tunnelukot ??

..kokemusta itelläki. läheisimmät ihmiset lähteny.
Tässä vaan mietin kun sen jälkeen( siitä on jo aikaa )en ole kyennyt
tuntemaan oikein empatiaa muita kohtaan. Eikä ole oikeen haluakaan
kun olen jäänyt aivan ulkopuolelle kaikesta.
On niin ristiriitaisia jotkut näistä keskusteluista niin ajattelin kysellä.
Kun jossain sanottiin että sosiopaatiksi synnytään ja jossain väitettiin
että sosiopaatti eroaa psykopaatista sen takia että se voi kehittyä myöhemminkin,
esimerkiksi jonkun traumaattisen kokemuksen jälkeen.
Onkohan tätä enää mahdollista purkaa kun tuntuu etten
kykene tuntemaan enää yhtään mitään. Olen jatkuvasti jotenkin"lukossa".
Ihmissuhteiden solmiminen on mahdotonta, ja kaveritkin välttelee
kun en oikeen jaksa kiinnostua heidän jutuistaan ja muutenkin tuijottelen
vain seinään hiljaa nykyään jos olen jonkun seurassa ja välttelen
muutenkin ihmisiä. Mitä nyt välillä käyn jossain juhlimassa ja esitän
normaalia, että pysysin edes jotenkuten järjissäni.
Huolettaa myös että olen viimeaikoina myös lyönyt paria ihmistä, toinen
oli yks kaveri, jotka tekivät mielestäni minua kohtaan väärin, ei kaduta, mutta
huomaan että tämä alkaa mennä semmoseen suuntaan etten ulos uskalla
lähteä kohta ollenkaan, sillä ennen pitkään löydän vain itseni
vankilasta, jos sama meno jatkuu. Yks syyte mulla jo ennestään on,
ennen siis kun nämä tapahtu, mutta tuolloin uskoin sentään tuntevani jotain.
Psykiatrille ois meno, mutten osaa enää oikeen puhua mistään, eikä
oikeen ole haluakaan puhua, en tiedä. Taidan olla toivoton tapaus.

ap. kirjoitti:

..kokemusta itelläki. läheisimmät ihmiset lähteny.
Tässä vaan mietin kun sen jälkeen( siitä on jo aikaa )en ole kyennyt
tuntemaan oikein empatiaa muita kohtaan. Eikä ole oikeen haluakaan
kun olen jäänyt aivan ulkopuolelle kaikesta.
On niin ristiriitaisia jotkut näistä keskusteluista niin ajattelin kysellä.
Kun jossain sanottiin että sosiopaatiksi synnytään ja jossain väitettiin
että sosiopaatti eroaa psykopaatista sen takia että se voi kehittyä myöhemminkin,
esimerkiksi jonkun traumaattisen kokemuksen jälkeen.
Onkohan tätä enää mahdollista purkaa kun tuntuu etten
kykene tuntemaan enää yhtään mitään. Olen jatkuvasti jotenkin"lukossa".
Ihmissuhteiden solmiminen on mahdotonta, ja kaveritkin välttelee
kun en oikeen jaksa kiinnostua heidän jutuistaan ja muutenkin tuijottelen
vain seinään hiljaa nykyään jos olen jonkun seurassa ja välttelen
muutenkin ihmisiä. Mitä nyt välillä käyn jossain juhlimassa ja esitän
normaalia, että pysysin edes jotenkuten järjissäni.
Huolettaa myös että olen viimeaikoina myös lyönyt paria ihmistä, toinen
oli yks kaveri, jotka tekivät mielestäni minua kohtaan väärin, ei kaduta, mutta
huomaan että tämä alkaa mennä semmoseen suuntaan etten ulos uskalla
lähteä kohta ollenkaan, sillä ennen pitkään löydän vain itseni
vankilasta, jos sama meno jatkuu. Yks syyte mulla jo ennestään on,
ennen siis kun nämä tapahtu, mutta tuolloin uskoin sentään tuntevani jotain.
Psykiatrille ois meno, mutten osaa enää oikeen puhua mistään, eikä
oikeen ole haluakaan puhua, en tiedä. Taidan olla toivoton tapaus.

