikka teo­riassa on mahdollista, että islamilaiset yh­teiskunnat voivat olla ulkoisesti erilai­sia — niillä voi olla esim. vaaleilla va­littu hallinto, perinnöllinen mo­narkkia jne. — niin olipa hallinnon ulkoi­nen ra­kenne mikä hyvänsä, shari’a on sää­detty sisältö. Tämä tosiasia asettaa shari’an ris­tiriitaan kaikkien sellaisten hallinto­muotojen kanssa, jotka perustu­vat johonkin muuhun kuin Koraaniin ja sunnaan.

Shari’an määräykset voidaan jakaa kahteen ryhmään:

1. Palvonnalliset teot (al-ibadat), joihin sisältyvät:

Rituaalinen puhdistautuminen (wudu)

Rukoukset (salah)

Paastot (saum ja ramadan)

Almuvero (zakat)

Pyhiinvaellus Mekkaan (hajj)

2. Ihmisten väliset suhteet (al-muamalat), joihin sisältyvät:

Taloudelliset liiketoimet

Lahjoitukset

Perintölait

Avioliitto, avioero ja lastenhoito

Ruoka ja juoma (ml. rituaaliteurastus ja metsästys)

Rikosoikeudelliset rangaistukset

Sota ja rauha

Juridiset asiat (ml. todistajat ja todistusmuodot)

Kuten on mahdollista nähdä, harvassa ovat ne asiat, joita shari’a ei ni­men­omaisesti sää­tele. Kaikki käsien pesusta lastenkasvatukseen, vero­tukseen ja sotilaspolitiikkaan kuuluvat sen mää­räysvallan alle. Koska shari’a on johdettu Koraanista ja sunnasta, se antaa jonkin verran sijaa tulkinnalle. Mutta jos tar­kastelee kyseisiä shari’an oikeus­lähteitä, on il­meistä, että sovellettiinpa shari’aa kuinka hyvänsä, lopputulos on jotain, mikä on hyvin kaukana va­paasta ja avoimesta yh­teiskunnasta länsimai­sessa mielessä. Aviorikoksen tekijöiden ki­vittäminen, varkaiden käsien katkominen, islamin uskon hylkää­jien ja jumalan­pilkkaajien teloittami­nen, toisten uskontojen sortaminen, pakol­linen vihamielisyys ja aika ajoin toistuvat sodankäynnit ei-islamilaisia kansa­kuntia kohtaan ovat se normi, jonka shari’a määrää. Näin ollen vaikuttaa var­sin oikeuden­mu­kaista luokitella islam ja shari’a tota­lita­rismin muodoksi.[5]

2. Jihad ja dhimmiys
2.1. Mitä jihad tarkoittaa?
Jihad tarkoittaa kirjaimellisesti “kamppailua”. Täsmälleen sanottuna, kuten islamin puolustelijat usein huomauttavat, se ei merkitse “pyhää so­taa”. Jäljelle jää kuitenkin kysymys, millaiseen “kamppailuun” jihad viit­taa: kilvoitteluun si­säistä pahaa vastaan vai ulkoi­seen, aseelliseen tais­teluun?

Kuten aina yritettäessä ratkaista, mitä islam opettaa tietystä asiasta, on tar­peen katsoa Koraaniin ja sunnaan. Näistä lähteistä käy selväksi, että musli­mia vaaditaan taistelemaan mitä moninaisim­pia asioita vastaan: rukoi­lemisen laiskuutta vastaan, almuveronmaksun (zakat) laiminlyöntiä vastaan jne. Mutta on ilmiselvää, että mus­limi on määrätty taistele­maan fyysisesti myös väärä­uskoisia vastaan.[8] Muhamma­din vaikuttava sotilas­ura on todistuk­sena siitä, kuinka keskeisessä asemassa sotilaal­linen toi­minta islamissa on.

2.2. Hasan Al-Banna kertoo jihadista
Alla on katkelmia Hasan Al-Bannan tutkielmasta “Jihad”. Vuonna 1928 Al-Banna pe­rusti Mus­limiveljeskunnan, joka tänä päivänä on Egyptin voi­makkain organisaatio heti hallituk­sen jälkeen. Tässä tutkielmassa Al-Banna argumen­toi vakuuttavasti, että muslimien on tartuttava aseisiin vääräuskoisia vastaan. Kuten hän sanoo: “Koraanin säkeet ja sunna kut­suvat ihmisiä ylipäänsä (mitä kaunopuheisimmin ja selkeimmin) jihadiin, sodankäyntiin, sotavoimiin sekä kaikkiin maa- ja meritaistelumenetel­miin.

