Otanko bipoon itse yhteyttä?

Hei Unohdettu ystävä.

Me olemme sekalaista sakkia, bipopäät. Jokaisella on sama diagnoosi, mutta oireetkin vaihtelevat unohtamatta sitä, että olemme kaikki temperamentiltamme ja persooniltamme erilaisia yksilöitä.

Omasta kokemuksesta voin kertoa, että varsinkaan depressiovaiheessa minua eivät kiinnosta muiden asiat (saati omat). Kaikki olematon energia menee siihen, että pidän itseäni kasassa; huolehdin henkilökohtaisesta hygieniasta ja ravinnon saannista. Maslow'n tarvehierarkia toimii tässäkin asiassa osviittaa antavana teoriana: ensin on hoidettava hengissäpysymiselle välttämättömät toiminnot ja vasta sitten "hengelliset" ja "taiteelliset" aktiot (ystävyyssuhteet, harrastukset, ym). Tästä varmaan myös Sinun ystäväsi kohdalla on lähinnä kysymys.

Bipolaarinen ihminen on usein hankala ystävä. Häneen ei voi aina luottaa (joskus on mania, joskus masennus) ja hän saattaa tietyissä tiloissaan olla myös kerrassaan huonoa seuraa - vaikkapa ärtyisä pummi tai tylsä angstaaja. On hienoa, että Sinä olet jaksanut olla ystäväsi rinnallakulkija ja vielä haluaisit olla häneen yhteydessä. Kunnioitan suuresti omistautumistasi ystäville, koska nykyaikana ihmissuhteistakin on tehty kertakäyttötavaraa, jotka voidaan heittää tuleen kun siltä tuntuu.

Luulen, että parhaimman selvyyteen kysymykseesi saat, kun laitat tekstiviestiä tai soitat ystävällesi ja ehdotat tapaamista. Ja tavatessa pystyt kysymään häneltä suoraan kasvokkain, onko aavistuksesi oikea, ettei hän halua olla kanssasi tekemisissä. Suosittelen kysymyksen asettelun harkitsemista kuitenkin - tarkoitan sitä, että kerrot ensin, miltä sinusta tuntuu noiden masennusjaksojen aikana. Että on vaikeaa arvoida, haluaako ystäväsi pitää yhteyttä ja mikä on osa sairauden aiheuttamaa käytöstä ja mikä taas henkilökohtaista.

Näkisin asian kuitenkin niin, että ainakin omakohtaisesti minulla on "sulkulista" masennuksessa möyriessäni - se koskee kaikkia läheisiäni, joitain enemmän, joitain vähemmän (sukulaisille vastaan puhelimeen jossain vaiheessa, ystäville en välttämättä). Yleensä käy niin, että ihmiset, jotka eivät halua ymmärtää eristäytymistäni, ovat kadonneet jossain vaiheessa, mutta itse en ole käyttänyt depressiosta johtuvaa eristäytymistä välien katkaisun välineenä. Sitä ei oikeassa masennuksessa osaa edes ajatella, että kukaan haluaisi olla minun ystäväni enää. Minusta ainakin olisi ihanaa, jos ystäväni soittaisi minulle masennuskauteni jälkeen ja ilmaisisi, että kiinnostusta ihmissuhteen jatkamiseen edelleen on. Monesti kuulee bipojen kertovan häpeästä - siitä tunteesta kun on sanonut jotain sopimatonta mielialapäissään, käyttäytynyt väärin ja pilannut kaiken. Itseinho ja häpeä saattavat aiheuttaa sen, ettei yhteyttä ennen tärkeisiin ihmisiin tule otettua.

Toivon sinulle vielä jatkuvaa onnellista ja hyvää ystävyyttä, onnea, iloa ja valoa elämääsi.

Ja tsemppiä ja rohkeutta puhua ystäväsi kanssa myös vaikeista asioista, vaikenemalla mikään ei parane, pahenee vaan.

