Lapsuus ja nuoruusmuistoja

Omakotitalomme valmistui isän ja vaarin rakentamana 1975 kun olin 4v. Siellä asustelin kunnes muutin pois kotoa 19v. Talo oli sen ajan mukainen, pikkusen yli 100 neliötä, melko matala, elettiin energiagriisin aikaa. Tilat riitti, eikä ole ihmeemmin mitään erityisiä muistoja, kyse oli maaseutukunnasta ja meidän kylällä kaikki asuivat omakotitaloissa, joten sen puoleen ei oikein ollu edes vertailukohtaa kerrostalokolhoosesta.

Kyllähän se oli oikeastaan aina selvä asia että rakennan omakotitalon, kunhan vain ensin löytyy paikka minne elämä rakentuu. Sekin oli aika selvä että en jää pohjoiseen pikkukylään, enkä edes alueen keskuskaupunkiin, vaan tie käy etelän suuriin kaupunkeihin, joissa on paremmin töitä tarjolla.

Opiskeluaika tuli tuhnutettua vuokrakämpissä ja laman aikana peloteltiin kahden asunnon loukuilla niin perusteellisesti että välillä tuli tunne että eihän sitä lainaa uskalla koskaan ottaa. Perhekkin tuli perustettua jo opiskellessa ja aika monta muuttua vuokraläävästä toiseen. Ei ollu se alituinen muuttaminenkaan mitään herkkua. Tuhnuttelukauteni kesti kymmenisen vuotta, mutta eihän sitä opiskelijana voinutkaan juuri muuta kuin asua vuokralla ja siihenkin touhuun tarvi sosiaaliturvaverkon apua.

Ja heti kun napsahti vakityöpaikka -97, niin sitä alettiin katsella osakkeita, omakotitalosta ei edes haaveiltu, kun se tuntui ihan liian kalliilta vaihtoehdolta, vaimokin oli silloin vielä kotona lasten kanssa. Mutta tuollainen 90 neliön neukkukuutio irtosi suunnilleen samoilla kuukausikuluilla mitä maksoimme sen aikaisesta 80 neliön vuokraläävästä.

No ei siinä neukkukuutiossa asuttu kuin pari vuotta ja sekin kävi kolmannen lapsen myötä pieneksi ja silloin huomattiin että yhtä huonetta suurempaa kerrostaloasuntoa on vaikea löytää, rivareissakin vähän niin ja näin ja ne maksaa ihan järjettömän paljon. Alettiin suunnitella omakotitalon rakentamista ja aika ripeästi sitä oltiinkin sitten hankittu tontti ja louhittiin kalliorinteeseen paikkaa uudelle kodille. Oli muuten hyvä päätös.

Nyt kun lapset alkaa olla sen ikäisiä että ensimmäiset alkaa kohta puoliin etsimään omaa kotia, niin eiköhän tämä talo mene tästä lähivuosina myyntiin ja joko rakennetaan uusi pienempi talo tai sitten kerrostalon kattohuoneisto keskustasta tai sen välittömästä tuntumasta.

Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni 1970-80 -luvut Espoossa lähiössä. Kerrostalo, neljä huonetta ja keittiö, vajaa sata neliötä. Minulla ja siskollani omat huoneet, se tärkeintä. Oikein hyvä muistot, lähiössä kaupungin ja maaseudun hyvä puolet. Lapsilla metsää missä leikkiä, ostarilla kuitenkin kaupat ja palvelut.

Nyt asun perheeni kanssa Helsingissä lähiössä. Osaketalo, neljä huonetta ja keittiö. Hieman isompi kuin lapsuudenkotini, sauna. Rakennettu 2000-luvulla, oikein hyvin viihdytty, samoin on vaimo ja lapset. Omakotitalon jos olisi tahtonut olisi joutunut Espoon tai Vantaan perukoille, ei kiitos. Hyvät yhteydet ovat tärkeät, samoin kävelymatkan päässä olevat palvelut. Iso ostari vieressä, sieltä saa kaiken.