Kaikkien muslimien on käytävä jihadia

Jihad on Allahin antama velvollisuus kaikille muslimeille, eikä siitä voi olla piit­taa­matta, eikä sitä voi karttaa. Allah on antanut suuren tärkey­den jihadille ja suurenmoi­sen palkkion marttyyreille ja Hänen tiellään taiste­leville. Vain ne, jotka ovat toimi­neet samalla tavalla ja jotka ovat otta­neet itselleen mallia mart­tyyreista jihadin suo­rittami­sessa, voivat tulla osalli­siksi tästä palkinnosta. Lisäksi Allah on erityisesti kun­nioitta­nut muja­hidineja {jihadin kävijöitä} tietyillä poik­keuksellisilla ominai­suuk­silla, niin henki­sillä kuin käytännöllisilläkin, auttaak­seen näitä tässä maail­massa ja tuonpuoleisessa. Heidän puhdas verensä on sym­boli voi­tosta tässä maailmassa ja merkki menestyksestä ja onnesta tulevassa maail­massa.

Niitä, jotka löytävät vain tekosyitä välttääkseen jihadia, on kuitenkin va­roitettu ää­rimmäisen pelottavista rangaistuksista, ja Allah kuvaa heitä mitä onnetto­mim­min ni­min. Hän on soimannut heitä heidän pelkuruu­tensa ja rohkeuden puut­teensa vuoksi ja arvostellut heitä ankarasti hei­dän heikkoutensa ja pin­naami­sensa johdosta. Tässä maa­ilmassa heitä on ympäröivä häpeä ja tuonpuo­leisessa tuli, josta he eivät pysty pake­ne­maan, vaikka heillä olisi paljon vaura­utta. Allah pitää jihadista pidät­täy­tymisen ja jiha­din välttelemisen heikkoutta yhtenä suu­rimmista syn­neistä ja yhtenä seitsemästä syn­nistä, jotka takaavat pe­rikadon.

Mikään toinen muinainen tai moderni uskonnollinen tai yhteiskunnalli­nen elä­mänjär­jestys ei vedä vertoja islamille siinä, kuinka islam vaalii jihadia kutsuen koko umman {koko maailmanlaajuisen muslimiyhtei­sön} asei­siin puolustamaan oikeaa asiaa yhtenä ryhmänä ja kaikella voimal­laan. Koraanin säkeet ja Muham­madin (rauha olkoon hä­nen kanssaan) sunna pursuavat kaikkia näitä jaloja ide­aaleja, ja ne kutsuvat ihmisiä yli­päänsä (mitä kaunopuheisimmin ja selkeimmin) jihadiin, so­dankäyn­tiin, sota­voimiin sekä kaikkiin maa- ja meritaistelun menetel­miin.

Tässä kohtaa Al-Banna siteeraa Koraania ja luotettavia haditheja, jotka osoitta­vat musli­meille taistelun välttämättömyyden. Sitaatit ovat verrat­tavissa niihin, joita on käsitelty luvussa 1.2, ja ne on jätetty tästä pois.

Muslimioppineet jihadista

Olen juuri esitellyt joitakin Koraanin säkeitä ja jaloja haditheja, joissa käsitel­lään jiha­din tärkeyttä. Nyt haluaisin esitellä teille islamin koulu­kun­tien, mukaan lu­kien joiden­kin myöhempien auktoriteettien, lainopil­lisia näkemyksiä jihadin säännöksistä ja jiha­diin valmistautumisen vält­tämät­tömyydestä. Tämän poh­jalta, kuten voimme nähdä is­lamin oppi­nei­den konsensuksesta, mitä tulee jihadiin, tulemme huomaamaan, kuinka kauas umma on harhautunut islamin harjoituk­sessaan.