Itse en ottaisi, kyse on joko siitä että bipo ei halua tavata sinua tai sitten ei kykene sinua tapaamaan. Syitä on monia. Itse tunnen parikin bipoa jotka vain nopeasti kyllästyvät uusiin ihmisiin elämässään ja käyttävät sairauttaan eräänlaisena poistoventtiilinä niille ihmisille jotka eivät enää kiinnosta.

Toki taustalla voi olla myös se bipon häpeä omasta käytöksestään (ehkä pettänyt puolisoaan kanssasi, valehdellut sinulle rankasti tai toiminut sinua kohtaan jollain muulla tavalla todella tylysti) eikä vain enää sen takia kehtaa/kykene sinua tapaamaan sillä häpeää itseään ja omaa käytöstään. Yhteydenottosi vain pahentaisi hänen ahdistustaan.

ota yhteyttä, yksikin menetetty ystävyys on liikaa

minullakin oli pitkä ja syvä ystävyyssuhde ystävättäreni kanssa joka kärsii myös maanis-depressiivisyydestä. vuosia ystävyytemme oli vakaa, vaikka hänellä kaudet ja mielialat vaihtelivatkin paljon. sitten joskus hieman yli 30 ikävuoden jälkeen hän muuttui kylmäksi ja etäiseksi ja katkaisi välit täysin minuun, mitään sanomatta, ei vain enää puhelimeen tai kirjeisiini vastannut. sitten pari vuotta myöhemmin ilmestyi taas takaisin elämääni yhteisen tuttavamme kautta ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. jatkoimme kuitenkin ystävyyttämme, mutta muutaman vuoden kuluttua välit katkesivat taas, onneksi nyt elettiin jo kännykkä aikaa ja tekstiviestein sain häneen kuitenkin jonkinlaisen yhteyden. mutta tuon jälkeen ystävyytemme on kuitenkin ollut vain varjo entisestään ja kadun edelleen sitä että menetin ystävyytemme ja sain vain satunnaisen tuttavan joka tulee ja menee miten sattuu, joskus ei vuoteenkaan hänestä mitään kuulu

Minä todellakin haluan olla rauhassa kun sairaus on pahana. Jopa viattomat "mites voit?" viestit ärsyttää. Nyt kun masis alkaa helpottaa haluaisin aloittaa kaiken alusta, uudet ystävätkin ettei tarvitsisi vatvoa noita samoja asioita koko ajan omaan vointiin liittyen

minäkin olen pohtinut tuota samaa kysymystä mitä ap:kin

ystävättäreni "hiljentyi" omien sanojensa mukaan helmikuussa, vastaili kuitenkin satunnaisesti viesteihini ja puheluihini (n. 1-3 viestiä/puhelua per kk) ja oli jopa tulossa kylään heinäkuussa, etukäteen ilmoittamatta tietenkin, en vain sattunut tuolloin olemaan kotona. sen jälkeen hänestä ei sitten ole yhtään mitään oikein kuulunutkaan, lyönyt luuria korvaan ja jättänyt vastaamatta joka ikiseen viestiin paitsi yhteen johon vastasi että "anna jo olla"

nyt viimeiseen 2kk aikana en ole enää häneen yrittänytkään saada yhteyttä, mutta haluaisin kyllä jotain yhteyttä häneen pitää. en vain halua häntä häiriköidä kun en tiedä yhtään kuinka paha tilanne hänellä nyt on. mutta en kuitenkaan haluaisi häntä kokonaan menettääkään, whatsapissa ja fb:ssä hän kyllä käy päivittäin, mutta en uskalla niiden kautta häneen viestiä laittaa kun tekstarit ja puhelutkaan eivät ole tuottaneet kuin pahaa mieltä meille molemmille

Jos ystäväsi on sinulle rakas ota yhteyttä.