Aika tyypillinen pikkukaupungin ympäristö. Varhaiset lapsuusvuodet 1970-l alussa kerrostalossa. Se oli uusi talo ja kaikki asunnot omistusasuntoja. Arava-talona ei mitään luksusta, mutta kolmio oli nuorelle perheelle ajan oloihin ihan hyvä. Lapsiperheitä asui paljon niissä taloissa.

Sitten vähitellen perheet lähtivät omakotitaloihin, jotkut rakensivat, jotkut ostivat/remontoivat. Meillä jälkimmäinen tapaus. Talo oli 60-luvulta. Neliöitä oli aika paljon, mutta joskus jälkikäteen olen ajatellut että tilaratkaisut eivät ehkä olleet kaikkein järkevimmät. No, se talo oli sekin ihan normitasoa silloin. Ympäristö oli n. 10-vuotiaille lapsille erittäin hienoa metsineen kaikkineen. Talvella hiihtoladut lähtivät melkein pihasta ja pulkkamäki oli vieressä.

Vanhemmat arvostivat Aravaa, joka oli heidän mennessään yhteen hyvin suosittu. Saivat järkihintaan ihan OK ensiomistusasunnon. Sitten omakotilainaa maksettaessa muistan, että lainan korot olivat ihan muuta kuin nykyään, suhteessa ansiotasoon. Toisaalta ostohinnat taas matalampia.

Opiskeluaika sitten vuokralla. Samaten vuokrarivarissa työelämän alkuvuodet. Sitten löytyi vakityö ja ostettiin talo ja remontoitiin. Tilaa on taas reilusti. Ja pihalla lisää. Toisaalta talo on saatu aika energiatehokkaaksi ja kivahan se, että on sitä tilaa ja ennenkaikkea järkevästi suunniteltua. Tämä sopii nyt meille. Vanhana voi olla joku muu ratkaisu parempi.

Asuin kerrostalossa vieläpä melko pahamaineisella alueella. Ei se haitannut, sillä äitini oli maailman paras äiti, sekä isoäitini ja siskoni mitä jännin, koska oli minua vanhempi. Olin aivan kybällä mukana leikeissä ja kaikki hyvistä perheistä olevat halusivat olla kavereitani koulussa, koska olin onnellinen kakara. Isä oli alussa kuvioissa vähän aikaa ja isä oli mukava meille lapsille. Joku meni pieleen ja isä lähti pois eikä sen koommin pitänyt yhteyttä. Koulussa aloin huomaamaan muiden lasten pahoinvoinnin ja he vittuilivat nimenomaan minulle, koska olin onnellinen ja paljastin kenestä pojasta tykkään vahingossa. Tehtiin kysely luokassa salaisesti että kenen kaveri haluaisi olla, ja yllättäen yli puolet vastauksista oli että minä!!!! Olin todella yllättynyt. Aloin ymmärtämään että heille oli huono henki kotona ja toivat sen mukanaan kouluun. Tilanne kärjistyi yläasteella jolloin minä pidin matalaa profiilia. Onneksi oli oma pieni kaveripiiri ja meillä oli kivaa yhdessä. Koulukiusaajat elivät omaa elämää, silloin tällöin vittuillen kaikille. Annoinpa takasin, sillä niin äiti opetti ja oikein teki. Sain olla rauhassa. Myöhemmin tilanne on kärjistynyt entisestään, sillä telkkari ja netti tarjoaa väkivaltaa ja pornoa lasten silmille, eikä lapset vielä ymmärrä mitään, mutta se on varmaa että sellainen ahdistaa. Mutta nykyäänhän on niin coolia olla kovis aikuisuuteen asti tai muuten ei pärjää työelämässä. No, minä olen mieluummin työtön mutta onnellinen. Onneksi äiti on myös aina kertonut totuuden omasta elämästään ja isäni taustoista, jossa heidän vanhempansa tai oikeatsaan isä ei kannustanut ja rakastanut lapsiaan riittävästi.
Jos minä saisin lapsia, tekisin parhaani heidän onnensa eteen, sekä muiden lasten joilla on huonot vanhemmat. Ihan sama siis missä asuu. Vieläpä senkin äiti on opettanut, ettei kannata haalia liikoja omaisuuksia ainakaan velaksi, sillä jos työt loppuu, kusi on sukassa. Riittää että asuu jossain ja maksaa pakolliset laskut. Tahtoisin työelämään tienaamaan rahaa, en liikoja tarvitse, mutta sopivasti. Voin hyvin asua vuokralla. Kivampi olisi tietysti omakotitalo ja sauna, mutta jos saan raataa itseni stressin ja mielenterveyden partaalle sen eteen, niin jääköön saamatta. Tärkeintä olisi löytää tervejärkinen mies. Niitäkään ei kumma kyllä löydy mistään. Kaikki ovat aivopestyjä Amerikan malliin. En jaksa opiskella akateemisesti, sillä mikään aine ei oikeastaan kiinnosta hirveästi. Musiikki ja taide kiinnostaa ja tiedän olevani helvetin hyvä niissä. Haluaisin mennä hanttihommiin helposti tienaaman rahaa, jotta voisin vapaa-ajalla tehdä sitä mitä todella haluan. Ainoa ongelma on se, että kaikki työt ovat pätkätöitä ja yhteishenki työpaikoilla ikävä. Minun psyykeni ei kestä sellaista. Olen nurkkaan ajettu, enkä tiedä missä mättää. Ilmeisesti koko yhteiskunnassa.