Kuvatessaan jihadin säännöksiä hanafiittisen koulukunnan mukaan Majma’ al-An­har fi Sharh Multaqal-Abra -teoksen laatija sanoo: “Kielitie­teelli­sesti jihad tar­koittaa äärim­mäisen ponnistelun harjoittamista sa­noissa ja teoissa; shari’an {is­lamin lain} mukaan se on taistelemista vää­räus­koisia vastaan, ja se pitää si­sällään kaikki mahdolliset ponnis­telut, jotka ovat tarpeen islamin vihollisten voiman musertamiseksi, mu­kaan luet­tuna heidän pieksemisensä, heidän omai­suutensa ryöstämi­sen, hei­dän palvontapaikkojensa tuhoamisen ja heidän epä­jumalanku­viensa ha­jot­tamisen pirstaleiksi. Tämä merkitsee sitä, että jihad on ää­rimmäistä pyr­kimystä turvata islamin voima sellaisin menetelmin kuten tais­telulla niitä vastaan, jotka taistelevat itseäsi vastaan, sekä dhimmejä {islamin alaisuudessa elä­viä ei-muslimeja} ja uskonhylkääjiä (jotka ovat pahem­pia kuin väärä­uskoiset, koska he ovat menettäneet uskonsa sen jälkeen, kun he ovat vah­vistaneet us­konsa) vastaan.

Meidän on fard (pakollista) taistella vihollisia vastaan. Imaamin on lähe­tettävä sotilas­retkikunta dar al-harbiin {sodan alueelle, ts. ei-muslimi­maailmaan} joka vuosi ainakin kerran tai kahdesti, ja ihmisten on tuet­tava häntä tässä. Jos jotkut ihmisistä täyttävät velvollisuuden, loput voi­daan vapauttaa velvollisuudesta. Jos ryhmä ei kykene täyttä­mään tätä fard kifayaa (yhteisöllistä velvollisuuttaan), niin vastuu siirtyy lä­him­mälle naapuriryhmälle ja sen jälkeen sitä lähimmällä jne. Ja jos fard ki­fayaa ei voida täyttää muutoin kuin koko kansan toimesta, silloin siitä tulee fard al-ain (henkilökohtainen velvollisuus), kuten rukoileminen on jokai­selle ihmiselle.

Oppineet ovat yhtä mieltä tästä asiasta, kuten pitäisi olla ilmeistä, ja näin on riip­pu­matta siitä, ovatko he mujtahidineja vai muqalidineja, salafeja (varhai­sia) vai kha­lafeja (myöhempiä). He ovat kaikki yksimieli­siä siitä, että jihad on fard ki­faya, joka on mää­rätty islamin ummalle islamin da’wan levittämiseksi, ja siitä, että jihad on fard al-ain, jos viholli­nen hyökkää muslimimaihin. Tämä päivänä, vel­jeni, kuten tiedätte, mus­limit on pakotettu toisten alamaisiksi ja vääräuskoisten hallit­semiksi. Maamme on saarrettu ja hurruma’atimme (hen­kilökohtainen omai­suu­temme, kunniamme, arvokkuutemme ja yksityisyy­temme) häpäisty. Vi­hol­lisemme pitävät silmällä asioitamme, ja elämänta­pamme ovat heidän tuomioval­tansa alla. Siitä huolimatta muslimit eivät onnistu täyttä­mään da’wa-velvolli­suuttaan, joka on heidän hartioillaan. Näin ollen tässä tilan­teessa jokaisen mus­limin velvollisuus on ryhtyä jihadiin. Jokaisen tulisi valmis­tautua mentaa­lisesti ja ruumiillisesti siten, että kun Allahin käsky tulee, hän on valmis.

En voi päättää tätä keskustelua mainitsematta teille, että läpi koko his­toriansa sen jo­kaisessa vaiheessa (ennen nykyistä sorron kautta, jolloin arvok­kuus on menetetty) muslimit eivät ole koskaan hy­länneet jihadia eivätkä he ole koskaan tulleet välinpitä­mättömiksi sen suo­rittamisen suhteen — eivät edes sen uskon­nolliset auktoriteetit, mysti­kot, käsi­työ­läiset jne. He ovat kaikki olleet aina val­miita ja valmis­tautu­neita. Esi­merkiksi Abdullah ibn al Mubarak, hyvin op­pinut ja harras mies, oli va­paaehtoinen jihadissa suurimman osan elämäänsä ja ‘Ab­dulwa­hid bin Zayd, suufi ja omistautunut mies, oli samoin. Ja omana aika­naan Shaqiq al Balkhi, suufien sheikki, rohkaisi oppi­laitaan jihadiin.