Itse olen katkonut ystävyyssuhteita masennuskausina. Se ei ole ollut edes kovin harkittua. Kyse on ollut juuri jaksamisesta, tänään en jaksa puhua kenenkään kanssa, soitan sitten huomenna takaisin. Kuukauden, vuoden kuluttua en ole vieläkään soittanut. Toisaalta masentuneena oma minäkuva on vääristynyt. Ei kenelläkään ole iloa musta, en halua rasittaa ketään omilla ongelmillani, parempi niiden on ilman mua.

Kun aikaa on kulunut paljon, vaikka olo olisikin kohentunut ei yhteydenotto ole kovin helppoa. Häpeä siitä kun ei ole pitänyt yhteyttä niin pitkään aikaa ja on päinvastoin itse aikoinaan syyllinen välien katkeamiseen. Mitä siinä voi oikeasti sanoa. Mä olin vähän kipeä, sori. Kunnon selitystä ei ole. Itselle ainakin iso kynnys ottaa puhelin käteen. Monet ihmiset on mielessä, mutta yhteydenotto jotenkin vain siirtyy..

Muiden yhteydenotot olen kokenut negatiivisesti vain siinä mielessä, että ovat herättäneet syyllisyyden tuntoa. Kuitenkin kiitollinen jokaiselle joka muistaa ja välittää ja pitää kiinni.

On tullut masennuksissa unohdettua ylläpitää joitain ystävyyssuhteita ja se on sitten jossain vaiheessa kaduttanut todella paljon, mutta häpeä omasta käytöksestäni ja se etten vain kehtaa ottaa yhteyttä puolen tai jopa yli vuodenkin hiljaiselon jälkeen on ollut aina niin suuri että jotkin ystävyyssuhteet ovat sitten päättyneet.

Itse en kyllä ole maniassa onnistunut mitään ystävyyssuhteita solmimaan, ehkä jotain satunnaisia uusia tuttavuuksia tai pano-/bileseuraa löytänyt ja ne ovat sitten kadonneet manian myötä, enkä niitä ole kyllä kaivannutkaan.

Suosittelisin kyllä aloittajaa ottamaan yhteyttä vaikka ei mitään takeita siitä olekaan että maanis-depressiivinen osapuoli edes vastaa kontaktiyritykseen. Ystävyys on aina riski ja siinä antaa itsensä alttiiksi monelle eri surulle, varsinkin jos ystävyyttä tästä mielialahäiriöstä kärsivän kanssa yrittää rakentaa ja ylläpitää. Mutta se on aina onnistuessaan sen arvoista, aivan kuten rakastuminenkin.

En ole ap, mutta melko samanlaisen ongelman kanssa tässä näin joulun alla pyöriskelen.

Tapailin bipolaarista naista vuoden verran, ihastumista ja ehkä vähän rakastumistakin oli molemminpuolin. Kaikki kuitenkin päättyi huhtikuussa naisen läheisen kuolemaan ja siitä puhjenneeseen vakavaan masennukseen. Näimme tuon jälkeen 2 kertaa, mutta pidimme soittelemalla ja tekstaamalla kyllä yhteyttä aina syyskuuhun saakka. Nainen oli sairaslomalla töistä poissa useamman kuukauden, palasi sinne kyllä heinäkuussa, mutta minuun ei oikein enää yhteyttä pitänyt tuon jälkeen. Yritin sitten soittaa syyskuussa kun vietit olivat hiljenneet. Sain vain itkuisen vastauksen pihelimessa ettei pysty minua nyt näkemään kun on niin paha olo. Tuon jälkeen hän ei ole puheluihini vastannut ja vain pariin viestiin ja niistäkin viimeiseen että "en halua pitää yhteyttä" jonka jälkeen olen antanut olla hänen 2kk ihan rauhasssa.