Olen 50-luvun lopulla syntynyt. Kotini oli koko lapsuuden ajan vuokra-asunto, keittiö ja pieni kammari. Siinä eleli meidän 6 henkinen perhe. Muistot on sekä hyviä että huonoja. Kaipasin kuoluaikana kovasti omaa huonetta. No, sopu sijaa antoi eikä muuta osannut oikeastaan kaivata kun se mitä oli koska muuhun ei ollut tottunut. Sitä paitsi melkein kaikki kaverit asuivat siihen aikaan samalla tavalla. Oli ihan joku poikkeus kenellä oli isommat kotiolot.
Ei meillä vanhemmat puhuneet asuntojen hinnoista koska ne ei meitä koskettaneet. Ei yhden hengen pienistä tuloista olisi asuntoja maksettu.. äiti hoiti meitä kotona ja isä oli tavan duunari.
Nykyään asun vuokralla taas. Oli omistus asunto siinä vaiheessa kun omat lapset oli vielä kotosalla. Nykyisessä elämäntilanteessa on tämä hyvä ratkaisu. Asumismenot on pienet vaikka maksan vuokraa.. rahaa jää paljon muuhunkin. Pienehkössä kaupungissa missä asun on vuokrat kohtuulliset enkä tarvitse isoa lukaalia.

Varhaislapsuuteni ajan asuimme vuokralla puisessa 60-luvun omakotitalossa pikkukaupungin keskustan tuntumassa. Meillä oli tiskikone jo 1960-luvulla, mikä oli silloin erittäin harvinaista. Talomme oli tyylikäs, pohjaratkaisu ympärikuljettava ja sisustuksena oli 60-luvun suomalaista designia, Kaj Franckia, Ilmari Tapiovaaraa ja Marimekkoa. Tuosta kodista on kauniita ja tyylikkäitä valokuvia.

Kun olin tulossa kouluikään, muutimme isän työn perässä isompaan kaupunkiin ja ostimme neukkutyylisen arava-asunnon isomman kaupungin lähiöstä. Aloitin kouluni 70-luvulla ja äiti selitti minulle ja sisaruksilleni (meitä oli neljä) että asunnon ostaminen käytännössä tarkoittaa, että emme voi saada niin paljon uusia leluja tai vaatteita kuin aikaisemmin, koska rahat menevät asunnon maksamiseen. Yritimme ymmärtää, sillä olihan meillä nyt iso asunto ja omat huoneet. Asunnossamme oli mm. harmaa muovilattia, suklaanruskealla rypyläisellä muovitapetilla päällystetty eteisen seinä sekä keittiön ja olohuoneen yhdistävä ruokailutila. Sauna, pyykkitupa, verkkokomerot ja kylmäkellarit olivat taloyhtiön alakerrassa.