Jihadiin liittyviä asioita

Monet muslimit nykyään uskovat erheellisesti, että taistelu vihollista vastaan on jihad asghar (pienempi jihad) ja taistelu oma egoa vastaan on jihad akbar (suu­rempi jihad). Seuraavaa kertomusta (athar) siteera­taan todisteena: “Olemme pa­lanneet pienemmästä jihadista ryhtyäk­semme suurempaan jihadiin.” He kysyi­vät: “Mikä on suurempi jihad?” Hän sanoi: “Sydämen jihad eli jihad omaa egoa vastaan.”

Jotkut käyttävät tätä kertomusta vähätelläkseen taistelemisen tärkeyttä ja saa­dakseen luopumaan taisteluun valmistautumista ja jihadin uhra­uksesta Allahin tiellä. Tämä kertomus ei ole sahíh (luotettavaa) peri­mä­tietoa: Kuuluisa mu­had­dith Al Hafiz ibn Hajar al-Aslani sanoi Tasid al-Qawsissa:

“Se on hyvin tunnettu ja usein toistettu, ja se oli Ibrahim ibn ‘Ablan sa­nonta.”

Al Hafiz Al Iraqi sanoi Takhrij Ahadith al-Ahyassa: “Al Bayhaqi välitti sen hei­kossa kertojien ketjussa Jabiriin nojautuen, ja Al Khatib välitti sen historii­kis­saan Jabiriin nojautuen.”

Kaikesta huolimatta, vaikka se olisikin luotettavaa perimätietoa, se ei ikinä oi­keuttaisi luopumaan jihadista tai siihen valmistautumisesta muslimialueiden pe­lastamiseksi ja vääräuskoisten hyökkäysten torju­mi­seksi. Tiedettäköön, että tämä kertomus pelkäs­tään korostaa egoa vas­taan käydyn kamppailun tärkeyttä niin, että Allah on jokaisen te­komme ainoa tarkoitus.

Muut jihadia koskettavat asiat pitävät sisällään hyvän hallitsemisen ja pahan kieltämi­sen. Hadithissa sanotaan: “Yksi jihadin suurimmista muodoista on lau­sua totuuden sana hirmuvaltaisen hallitsijan ollessa läsnä.” Mutta mikään ei vedä vertoja shahadah kubralle (ylimmälle mart­tyyriudelle) eikä mujahidineja odotta­valle palkkiolle.

Epilogi

Veljeni! Ummalle, joka tietää, kuinka kuolla jalo ja kunnioitettava kuo­lema, taa­taan suurenmoinen elämä tässä maailmassa ja tuonpuoleisen maailman ikui­sessa onnessa. Rappiollisuus ja kunniattomuus ovat seu­rausta tämän maailman ra­kas­tamisesta ja kuo­lemanpelosta. Valmistau­tukaa sen tähden jihadiin ja olkaa kuo­leman rakastajia. Elämä itse tulee etsimään sinua.

Veljeni, teidän tulisi tietää, että eräänä päivänä kohtaatte kuoleman ja tämä paha ta­pahtuma voi tapahtua vain kerran. Jos kärsitte sen tapah­tuessa Allahin tiellä, se on hyödyksenne tässä maailmassa ja palkkiok­senne tuonpuoleisessa. Ja muista­kaa, veljeni, että mitään ei voi tapah­tua ilman Allahin tahtoa: miettikää tarkkaan, mitä Allah, Siu­nattu, Kaik­ki­valtias, on sanonut:

“Huolen jälkeen Hän lähetti teille turvallisuudentunteen, unen, joka val­tasi toi­set teistä, mutta toiset joutuivat kiusaukseen ja hautoivat Alla­hista vääriä, pa­kanallisia luuloja. He kysyivät: “Onko mikään meidän vallassamme?” Sano: Kaikki on Allahin vallassa. He tuumivat salassa sellaista, mitä eivät ilmaise si­nulle, ja miettivät: “Jos me olisimme saa­neet päättää, ei ketään meistä olisi sur­mattu täällä.” Sano: Vaikka oli­sitte olleet kotonanne, olisivat ne, joiden osaksi oli säädetty tulla surma­tuksi, tulleet pai­koille, joille he nyt jäivät makaamaan. Tämä tapahtui, jotta Allah voisi koetella, mitä teillä on mielessänne, ja puhdis­taa teidän sydämenne. Allah tietää, mitä te mietitte.” {Koraani 3:154}

