Alkoholistin lapsi

Äitini on alkoholisti.

Usein monessa paikassa kuulee puhuttavan, siitä kuinka vanhemman alkoholismi vaikuttaa lapsen ja nuoren elämään pitkällä tähtäimellä, ellei lopun elämää. Olen osittain samaa mieltä, mutta itse olen rankat kokemukset pyrkinyt kääntämään positiivisiksi, olen käynyt ne läpi, ja kenties oppinut jotain tästä maailmasta. Ehkä saanut lisää voimia kohdata elämänmysrkyjä. Kuka tietää.
Pahin ja rankin asia mikä äidin alkoholin käytöllä oli ja on ollut, on välinpitämättömyys. Isäni ei koskaan ole kuulunut perheessemme, ja toista vanhempaa johon turvautua ei ole ollut. Alhoholismin rinnalla perheessämme on ollut väkivaltaa, masennusta ym muuta asiaan kuuluvaa.
Olin 4.vuotias, kun mummini kuoli. Seuraavana vuonna äitini tapasi miehen, jonka kanssa oli 7.vuotta. Mies on kahden veljeni isä. Se seitsemän vuotta olivatkin yhtä helvettiä. Mies lukitsi minut äitini usein johonkin ilman puhelimia. Poliisit olivat tuttuja vieraita. Minä pieni tyttö, opin olemaan varuillani, ja miellyttämään toisia. Nyrkkiä mies ei säästellyt, luojan kiitos, minuun mies ei koskenut, mutta tottahan on raastavaa nähdä oma äiti lyötävänä. Tänä aikana äidilläni oli masennuskausia, ja mm.kaksi itsemurhayritystä.
Turvakodissa käytiin 3 kertaa.
Suhde väkivaltaiseen mieheen kesti siihen saakka, kunnes äitini tapasi nykyisen miehensä. Uusi mies "auttoi "meidät irti väkivallasta, mutta eipä tämäkään paketti erityisen terve ollut. Vuosien kuluessa äitini alkoholin käyttö oli kasvanut ja kasvanut. Nyt oltiin siinä tilanteessa, että äiti jätti vastentahtoani minut veljieni kanssa yksin kotiin. Veljeni olivat minua kuitenin reilusti nuorempia. Minusta tulikin veljieni lastenvahti. Ala-asteella olessani vahdin veljiäni keskellä viikkoakin ja valvoin arki iltoja/öitä odottaen äitiä kotiin. Aina niskaan hengittävä pelko äidin lopullisesta menettämisestä niskassani. Ihme kyllä, olen kaikesta huolimatta aina menestynyt koulussa.
Väillä äiti vaikutti jopa hullulta. Seura vaihtui paikallisiin laitapuolen kulkijoihin. Lääkkeiden väärinkäyttö tuli kuvioihin samassapaketissa tuon uuden miehen kanssa. Nyt yhdessä alkoholi ja uusi mies tuntuivat varastavan rakasta äitiäni palapalta. Olin henkisesti maanraossa. Silti unelmien jonkun kummallisen voiman avulla, pysyin järjissäni. Tuohon elämään kuului tietenkin kulissien ylläpitäminen, siinä oltiinkin tosi hyviä.
Olin pienestä pitäen oppinut etsimään turvaa itse. Kävin usein iltaisin lenkillä, katsoin kaunista luontoa, rullaluistelin, kirjoitin, lauloin, kuuntelin musiikki ym.. Tein kaikkea mikä toi onnellisuuden tunteen.
Pian tilanne ajautui siihen, että äitini todella oli sekoamassa, kiitos hullumies, alkoholi, masennus. Äiti joutui tekemisiin poliisin kanssa ym.
Tein elämäni vaikeimman päätöksen. Muutin tädilleni.Jätin kaiken, äitini ja veljeni. Olin jo käynyt perheneuvolassa menneinä vuosina, ja nyt aloitin terapian. Tuosta tädilleni muutosta on nyt kaksivuotta. Vaikka paljon on vuosien varrella tapahtunut, sanoinsin, elämäni rankimmat kaksi vuotta. Olen oppinut, että ikävä voi todella tehdä oikeasti kipeää. Suhde äitiini on hyvä, mutta valitettavasti etäinen. Yhtenä syynä kenties äidin masennuskaudet. Yhteydenpito on vaihtelevaa.

Mutta, kun katson taakse päin, uskokaa, en vaihtaisi mitään pois. Rakastan äitiäni, ja nyt kun olen saanut etäisyyttä voin viimein todella hyväksyä ja sanoa ääneen: Äitini on alkoholisti. Alku aikoina se oli vaikeaa. Äitini tulee aina olemaan alkoholisti, eikä kenties koskaan raitistu, mutta säilytän sydämmessäni sitä osaa äidistä, joka on tasapainoinen. Ihan oikeasti, varsinkin, kun painitaan niinkin vaikean asian kuin alkoholismin kanssa, kokemuksesta sanon, että ei alkoholistia meidän läheisten kannata yrittää parantaa, ja vierellä kulkeminenkin on rankkaa. Etäisyys sattuu, mutta se ei tarkoita luopumista. Tai jos tarkoittaa niin silloin luopumista siitä järjettömästä huolen määrästä.

Niin, ja olen siis 15.v

Voimia kaikille! :)

Ja kuten äidilleni olen aina sanonut:
Huominen tulee aina. Aurinko on taivaalla joka päivä, välillä pilvet ovat sen edessä.