Nyt kuitenkin joulu lähestyy. Vietimme viime joulun yhdessä sillä kummallakaan meistä ei ole perhettä joidenka luona joulua viettäisi. Pohdinkin että pitäisikö minun ottaa häneen yhteyttä ja pyytää viettämään joulua kanssani vai olisiko sittenkin parempi vain noudattaa hänen toivettaan ja lopettaa kaikki yritykset hänen tavoittamisekseen?

Kannattaako biposta kärsivää edes yrittää kontaktoida jos masennus mitä todennäköisemmin yhä jatkuu? Vai oliko tuo masennus sittenkin vain hyvä syy työntää minut pois elämästä, lopullisesti? Hänellä jäi asuntooni varmaan 2 kassillista vaatteitakin jotka aikoi kyllä tulla hakeen joku päivä...

Laitoin perjantaina vuosia tuntemalleni ystävälle viestiä useita kuukausia jatkuneen totaalisen hiljaiselon jälkeen ja viesti meni suunnilleen näin:

"Kaipaan seuraasi, kaipaan sinua ja hymyäsi. En välitä katoamisesi selityksistä tai syistä, toivon vain että palaat elämääni taas jonain päivä. Soittele/tekstaa kun siltä tuntuu. Olen täällä edelleen ja sinua ikävöin. T. XXX".

En ole vielä saanut mitään vastausta tuohon, mutta jaksan sitä edelleen toivoa. Vaikka kuukausi kuukaudelta pelkään aina vain enemmän että menetin hänet tuolle sairaudelle jota bipoksikin kutsutaan.

Ainakin se yksi maanis-depressiivisen diahnoosin saanut ihminen jonka joskus tunsin ei ainakaan halua että häneen mitään yhteyttä pidetään enää kuukausien jälkeen. Hän on ehkä yksi kaikkein empaattisimmista ja ihanin ihminen jonka olen koskaan tuntenut, mutta sairautensa takia välillä myös kaikkein itsekkäin ja kylmin ihminen johon olen elämäni aikana törmännyt. Ystävänä hänen vertaistaan ei ole vastaan tullut, mutta ei myöskään ketään yhtä kylmää joka parissa päivässä katkaisee vuosien ystävyyssuhteet yksipuolisesti ilman mitään muuta syytä kuin oma ahdistus ja sen jälkeen kun ystävät yrittävät kysyä että mikä hätänä ja että voivatko auttaa vastaa vain että ettet, painukaa ***** hänen elämästään ja vaihtaa sitten puhelinnumeroa ja katoaa ikuisiksi ajoiksi.

Sinä ehkä kaipaat bipoa, mutta se on selvää ettei bipo sinuun ole sekunttiakaan enää tuhlannut sen jälkeen kun päätti sinusta eroon oman sairautensa tai sen oireen varjolla. Bipoilta löytyy uskomatonta empatiaa ja kiintymystä, mutta saman kolikon toiselta puolelta löytyy sitten se itsekäs bipopää joka hylkää läheisensä kuin eilisen päivän lehden tai roskan.

Tänään on taas jälleen yksi vuosipäivä siitä kun menetin ystäväni tälle häiriölle. Diagnoosi hänellä on ollut jo 90-luvun lopulta ja olen tuntenut hänet lapsesta saakka, mutta silti hänen katoamisensa tuli minulle yllätyksenä, kertoi vain että on ahdistunut ja hiljainen eikä nyt jaksa puhua puhelimessa ja päätti puhelin parin minuutin jälkeen. Emme enää ikinä jutelleet tuon puhelun jälkeen. Asumme kuitenkin edelleen samassa kaupungissa, mutta en ole enää useaan vuoteen yrittänyt ottaa häneen kontaktia sillä jossain vaiheessa oli vain pakko luovuttaa kun toinen ei edes kirjeeseen vastannut parin vuoden hiljaiselon jälkeen. Oliko hän ikinä niinä yli 20 vuotena mitä olimme tekemisissä oikeasti edes ystäväni? Katosi vain...