2.3. Dar al-islam ja dar al-harb: islamin alue ja sodan alue
Koraanin väkivaltaiset määräykset ja Muhammadin asettamat väkival­taiset ennakko­tapa­ukset sävyttävät islamilaista näkemystä politiikasta ja maailman­historiasta. Isla­milainen valtioteoria jakaa maailman kah­teen vaikutuspiiriin: islamin alueeseen (dar al-islam) ja sodan alueeseen (dar al-harb). Islam mer­kitsee alistumista, ja niinpä isla­min alue käsittää ne kansakunnat, jotka ovat alistuneet islamilaisen vallan alle, mikä tar­koittaa sitä, että näissä yhteis­kun­nissa vallitsee shari’a-laki.[9] Muu maa­ilma, joka ei ole hyväksynyt shari’a-lakia ja joka ei näin ollen ole alistu­misen tilassa, on kapina- tai sotatilassa Al­lahin tahtoa vastaan. Dar al-islamin velvollisuutena on käydä sotaa dar al-harbia vastaan aina siihen asti, kunnes kaikki kansakunnat alistuvat Allahin tahtoon ja hyväksyvät shari’an.[10] Islamin viesti ei-muslimimaailmalle on ollut sama niin Mu­ham­madin aikana kuin läpi koko histo­rian: alistu tai sinut alistetaan. Ai­noat vaiheet Muhammadin ajan jälkeen, jolloin dar al-islam ei ole ollut aktii­visesti sodassa dar al-harbin kansa, ovat olleet niinä ajanjaksoina, jolloin muslimi­maailma on ollut liian heikko ja hajanainen sotiakseen te­hok­kaasti.

Mutta suvantovaiheet siinä jatkuvassa sodassa, jonka islamin alue on ju­lista­nut sodan alu­eelle, eivät ole osoituksena jihadin hylkäämisestä peri­aatteena, vaan ne heijastavat muu­tosta strategi­sissa tekijöissä. Muslimi­kansakuntien on hyväksyttävää julistaa hudna eli ase­lepo sellaisina ai­koina, jolloin väärä­uskoiset kansakunnat ovat liian voimakkaita, jotta avoimessa sodankäynnissä olisi järkeä. Jihad ei ole kollektiivinen itse­murhasopimus, vaikka henkilökoh­taisella tasolla mus­limeja rohkaistaan siihen: “He taistelevat Allahin tiellä, surmaavat ja tulevat surmatuiksi” (Ko­raani 9:111). Muu­taman viimeisen sadan vuoden aikana muslimimaa­ilma on ollut poliittisesti liian ha­janainen ja tekno­logisesti hei­kompi ol­lakseen merkittävänä uhkana lännelle. Mutta ti­lanne on muuttumassa.

2.4. Taqiyya — uskonnollinen petos
Dar al-islamin ja dar al-harbin välisen sotatilan johdosta ruses de guerre — syste­maattinen valehte­leminen —vääräuskoisille on erottamaton osa islami­laista taktiikkaa. Sitä, kuinka muslimijär­jestöt toistavat kaikkialla dar al-har­bissa, että “islam on rau­han uskonto” tai että muslimien väki­valta johtuu tiet­tyjen yksittäisten “fanaatikkojen” epätasapainoisesta psyy­kestä, on pidettävä ta­hallaan harhaanjohtavana informaationa, jonka tarkoituksena on houkutella vääräuskoista maa­ilmaa höllentä­mään suojaustaan. Tietenkin yksittäiset mus­limit voivat aidosti pitää us­kontoaan “rauhanomaisena”, mutta vain sikäli kuin he ovat tietämättö­miä sen todellisista opetuksista tai siinä mie­lessä kuin asian muotoili egyptiläi­nen teoreetikko Sayyid Qutb, joka totesi kirjassaan “Is­lam ja universaali rauha”, että to­dellinen rauha vallitsee maailmassa heti, kun islam on val­loittanut sen.

Paljon kertovaa on se, että siinä missä dar al-harb on tulvillaan musli­meja, jotka ku­vaavat us­kontoaan rauhanomaiseksi, dar al-islamissa näitä on tuskin lainkaan. Eräs islamin hylän­nyt mus­limi ehdotti kerran lak­mustestiä länsi­maalaisille, jotka uskovat, että islam on “rauhan” ja “su­vaitsevaisuuden” us­konto: yritä käydä esittämässä tuo näkökanta kadun­kulmassa Ramallahissa tai Riadissa tai Islamabadissa tai missä päin ta­hansa muslimimaail­maa. Hän vakuutti minulle, että et eläisi viittäkään mi­nuuttia.