Lue lisää

Mielestäni tekstistäsi päätellen tunnet pahaa oloa. Onhan sekin tunne sinänsä. Mutta täytyy sanoa kokemuksesta että jos on sekoillut liikaa niitten kanssa joiden mukana liikut yleensä niin en odottais sosiaaliselta rintamalta liikoja enää tulevaisuudessa. Itse jouduin ulkopuolelle sosiaalisista ympyröistä jo n. 7 vuotta sitten erinäisten syiden takia (joo väkivalta oli yks niistä syistä). Sen jälkeen oon saanut yksittäisiä lyhytaikaisia kavereita aina silloin tällöin. Mutta 99% vapaa ajastani kuluu yksin neljän seinän sisällä. Ei tää mun mielestä paljoa eroa siitä että olisin esim. putkassa (olen päässyt kokeilemaan). Tietysti erotuksena aina silloin tällöin voin vetästä kalsarikännit kotona mikä ei putkassa ikävä kyllä vielä ole mahdollista. Sori oli pakko itkeä koska sulla on vielä sosiaalista elämää jäljellä toisin kuin allekirjoittaneella.

Oki kirjoitti:

Mielestäni tekstistäsi päätellen tunnet pahaa oloa. Onhan sekin tunne sinänsä. Mutta täytyy sanoa kokemuksesta että jos on sekoillut liikaa niitten kanssa joiden mukana liikut yleensä niin en odottais sosiaaliselta rintamalta liikoja enää tulevaisuudessa. Itse jouduin ulkopuolelle sosiaalisista ympyröistä jo n. 7 vuotta sitten erinäisten syiden takia (joo väkivalta oli yks niistä syistä). Sen jälkeen oon saanut yksittäisiä lyhytaikaisia kavereita aina silloin tällöin. Mutta 99% vapaa ajastani kuluu yksin neljän seinän sisällä. Ei tää mun mielestä paljoa eroa siitä että olisin esim. putkassa (olen päässyt kokeilemaan). Tietysti erotuksena aina silloin tällöin voin vetästä kalsarikännit kotona mikä ei putkassa ikävä kyllä vielä ole mahdollista. Sori oli pakko itkeä koska sulla on vielä sosiaalista elämää jäljellä toisin kuin allekirjoittaneella.

Lue lisää

No empä nyt siitä sosiaalisesta elämästä tiedä...
Ainoastaan viikonloppuisin mitä tuttuja näen jos ulos jaksan lähteä.
Mutta selvinpäin en oikeen ihmisiä halua nähdä, silloin ei yksinkertasesti
jaksa puhua, ja etenkään kuunnella muiden juttuja.
Nytkin viikko yksin neljän seinän sisällä takana ja päätin
jäädä myös viikonlopuksi kotiin. Ei jaksa nähdä ihmisiä kun tuntuu
ettei ole oikein omaa elämää enää.
No, kai mulla sitten jotain tunteita on jäljellä, mutta nekin taitaa
olla hiipumaan päin...Yleensä ei oikeastaan kiinnosta mikään, ei edes oma
elämä. Vastoinkäymisetki on niin tuttua, ettei jaksa enää kiinnostaa
sama mitä tapahtus.
Masennusta on ollu joo jo monta vuotta, mutta tän erään läheisen henkilön kuoltua
en oo"jaksanu"ees masentua. Aikani surin kunnes jotenkin jäi joku lukko päälle,
enkä osaa enää edes itkeä. Kaikki vaan jotenkin yhdentekevää.
Päivällä herään, nousen ylös, teen tyypilliset päiväjutut neljän seinän sisällä (yleensä istun koneella ja tv:n ääressä) ja yömyöhään nukkumaan ja sama taas seuraavana päivänä.
Ja sama jatkuu ja jatkuu...Jos oisin masentunu voisin ees päättää tän surkean elämäni,
mutta ku en oo. Ei ainakaan tunnu siltä.
No putkassa tosiaan on hankala vetää kalsarikännejä. Ainoa syy etten halua tehdä mitään
tyhmää on just se et saan sentään rauhassa olla kotona ilman että joku valvos vieressä yms.
Ja huom. mulla ei ois yksinkertasesti mitään elämää ellen itse raahautuis ulos lauantaisin (paitsi tänään)
Muut ois jättäny mut ulos elämästään jo ajat sitten..Ja muuallakin suurinosa ajasta menee jutellessa tuntemattomien ihmisten kanssa, ku näillä mun tutuilla ns."kavereilla"on aina paremmat kaverit siin ni mihin mua tarvitaan...Ja sitten kun olen vielä niin surkeanolonen tapaus, niin
monet ihmiset vaan näkee mut helppona hyväkskäytettävänä. Sellaisiin törmään
nykyään usein jos erehdyn ulos lähtemään, joten taidampa linnottautua sisätiloihin,
vaikka loppuelämäks. Eihän siinä et se tuntus missään mut tuskin ainakaan edesauttaa mun
"paranemista" mikäli tästä tilasta nyt on edes mahdollista toipua...
Tajuan nämä asiat kyllä järkitasolla mutta tunnetasolla en osaa niitä käsitellä.

