Puhelinkammo

Oma teoriani on että puhelinkammosta kärsii henkilö joka on tavallista empaattisempi eli herkempi aistimaan keskustelukumppanin tunteita ja ajatuksia. Puhelinlinjan takana osa näistä ärsykkeistä jää piiloon eli kasvonilmeet, eleet ja jäljelle jää vain ääni. Empaattinen ihminen ylireagoi tähän ääneen ja on kuulevinaan herkästi ärtymystä, hermostuneisuutta, kiirettä, mitä vain joka osoittaa että puheluun vastaaja ei missään nimessä halua tulla häirityksi.

Eikö vain että se hermostuttaa erityisen paljon jos puheluun vastaajan lisäksi taustalta kuuluu muita ääniä, ja niitä ollaan sitä paitsi kuulevinaankin helposti? Jos taustalta kuuluu naurua, se on varma merkki siitä että siellä nauretaan juuri sinulle. Jos taustalta kuuluu liikenteen ääniä, olet varmasti soittanut hankalaan aikaan, pakko saada tämä puhelu nopeasti ohi. Jos taustalta kuuluu astioiden kilinää, olet varmasti soittanut kesken ruokatauon ja olet tosi rasittava.

Ihmiset joiden olen kokenut olevan parhaita soittamaan vieraille, ovat valitettavasti tyyppejä, jotka ovat muutenkin aika sokeita toisten ihmisten signaaleille. He painavat päälle välittämättä siitä onko kuulija kiinnostunut vai ei. Siksi he ovat myös täysin rentoja ja "omia itsejään" puhelimessa. En ihan oikeasti haluaisi olla sellainenkaan.

Itse olen puhelinkammoinen, mutta olen onnistunut joten kuten pärjäämän sen ongelman kanssa tiedostamalla ongelmani pään sisällä olevaksi. Olen onnistunut rohkaisemaan itseäni ajattelemalla kuinka tyytyväinen olen sitten kun saan (työhöni oleellisesti kuuluvat) puhelinsoitot hoidettua. Kirjoitan paperille mitä haluan muistaa sanoa, jos kyseessä on tuntematon kontakti (tosin yleensä esittelen ensin itseni sähköpostitse ja soitan sitten perään). Ja yritän muistaa, että huonotuulinen keskustelukumppani ei koskaan ole huonolla tuulella siksi että minä soitan vaan siksi että ennen soittoa on jo tapahtunut jotain joka on aiheuttanut ärtymystä. Ajattelen miten mukavaa on jos iloisella asenteellani ehkä onnistun vähän piristämään keskustelukumppanin päivää. Ja pahimmassakin tapauksessa kaikki on ohi kun painan luurin kiinni. Sinne jääköön mököttämään.

Tsemppiä kaikille puhelinkammoisille -- te olette hyviä ihmisiä

jännittäjä minäkin kirjoitti:

Oma teoriani on että puhelinkammosta kärsii henkilö joka on tavallista empaattisempi eli herkempi aistimaan keskustelukumppanin tunteita ja ajatuksia. Puhelinlinjan takana osa näistä ärsykkeistä jää piiloon eli kasvonilmeet, eleet ja jäljelle jää vain ääni. Empaattinen ihminen ylireagoi tähän ääneen ja on kuulevinaan herkästi ärtymystä, hermostuneisuutta, kiirettä, mitä vain joka osoittaa että puheluun vastaaja ei missään nimessä halua tulla häirityksi.

Eikö vain että se hermostuttaa erityisen paljon jos puheluun vastaajan lisäksi taustalta kuuluu muita ääniä, ja niitä ollaan sitä paitsi kuulevinaankin helposti? Jos taustalta kuuluu naurua, se on varma merkki siitä että siellä nauretaan juuri sinulle. Jos taustalta kuuluu liikenteen ääniä, olet varmasti soittanut hankalaan aikaan, pakko saada tämä puhelu nopeasti ohi. Jos taustalta kuuluu astioiden kilinää, olet varmasti soittanut kesken ruokatauon ja olet tosi rasittava.