Eräs laillista yhteiskuntajärjestystä koskeva ongelma {mitä tulee musli­meihin dar al-harbissa} aiheutuu muinaisesta islamilaisesta lakiperiaat­teesta: taqiyy­asta. Tä­män sanan juurimerkitys on “pysytellä uskolli­sena” mutta oikeastaan se merkit­see “valheelli­suutta”. Sillä on Koraa­nin (3: 28 ja 16:106) täysi valtuutus, ja se sallii muslimien mu­kautua ul­koisesti epä- tai ei-islamilaisen hal­litusvallan vaatimuk­siin samaan ai­kaan kun sisäi­sesti “pysyttelee uskollisena” sille, mitä pitää todelli­sena islamina, odo­tellessaan käännekohdan tapahtumista. (Hiskett: “Some to Mecca Turn to Pray”, 101.)

Sahih al-Bukhari 4:52:269; Jabir bin ‘Abdullah on kertonut: Profeetta sa­noi: “Sota on petosta.”

Historiallisesti esimerkit taqiyyasta sisältävät muslimille luvan hylätä itse islam oman nah­kansa pelastamiseksi tai vihollisen suosioon pääse­miseksi. Ei ole vaikea nähdä, että ta­qiyyan seuraa­mukset ovat äärimmäi­sen salakavalat: pohjimmiltaan ne tekevät mah­dotto­miksi neu­vottelurat­kaisut — ja itse asiassa kaiken totuu­teen pohjautuvan kommunikaa­tion — dar al-islamin ja dar al-harbin vä­lillä. Ei pitäisi kuitenkaan olla yllät­tävää, että so­dan osapuoli pyrkii harhautta­maan toista osapuolta menetelmis­tään ja aikeistaan. Jihad Wat­chin johtokun­nan varapuheenjohtaja Hugh Fitzgerald esittää lyhyesti, mistä taqiyy­assa ja kitmanissa, petollisuuden kahdessa eri muodossa, on ky­symys.

Taqiyya on uskonnollisesti pyhitetty doktriini, jonka alkuperä on shii­alai­suu­dessa mutta jota harjoittavat nyt myös muut kuin shiiat.[11] Se tar­koit­taa uskon­nolli­sia asioita koskevaa tahallista valheellisuutta (tees­kente­lyä, todellisten in­ten­tioi­den kätkemistä), johon voidaan ryhtyä is­lamin ja uskovien suojelemiseksi. Toi­nen samansukuinen termi, jonka sovellusala on laajempi, on “kitman”, ja se mää­ritellään “mentaaliseksi varauk­seksi”. Esimerkkinä taqiyyasta voisi olla se, kun islamia puolusteleva muslimi väittää, että “tie­tenkin” islamissa on omantunnonva­paus, ja si­teeraa sitten Ko­raanin jaetta (2:256): “Ei uskontoon pakoteta.” An­nettu vaiku­telma on kuitenkin väärä, sillä sen yhteydessä ei mainita islamin doktriinia nask­hista eli kumoamisesta, jonka mukaan Koraanin myö­hemmin annetut jakeet, jotka ovat paljon suvaitsemattomampia ja jul­mempia, kumoa­vat sellaiset varhai­semmat jakeet, kuten “ei uskontoon pakoteta”. Historia joka ta­pa­uksessa osoit­taa, että islamin sisällä on ja on aina ollut “uskon­non­pakko” niin musli­meille kuin muillekin.

“Kitman” on taqiyyaa muistuttava käytäntö, mutta suoranaisen valeh­te­lemisen sijaan se viittaa puolittaisen totuuden kertomiseen tietyllä “men­taalisella vara­uksella”, joka oi­keuttaa loppuosan poisjättämisen. Yksi esimerkki riittää. Kun muslimi väittää, että “ji­had” merkitsee todel­lisuu­dessa “henkistä kilvoittelua”, eikä tule lisänneeksi, että tuo määri­telmä on islamissa kehitelty vasta äskettäin (hieman yli sata vuotta sit­ten), hän johdattaa harhaan salaamalla tuon tiedon ja harjoittaa täten “kitmania”. Kitmanin harjoittamisesta on kyse myös silloin, kun hän tuon arvelutta­van väitteensä tukemi­seksi esittää hadithin, jossa (tietyn to­distajaketjun eli isnadin perusteella) Muhamma­din mainitaan eräältä lukui­sista sota­retkiltään palatessaan sanoneen palaavansa pie­nem­mästä jihadista ryh­tyäk­seen suurempaan jihadiin, ja kun hän ei lisää tä­hän sitä to­deksi tietä­määnsä seik­kaa, että tämä on “heikko” hadith, jota useimmat arvos­tetut mu­haddithinit pitä­vät alkuperältään epäilyttävänä. [12]