ap. kirjoitti:

No empä nyt siitä sosiaalisesta elämästä tiedä...
Ainoastaan viikonloppuisin mitä tuttuja näen jos ulos jaksan lähteä.
Mutta selvinpäin en oikeen ihmisiä halua nähdä, silloin ei yksinkertasesti
jaksa puhua, ja etenkään kuunnella muiden juttuja.
Nytkin viikko yksin neljän seinän sisällä takana ja päätin
jäädä myös viikonlopuksi kotiin. Ei jaksa nähdä ihmisiä kun tuntuu
ettei ole oikein omaa elämää enää.
No, kai mulla sitten jotain tunteita on jäljellä, mutta nekin taitaa
olla hiipumaan päin...Yleensä ei oikeastaan kiinnosta mikään, ei edes oma
elämä. Vastoinkäymisetki on niin tuttua, ettei jaksa enää kiinnostaa
sama mitä tapahtus.
Masennusta on ollu joo jo monta vuotta, mutta tän erään läheisen henkilön kuoltua
en oo"jaksanu"ees masentua. Aikani surin kunnes jotenkin jäi joku lukko päälle,
enkä osaa enää edes itkeä. Kaikki vaan jotenkin yhdentekevää.
Päivällä herään, nousen ylös, teen tyypilliset päiväjutut neljän seinän sisällä (yleensä istun koneella ja tv:n ääressä) ja yömyöhään nukkumaan ja sama taas seuraavana päivänä.
Ja sama jatkuu ja jatkuu...Jos oisin masentunu voisin ees päättää tän surkean elämäni,
mutta ku en oo. Ei ainakaan tunnu siltä.
No putkassa tosiaan on hankala vetää kalsarikännejä. Ainoa syy etten halua tehdä mitään
tyhmää on just se et saan sentään rauhassa olla kotona ilman että joku valvos vieressä yms.
Ja huom. mulla ei ois yksinkertasesti mitään elämää ellen itse raahautuis ulos lauantaisin (paitsi tänään)
Muut ois jättäny mut ulos elämästään jo ajat sitten..Ja muuallakin suurinosa ajasta menee jutellessa tuntemattomien ihmisten kanssa, ku näillä mun tutuilla ns."kavereilla"on aina paremmat kaverit siin ni mihin mua tarvitaan...Ja sitten kun olen vielä niin surkeanolonen tapaus, niin
monet ihmiset vaan näkee mut helppona hyväkskäytettävänä. Sellaisiin törmään
nykyään usein jos erehdyn ulos lähtemään, joten taidampa linnottautua sisätiloihin,
vaikka loppuelämäks. Eihän siinä et se tuntus missään mut tuskin ainakaan edesauttaa mun
"paranemista" mikäli tästä tilasta nyt on edes mahdollista toipua...
Tajuan nämä asiat kyllä järkitasolla mutta tunnetasolla en osaa niitä käsitellä.

Lue lisää

Tapahtu tässä yks päivä että joku yllättäen löi mua suoraan naamaan.
En edes yllättynyt. Katsoin vaan että jaa, mikäköhän tuotaki risoo. No sitten
myöhemmin vaan kävelin kylmän rauhallisesti tyypin tykö ja löin. Ilman
sen suurempia vihan tunteita. Ja jäin odottamaan kaikessa rauhassa vastaiskua mutta
sitä ei kuitenkaan tullut. Tuli yllätyksenä tälle tyypillekin kun ei osannut mun kasvoista
päätellä mitään, että olisin lyömässä.
Toinen oli tietenkin aivan raivona, mutta itse en siinäkään tilanteessa tuntenut
yhtään mitään, mikä oli vähintäänkin outoa. Yhdessä vaiheessa aikaisemmin tunsin
nimenomaan ainoastaan vihaa, mutten nykyään tunne edes sitä.
Sen jälkeen aloin miettimään vain että mikähän mua vaivaa, kun en reagoi
oikeastaan mihinkään.

eikä mene ylläkuvatunkaan suuntaisesti.