Ihmiset joiden olen kokenut olevan parhaita soittamaan vieraille, ovat valitettavasti tyyppejä, jotka ovat muutenkin aika sokeita toisten ihmisten signaaleille. He painavat päälle välittämättä siitä onko kuulija kiinnostunut vai ei. Siksi he ovat myös täysin rentoja ja "omia itsejään" puhelimessa. En ihan oikeasti haluaisi olla sellainenkaan.

Itse olen puhelinkammoinen, mutta olen onnistunut joten kuten pärjäämän sen ongelman kanssa tiedostamalla ongelmani pään sisällä olevaksi. Olen onnistunut rohkaisemaan itseäni ajattelemalla kuinka tyytyväinen olen sitten kun saan (työhöni oleellisesti kuuluvat) puhelinsoitot hoidettua. Kirjoitan paperille mitä haluan muistaa sanoa, jos kyseessä on tuntematon kontakti (tosin yleensä esittelen ensin itseni sähköpostitse ja soitan sitten perään). Ja yritän muistaa, että huonotuulinen keskustelukumppani ei koskaan ole huonolla tuulella siksi että minä soitan vaan siksi että ennen soittoa on jo tapahtunut jotain joka on aiheuttanut ärtymystä. Ajattelen miten mukavaa on jos iloisella asenteellani ehkä onnistun vähän piristämään keskustelukumppanin päivää. Ja pahimmassakin tapauksessa kaikki on ohi kun painan luurin kiinni. Sinne jääköön mököttämään.

Tsemppiä kaikille puhelinkammoisille -- te olette hyviä ihmisiä

Lue lisää

Hyvä teoria -i like it!

Olen pienestä pitäen inhonnut soittaa tuntemattomiin paikkoihin. vanhemmillani on puolestaan tapa selvittää kaikki puhelimella. Sitten ne ovat aina sanoneet "soita sinne" "soitetaan sille ja sille ja annan sinulle luurin ja voit selittää" ja minulle iskee kauhea ahdistus ja pakokauhu!!!

Sydänhakkaa tosi kovaa jos on pakko soittaa jonnekin viralliseen/tuntemattomaan paikkaan. Pitää hengitellä syvään. Saan asian "hoidettua alta pois" jos tarvitsee, mutta mielummin välttelen, jos asian voi hoitaa muulla tavalla kuten emaililla. Tuntemattomiin puheluihin en yleensä uskalla vastata. tarkistan numeron netistä, ja jos on joku tärkeä soittaja voin sitten soittaa takaisin, kun tiedän kenelle soitan.

Kumppanillani on myös puhelinkammo, joten ei ole apua toisistamme käytännössä, mutta tiedetään henkisesti miltä toisesta tuntuu.

Nipsukka Puh. kirjoitti:

Hyvä teoria -i like it!

Olen pienestä pitäen inhonnut soittaa tuntemattomiin paikkoihin. vanhemmillani on puolestaan tapa selvittää kaikki puhelimella. Sitten ne ovat aina sanoneet "soita sinne" "soitetaan sille ja sille ja annan sinulle luurin ja voit selittää" ja minulle iskee kauhea ahdistus ja pakokauhu!!!

Sydänhakkaa tosi kovaa jos on pakko soittaa jonnekin viralliseen/tuntemattomaan paikkaan. Pitää hengitellä syvään. Saan asian "hoidettua alta pois" jos tarvitsee, mutta mielummin välttelen, jos asian voi hoitaa muulla tavalla kuten emaililla. Tuntemattomiin puheluihin en yleensä uskalla vastata. tarkistan numeron netistä, ja jos on joku tärkeä soittaja voin sitten soittaa takaisin, kun tiedän kenelle soitan.

Kumppanillani on myös puhelinkammo, joten ei ole apua toisistamme käytännössä, mutta tiedetään henkisesti miltä toisesta tuntuu.

Lue lisää

Jokaisessa edellisessä viestissä jotain tuttua ja tuo teoria kuulostaa liiankin oikealta..
Juuri nyt yritän skarpata itseäni että saisin soittettua parturiin.
On nyt pitänyt sellasseet puol vuotta sinne soittaa mutta kun en vain pysty..

Joo kyllähän joihinkin yksityisiin voi varata ajan nykyään netin kautta, mutta kun oon työtön niin ei oo rahaa käydä yksityisellä.