Raskasta on ja mietin yhä edelleen että ottaisinko sittenkin vielä kerran yhteyttä. Mutta toisaalta en haluaisi repiä vanhoja haavoja auki ja todeta jälleen kerran että toinen vain hylkäsi ystävyytemme, kuin vanhan kengän, pois heittäen ja enää ikinä sitä uudestaan ajattelematta.

Henkilö ei vaikuta kauhean kypsältä. Ei ole oikein olla epäystävällinen ystävälle, joka ei ole loukannut sinua mitenkään vaan yrittää auttaa. Mikään mt-diagnoosi ei vaikuta tällaisiin asioihin. Luulen että henkilö on vähän ajautunut mielentilojensa armoille ja kuvittelee ettei hän voi vaikuttaa mielialoihinsa mitenkään, mutta tämähän ei ole totta. Sinä olet ehkä vähän turhan ymmärtäväinen: puhut depressiostakin lääkäritermein.

Onko kukaan teistä onnistunut tuossa että olisi saanut bipon palaamaan ja jatkamaan katkennutta ystävyyttä?

Minulle läheinen ihminen teki myös parisen vuotta sitten katoamistemput eikä edes puhelimeen vastannut. Nyt tänä keväänä hän sitten yllättäen soitteli ja tuntui hyvin iloiselta ja oli kuin ei mitään olisi välillämme tapahtunut. Itkin tuon puhelin jälkeen todella pitkään. En tiedä mitä tekisin, hän on tulossa elokuussa takaisin Suomeen ja ilmeisesti haluaisi jatkaa ystävyyttämme. Mutta minua pelottaa että tukeudumme taas toisiimme, hän ottaa ja sitten taas katoaa kun ei minua enää tarvitse. Toisaalta hän oli minulle vuosien ajan SE tosiystävä jota arvostin. Mutta repiikö yatävyytemme taas vanhat haavat auki? En ole vieläkään käsitellyt ja ymmärtänyt sitä minne hän vain eräänä aamuna päätti kadota.

nää bipot on vähän jänniä tapauksia, ne mitä olen itse tuntenut niin osa on hävinnyt pysyvästi yhdellä kertaa mitään ilmoittamatta, osa on hiljalleen hiivuttamalla ystävyyden päättänyt ja sitten myöhemmin yhtäkkiä takaisin ilmestyneet mitään selittelemättä. koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan, ehkä se on juuri se ystävä joka katosi vuosia sitten tai sitten jotain ihan muuta yhtä ihanaa

Tämä ketju kyllä sai hiljaiseksi näin yön hiljaisina tunteina. Minäkin kadotin ystävän, tai oikeastaan voisi sanoa että kadotin naisen jota rakastin vaikkei meillä mitään parisuhdetta ikinä ollutkaan. Eräänä aamuna hän vain ilmoitti ettei pysty pitämään yhteyttä ja siinä se sitten oli. Olin kyllä huomannut hänen väsymyksensä jo kuukausi sitten ja yrittänyt huomioida sen ja antaa hänelle tilaa, mutta se ei vain riittänyt tai tein jotain väärin ja hän päätti katkaista ystävyytemme. Minulle oli shokki nähdä hänet puoli vuotta myöhemmin erään yökerhon/hotellin edustalla bilettämässä ja iloisesti rupattelemassa, minut hän oli jo tuolloin ilmeisesti täysin unohtanut ja elämästään poistanut. Se satutti syvältä kun huomasi ettei meillä ilmeisesti mitään ystävyyttä tai rakkautta ollutkaan, vaan vain satunnaisia hetkiä elämässä.

Salaa toivon edelleen että hän ilmaantuisi ovelleni tai laittaisi viestiä, mutta sitä päivää ei taida ikinä koittaa. Mutta silti toivo elää...