Aikoina, jolloin dar al-harbin suurempi voima tekee välttämättömäksi sen, että jihad omaksuu epäsuoran lähestymistavan, petollisuus ja puoli­totuuksien ker­tominen ovat muslimin luonnolli­sia velvollisuuksia suh­teessa vää­räuskoiseen maail­maan. Olisi strate­gista tyhmyyttä paljastaa vilpittömästi, että dar al-isla­min perim­mäisenä päämääränä on valloittaa ja rosvota dar al-harb, kun jäl­kimmäisellä on soti­laalliset valttikortit kä­sissään. Jihadistien on­neksi useim­mat vääräus­koiset eivät ym­märrä, kuinka lukea Koraania, ei­vätkä he vaivaudu ottamaan selvää siitä, mitä Mu­hammad tosi asiassa teki ja opetti, ja tä­män johdosta on helppoa tiet­tyjen valikoitujen sitaat­tien ja poisjät­töjen avulla antaa vai­kutelma, että “islam on rauhan uskonto”. Jokainen vääräuskoi­nen, joka ha­luaa uskoa sel­laiseen fantasiaan, pitää onnessaan tiukasti kiinni väärinkäsi­tykses­tään, kun hänelle sitee­rataan kourallinen Mekan kauden ja­keita ja ker­rotaan, että Mu­hammad oli suuresti hurs­kas ja jalomielinen ihmi­nen. Tällai­sen valheellisen kuvan hälventämi­seksi riittää, että kai­vaa asioita hieman pintaa syvem­mältä.

2.5. Jihad kautta historian
Vuonna 622 (v. 1 islamilaisessa kalenterissa, AH 1) Muhammad lähti Me­kasta Medinaan (Yathribiin), joka sijaitsee noin 300 kilo­metriä poh­joiseen Ara­bian niemi­maalla. Medi­nassa Muhammad perusti puolisotilaallisen järjestön, joka tuli levittämään hänen ja hänen us­kon­tonsa vaikutuspiiriä läpi Arabian. Koska islamissa ei ole koskaan tehty eroa poliittis-sotilaal­lisen ja us­konnollisen välille, tämä kehitys­kulku oli islamilais­ten periaatteiden mu­kaan aivan luonnollinen. Kuolemaansa men­nessä (v. 632) Muham­mad oli laajenta­nut ryöstö- ja taistelu­retkillä kontrolliaan suurimpaan osaan eteläistä Ara­biaa. Näiden aluei­den vallat­tujen kansojen oli joko alistuttava muslimival­taan ja makset­tava suojelu­vero tai käännyttävä islamiin.

2.5.1. Jihadin ensimmäinen suuri aalto: arabit, v. 622–750
Elämänsä loppuvaiheessa Muhammad lähetti kirjeitä Lähi-idän suurille hallit­sijoille vaa­tien näitä alistumaan määräysvaltaansa. Tämä poistaa sen väärin­käsityksen, että profeetta olisi aikonut pysäyttää islamin laa­jenemisen Arabi­aan. On vain loogista, että yhdellä ja ainoalla totuuden us­konnolla, jonka on paljastanut lopullinen ja voi­mallisin profeetta, tulisi olla maailmanlaajuinen valta. Niinpä kun Muhammad oli taistellut Ara­bian niemi­maan kansoja vas­taan ja alistanut nämä, hänen seuraajansa Abu Bakr, Umar, Uthman ja Ali (jotka tunnetaan neljänä “oikeaanjoh­det­tuna” kalifi­nia) ja muut kalifit taistelivat Lähi-idän, Afrikan, Aasian ja Euroopan kansoja vas­taan ja alistivat nämä Al­lahin nimessä.