>ahistaa> kirjoitti:

Joo kyllähän joihinkin yksityisiin voi varata ajan nykyään netin kautta, mutta kun oon työtön niin ei oo rahaa käydä yksityisellä.

Mäkään en pysty soittaan puhelimella, jo pelkkä ajatus saa mut ihan veltoksi ja rupee ahistaan.

puh.kam.hen. kirjoitti:

Mäkään en pysty soittaan puhelimella, jo pelkkä ajatus saa mut ihan veltoksi ja rupee ahistaan.

mulla taas on tällainen,jos joku tuttu soittaa niin yleensä pystyn vastaamaan..tuntemattomiin en juuri koskaan vastaa.Jos oon yksin kotona ja puhelin soi niin uskallan vastata siihen.En myöskään mielellään soita muiden kuulleen kun ehkä miehelleni tai vanhemmilleni,kait tuokin lievää kammoa on.Lääkärillekin kun sain soitettua tärisin ja olin ihan veltto..Kirjoitin lapulle nimeni ja asiani kun paniikissa yleensä unohdan kaiken:)mutta treenamalla tuosta vaivasta pääsis varmasti mutta kuka nyt haluais pelkoa päin mennä..

vvvvvvvv kirjoitti:

mulla taas on tällainen,jos joku tuttu soittaa niin yleensä pystyn vastaamaan..tuntemattomiin en juuri koskaan vastaa.Jos oon yksin kotona ja puhelin soi niin uskallan vastata siihen.En myöskään mielellään soita muiden kuulleen kun ehkä miehelleni tai vanhemmilleni,kait tuokin lievää kammoa on.Lääkärillekin kun sain soitettua tärisin ja olin ihan veltto..Kirjoitin lapulle nimeni ja asiani kun paniikissa yleensä unohdan kaiken:)mutta treenamalla tuosta vaivasta pääsis varmasti mutta kuka nyt haluais pelkoa päin mennä..

Lue lisää

Heipä hei.
-70 luvun alussa olin parikymppinen,tuolloin puhkesi paljon sosiaalisiapelkoja myös puhelin pelko en uskaltanut kulkea edes kadulla en käynyt kaupassa en missään.Puhelinta en uskaltanut käyttää.Puhkesi myös masennus ja paniikkihäiriö.Kymmenen vuoden kuluttua jouduin eläkkeelle näistä syistä.Lääkettä sain masennukseen ja diapamia sekä zanoria,pelot ei kuitenkaan poistunut lääkkeillä rauhottivat vain tilannetta.-70 luvulla oli asiat vielä suht hyvin yhteiskunnassa sain mielenterveystoimistossa 10 vuotta 2kertaa viikossa psykologin antamaa ilmaista terapiaa.Sen jälkeen enää harvoin käyntejä,pelkoja on edelleen paljon aika teki tehtävänsä nyt viimeiset 10 vuotta puhelin pelko on kadonnut kasvatin itsestäni terävä kielisen,räväkän ja pelottoman ihmisen puhelinta ei tarvitse pelätä minun ylitse ei enää kävellä,pelko on kohdattava vaikka se on HELVETIN tuskaista minä tiedän sen.Me kaikki emme ole samanlaisia meillä jokaisella on oma historia jo lapsuudesta alkaen,menetykset ,erot,ankarat vanhemmat ym.Nyt viimeiset 10v olen päässyt muista lääkkeistä eroon diapam on ainoa lääke joka menee silti olen onneton ja surullinen olen tänäpäivänä vammainen hoitovirheen vuoksi.Mietin miten autan aikuista tytärtäni joka käy tätä samaa pelko,masennus,paniikkihäiriö rumbaa,pelkään että hänkin joutuu pian eläkkeelle.Taistelkaa ja hakekaa apua se on vaikeaa kun sanotaan EI OLE RAHAA HOITAA älkää luovuttako jos teillä on vaikeaa.Sydänlämpöisin terveisin VOIMIA