Äiti oli kotona ja ompeli mielle kuitenkin vaatteita, mutta muistan että talvella olin niin jäässä kun tulin koulusta, että en kohmeisilla lapsenkäsilläni saanut pidellyksi avainta vaan soitin aina ovikelloa. Olin usein sairaana, flunssaa ja sellaista, ehkä vähän masennustakin. Koulua jouduimme käymään melko huonoissa vaatteissa ja meitä kiusattiin sen vuoksi.

Isä alkoi juoda entistä enemmän ja asunnon maksueriä jäi maksamatta. Äiti meni töihin mutta rahat eivät riittäneet silti. Asunto oli pakko myydä tai pankki olisi lunastanut sen. Asunto saatiin kaupaksi ja vanhemmat erosivat. En muista mitä vanhemmat puhuivat asuntojen hinnoista, ja olivatko asunnot halpoja vai kalliita, mutta tapahtumat varmaan kertovat puolestaan. Miedän perheellemme se asunto oli liian kallis.

Me lapset muutimme äidin kanssa vuokralle ja isä joutui hunningolle. Vuokra-asuntomme oli kaupungilla keskeisellä paikalla ja se oli tilava ja kaunis, hyvin rakennettu kivitalo. En ymmärrä miten äidilläni oli varaa vuokrata meille niin hyvä asunto, mutta luultavasti osakkeen myynnistä oli jäänyt hiukan rahaa ja hän käytti ne vuokriin. Ei hänen palkallaan varmaankaan muuten olisi voinut vuokrata keskikaupungilta isoa ja hyväkuntoista huoneistoa. Tuosta keskikaupungin asunnosta käsin kävin lukion ja kirjoitin ylioppilaaksi 80-luvulla. Sitten muutin Helsinkiin opiskelemaan.

Opiskeluaikana asuin mm. Otaniemessä solukämpässä (ihan parhaat muistot) ja vuokrayksiössä keskikaupungilla. Kun perheen perustamisen aika tuli, ostimme talon Espoosta. Elettiin 90-lukua, ja talot olivat halpoja. Se talo on maksettu aikoja sitten ja myytykin jo.

Nykyisin omistamme talon kehyskunnasta ja kaupunkiasunnon keskustasta siltä varalta että töissä menee pitkään töissä tai vaikka oopperassa eikä jaksa ajaa maalle ja aamulla on aikainen meno. Tai siis mukavuudenhalustahan tässä on kyse. Kesämökillä meillä on 50-60 -luvun designia, mikä muistuttaa lapsuudesta. Joskus tulee mieleen että 70-luvun asuntokin olisi kiva ostaa ja sisustaa, mutta jos ostaisin niin en haluaisi asuntoa aravatalosta vaan uima-allastalosta. Niissä 70-luvun asunnoissa on kuitenkin oma tunnelmansa ja avaruuden tuntua eri tavalla kuin uudemmissa kerrostaloissa. Ehkä sellaisen voisi sisustaa lapsille kun he lähtevät opiskelemaan, koska itse en sitä tarvitse mutta haluaisin kuitenkin omistaa. Ehkä minulle on jäänyt jokin trauma lapsuuden menetetystä 70-luvun asunnosta?

360 neliöå, ja omakotitalo, riittävä oli kai ja varusteltu, jopa bide^illä, ja yksiotehanoilla, joita oli harvassa siihen aikaan, samoin uima-altaalla,

Eipä se asunto lapselle asumista tee, ja lähdinkin siitä pois jo heti neljätoistavuotiaana. Muutin poikaystävän vanhempien luokse pieneen kaksioon.

Kun aloin aikustua, en ollut kuulemassa vanhenpieni mielipiteitä enää mistään.

Ja on kai se vaikuttanut silti jonkin verran jostain syvältä, sillä nyt asun 170 neliöistä omakotitaloa isolla tontilla saman oloisessa kaupungissa jollainen Espoo silloin oli

Lapsuus maalla, talo köyhän perheen rakentama,hirsipohjainen. Hyvin vähän komerotilaa, mutta todella isot ikkunat joista tulvi valoa auringonnoususta laskuun asti.
Rakentaa sai mitä tosi vapaasti.
Pilkan kohteena tänä päivänä on keskusteluissa usein maalaisjärjen puuttuminen: takerruttiin siihen mitä saat rakentaa ja miten ja mihin mutta pimeä työvoima rehotti,hometaloja syntyi kuin sieniä sateella,ympäristönkuormitukseen ei kiinnitetty asumisessa huomiota.... kyllä te tiedätte.