Sahih al-Bukhari 4:53:386; Jubair bin Haiya on kertonut: Umar {toinen ka­lifi} lä­hetti muslimit suurin maihin taistelemaan pakanoita vastaan. Kun saavuimme vihollismaa­han, Khosraun {Persian} edustaja tuli 40 000 taistelijan kanssa ja tulkki nousi ylös sa­noen: “Puhukoon yksi teistä kanssani!” Al-Mughira vastasi: “Profeettamme, Herramme lähet­tiläs, on määrännyt meidät taistelemaan teitä vastaan, kunnes palvotte yksin Al­lahia ja maksatte jizyaa (ts. veroa); ja profeet­tamme on ilmoitta­nut meille, että Her­ramme sanoo: “Jokainen, joka joukos­tamme tulee tape­tuksi (ts. marttyyriksi), pääsee paratiisiin elämään sellaista ylel­listä elä­mää, jollaista ei ole koskaan nähty, ja jokaisesta, joka meistä jää hen­kiin, tulee herrasi.”

Harjoittaen oman aikakautensa salamasotaa islam levittäytyi Muham­madin kuolemaa seu­rannei­den vuosikym­menten aikana nopeasti Bysan­tin, Per­sian ja Länsi-Euroopan alueille. Natisevista Bysantin ja Persian valtakunnista, jotka oli­vat heikentyneet keskinäi­sissä tais­teluissa, ei ol­lut paljon vastusta tälle odot­tamattomalle hyökkäyk­selle. Ara­bimusli­miar­meijat hyökkäsivät Py­hään maa­han, valloittivat nykyisen Irakin ja Iranin alueet, pyyhkäi­sivät sitten yli Pohjois-Afrikan Es­panjaan ja lo­pulta Rans­kaan. Mus­limien hyökkäys saa­tiin lopulta pysäytettyä Poitier­sin/Toursin taistelussa lähellä Pa­riisia v. 732. Idässä jihad tun­keutui sy­välle Keski-Aasiaan.




Samoin kuin Muhammad oli ryövännyt vihollisensa, hänen seuraajansa ryös­tivät valloi­tetut alu­eet puhtaiksi vauraudesta ja työvoimasta; nämä alueet oli­vat Arabian ankeita hiekkoja verratto­masti rik­kaampia niin ma­teriaalisesti kuin kulttuurillisestikin. Lä­hes yh­dessä yössä Lähi-idän, Pohjois-Afrikan, Per­sian ja Iberian edis­tyneemmät sivi­lisaatiot nä­kivät maanviljelyksensä, kan­sal­listen uskontojensa ja vä­estöjensä tuhoutu­van ja tulevan rosvotuiksi.

Lukuun ottamatta kourallista muurien suojaamia kaupunkeja, jotka on­nistuivat neu­vot­telemaan ehdollisesta antautumisesta, nuo maat kärsivät lähes täydel­lisen katastro­fin.

Bat Ye’or, johtava tutkija islamin ekspansion ja ei-muslimien kohtelemi­sen osalta on teh­nyt mittaamattoman arvokkaan palveluksen kokoamalla ja kääntämällä lukuisia primääri­lähdedo­kumentteja, joissa kuvataan is­lamilaisen valloituksen vuosisatoja. Hän on sisäl­lyttänyt nämä do­kumen­tit töihinsä, jotka käsittelevät islamin historiaa ja ei-muslimien ahdinkoa islamilaisen val­lan alla. Jihadin historiassa siviilien teuras­tus, kirkko­jen tur­me­leminen ja maaseu­dun ryövää­minen ovat olleet arkipäivää. Tässä on Mikael Syyrialai­sen kuvaus mus­limien invaasiosta Kappa­doki­aan (Turkin etelä­osassa) v. 650 kalifi Uma­rin hallitessa:

… kun Muawiya {muslimikomentaja} saapui {Eukaitaan Armeniassa} hän mää­räsi kaikki asukkaat surmattaviksi; hän asetti vartijat siten, että kukaan ei päässyt pakene­maan. Kerättyään kaupungin kaiken omaisuu­den he alkoivat kiduttaa johtajia, jotta nämä näyttäisivät, minne tavarat {aarteet} oli kätketty. Taiyayet {muslimiarabit} ottivat kaikki orjiksi — miehet, naiset, pojat ja tytöt — ja he irstailivat paljon onnettomassa kau­pungissa: he tekivät törkeitä siveet­tömyyksiä kirkkojen sisällä. He pala­sivat maa­hansa iloiten. (Mikael Syyrialai­nen, siteerattu Bat Ye’orin teok­sesta “The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 276–7.)

Seuraava muslimihistorioitsijalta Ibn al-Athirilta (1160–1233) peräisin oleva kuvaus ry