Itse olen tapaturmaeläkkeellä oleva 37v mies ja kohta 9 vuotta tapaturmasta...minulla on etenevä hermoston hajoaminen (CRPS II), olen jo 3 vuotta sitten ollut 3kk sairaalassa masennuksen ja stp:n vuoksi, silloin riitti se, nyt on vaivannut 5kk masennus ja alati paheneva stp eli sosiaalisten tilanteiden pelko, en uskalla vierailla missään, 2 vierasta kävi 2010 vuonna , kaupassa käynti on tuskaa ja nyt on vielä puhelin pelko tullut, ei pysty vastaamaan kuin 3 ihmiselle ja soittamaan en kenellekkään. Joudun kivun vuoksi syödä 6 eri huumelääkettä ja kolmiolääkettä jotka aiheuttavat mm. muistin heikkenemistä, hetkellisiä valtavia haluja esim. ruokaan-tupakkaan-karkkiin, myös aineenvaihdunta on olematon, raivokohtauksia tulee ja menee yhtä nopeasti.
pahinta on kun kukaan ystävistä ei ymmärrä tilaani joten ei ole enään ystäviä, veli on sairaanhoitaja ja ymmärtää hyvin kaiken ja yrittää auttaa mutta kun ei uskalla itse ottaa edes ensimmäistä askelta...
Meitä on varmasti monta, jokainen tarina on surullinen kun tietää mitä toinen pelkää.

Macbeth73 kirjoitti:

Itse olen tapaturmaeläkkeellä oleva 37v mies ja kohta 9 vuotta tapaturmasta...minulla on etenevä hermoston hajoaminen (CRPS II), olen jo 3 vuotta sitten ollut 3kk sairaalassa masennuksen ja stp:n vuoksi, silloin riitti se, nyt on vaivannut 5kk masennus ja alati paheneva stp eli sosiaalisten tilanteiden pelko, en uskalla vierailla missään, 2 vierasta kävi 2010 vuonna , kaupassa käynti on tuskaa ja nyt on vielä puhelin pelko tullut, ei pysty vastaamaan kuin 3 ihmiselle ja soittamaan en kenellekkään. Joudun kivun vuoksi syödä 6 eri huumelääkettä ja kolmiolääkettä jotka aiheuttavat mm. muistin heikkenemistä, hetkellisiä valtavia haluja esim. ruokaan-tupakkaan-karkkiin, myös aineenvaihdunta on olematon, raivokohtauksia tulee ja menee yhtä nopeasti.
pahinta on kun kukaan ystävistä ei ymmärrä tilaani joten ei ole enään ystäviä, veli on sairaanhoitaja ja ymmärtää hyvin kaiken ja yrittää auttaa mutta kun ei uskalla itse ottaa edes ensimmäistä askelta...
Meitä on varmasti monta, jokainen tarina on surullinen kun tietää mitä toinen pelkää.

Lue lisää

Olen nelikymppinen työtön nainen, ja pelkään onko minusta töihin enää olenkaan pelkojeni vuoksi. Olen hyvin epäsosiaalinen, syrjäytyvä ja arka. Yritän peitellä sitä jos satun työhaastatteluun pääsemään, ja toisinaan onnistun melko hyvin, mutta epävarmuuteni saa kädet tärisemään ja silmät pälyilemään liikaa.

Pystyn kyllä soittamaan jo aikoja ym, mutta se on tilanteesta riippuen hyvinkin vaikeaa. olen oppinut hyvät konstit, joilla selviän: kirjoitan paperille ranskalaisilla viivoilla kaikki asiat, joita minun tulee esittää -muuten ne hermotuksissani unohdan. Puhelinnumeroita ja sos.turvatunnuksia myöten. Kun soitan, minulla on aina kynä ja paperia ulottuvilla, piirtelen eräänlaisia "rauhoittavia" kuvioita, sotkuja koko puhelun ajan. Uskon että se auttaa. Sitten tietysti on pakko kirjoittaa ylös asioita mitä vasta puoli kertoo, en muista niitä kuitenkaan, vaikka olisivat kuinka yksinkertaisia ;)

Pahin minulla onkin ihmispelko. Seurassa en osaa puhua mitään. Työpaikkojen kokoukset, kahvipöytäkeskustelut, tuttavien vierailut (jos enemmän kuin 1-2 henkeä kerrallaan) yms ovat minulle aivan liikaa. Menen ihan lukkoon. Minulla on erittäin puhelias puoliso, joka ei tunnu ymmärtävän ongelmaani. Hän ei edes tunnu edes ymmärtävän, että minä voin kärsiä siitä.