Pientaloalueella Vantaalla, Helsingin rajalla. Erillistalo ja muutin siihen pikkulapsena talon valmistuessa 1979 isoisän firman toimesta. Ainoa lapsi ja rauhaa ja tilaa leikkiä riitti. Pientaloalue joten kerrostaloelämä jäi täysin vieraaksi. Alueella oli oma ala-aste ja kiva leikkiä, kaikki kaverit rivareissa tai ok-taloissa. Alueen reunalta alkoi kerrostaloalue ja yläasteella tutustuin myös siellä asuviin. Olen aina vierastanut kerrostaloja ja niiden kolkkoja kaikuvia rappukäytäviä. Ulko-ovea joka ei kuitenkaan ole oma.

HOASin opiskelija-kerrostaloon muutin parikymppisenä vuokralle. Kolkkoa kun ei saanut sisustaa. Viihdyin muutaman vuoden.

Vakkarityö heti valmistuttua ja ostin jättimuulilainalla oman pienen rivarin jota vähän laittelin. Nyt jo perhe ja omakotitalossa josta enää pieni osa maksamatta.

Omakotitalo on ollut lapsuudesta asti itsestäänselvänä asumisen tavoitteena. En voisi kuvitellakaan asuvani kerrostalossa. Ehkä joskus eläkkeellä yritän jos ydinkeskustassa voisi viihtyä. Saa nähdä, jos sittenkään.

Asuin lapsuuteni 1990-luvulla omakotitalossa Espoossa. Oli iso piha, omenapuita ja marjapensaita, ja uimarannalle oli lyhyt matka. Kavereista oli pula, joten meitä kuskattiin leikkimään kavereitten luo. Yleensa äidit sopivat keskenään jossain perhekerhossa tai keskenään soittelemalla, kuka tulee kenenkin luo leikkimään. Aloitin koulun ja sain paljon kavereita. Talo oli kuitenkin vähän vanha, siinä oli n. 150 neliötä, kellarisauna ja öljylämmitys, joten vanhemmat halusivat paremman talon.

2000-luvun taitteessa muutimme uuteen taloon kehyskuntaan. Olin itse saanut osallistua uuden talon suunnitteluun ja sain unelmahuoneen. Talo oli tosi hieno. Kavereita oli kuitenkin tosi vähän, olin vähän erilainen kuin muut sillä alueella, kun suurin osa oli muuttanut sinne kerrostaloista ja he olivat itsenäisempiä, eikä äiti ehtinyt tutustumaan toisiin äiteihin ja luomaan sosiaalisia suhteita muihin vanhempiin. Meillä kävi siivooja, joten kotona oli aina siistiä ja kaunista, vaikka vanhemmat olivat tosi pitkiä päiviä töissä ja väsyneitä kun tulivat kotiin. Minusta siellä kehyskunassa oli masentavaa, joten halusin pois heti kun pääsin lukiosta. Siellä ei ollut nuorille kovinkaan mielenkiintoista tekemistä. Ihmettelen, miksi vanhempani jaksavat edelleen olla siellä, mutta kai heitä vetää sinne jokin unelma, jonka toteuttamisesta heillä ei kuitenkaan ole aikaa nauttia kuin tunti-pari iltaisin.

Nykyisin 2010-luvulla asun Helsingissä aika lähellä opiskelupaikkaa. Mielestäni ei ole oleellista asunnon ikä tai kunto tai varustelu, vaan se, että arki sujuu hyvin, ei joudu liikaa matkustamaan ja on lähellä kavereita ja tekemistä. Se, mikä on hyvä asumismuoto, riippuu elämäntilanteesta. Asunto ei kuitenkaan tee ketään onnelliseksi vaan se, että lähellä on samanhenkisiä ihmisiä.