Voisiko olla kyse projisoinnista? Ajatus tuli mieleeni kun luin erästä viestiketjua jossa henkilö kertoi että on usein ajatellut että oma paha olo on johtunut ulkoisista tekijöistä (hänellä työ) ja halunnut päästä siitä eroon, siksi vaihtanut usein työpaikkaa. Hän siis projisoi pahan olon työpaikkaan, työpaikka oli jonkin sortin "syy". Mutta tämä henkilö oli huomannut vasta myöhemmin että pahan olon kausia tulee itsestään, sanan molemmissa merkityksissä: ilman ulkopuolista syytä oman itsen sisältä.

On psyykkisesti kamalan rankkaa ajatella että oma paha olo johtuu omasta itsestä. Paljon mieluummin ajattelisi että paha olo johtuu jostain ulkopuolisesta tekijästä, vaikkapa sitten läheisestä ihmisestä, tai työstä, tai asunnosta, tai mistä vain. Ajatukset kääntyvätkin helposti (ainakin minun päässäni) siihen että nuo muut ihmiset ajattelevat minusta pahaa = toimii selityksenä sille miksi minulla on huono olla. Järjellä ajateltuna tiedän varsin hyvin että tuollainen ajatus on harhainen (ainakin useimmiten), mutta silti psyykkeeni mieluummin tuottaa harhaisen ajatuksen kuin totuudenmukaisen: "tämä paha olo johtuu minusta". Tuo jälkimmäinen kun herkästi johtaa yhä synkempiin ajatuksiin, pahimmillaan tekoihin varsinkin pahassa masennuksessa. Jostain täytyisi löytyä armollisuus itseä kohtaan. OK, kokemani paha olo johtuu minusta itsestäni, mutta se ei haittaa?

Bipojen kanssa saaolla varuillaan. Ihan kokemukesta tämä. Ite jätin bipokaverin ihan hänen sekopäisyytensä takia. Niin hullua touhua kaiken aikaa oli sitten mania tai depis, niin en jaksanut kuunnella ja katsella sitä touhua. Koskaan ei ollut tuolla henkilöllä oikeastaan mitään normaalia vaihetta. Ja kaikenlisäksi narsistinen ja itsekeskeinen. Seksuaalisuus ihan pimeetä.

No,...sanoisin, jos tiedätte henkilön olevan bipo ja varsinkin vaikea-asteinen, ei kannata edes aloittaa ystävyyssuhdetta. On nimittäin todella rankkaa ja milloinkaan et tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yht'äkkiä lojuu petin pohjalla ja jo jonkin ajan kuluttua lentelee jossakin pilvessä. Sotkee kaikki omat niin kuin muidenkin asiat maniassa.

Siinäpä se, otatko yhteyttä vai ei.

Vaikeita tapauksia bipot kyllä ovat. Kokemuksesta voin kertoa niin lähdin oma-aloitteisesti pois bipon seurasta. Hänen käytöksensä oli outoa, mielialat vaihtelivat aallonpohjasta huippulukemiin positiivisuudessa. Taisi olla molemmissa päissä hänellä psykoottistasoista häiriötä.

Lääkitys hänellä oli päällä, mutta silti mielialanvaihtelut rajuja.

Sama myös niin tosi vihainen ja jopa huusi, kun kysyin hänen voinnistaan. Oli vihainen. Aivan epänormaali reaktio.

Depisvaiheessa makasi petin pohjalla ja hautoi itsaria.

Maniassa meni niin kovilla kierroksilla ettei siinä perässä pysynyt ja asiat menivät sekaisin. mm. raha- asiat päin seiniä, todellisuudentaju heitti ym.

Kiinnitti huomiota tuo holtiton naapureiden häiritseminen ja huuto kovalla äänellä ulkona pihallaan. Taisi olla kulmakunnan tunnettu outotapaus. Tämän vaan huomasi naapuruston pitkistä katseista ja hymyilystä.

Hänellä myöskin oli mustasukkasuutta ja kateutta ja toisen hyväksikäyttöä. Miehensä oli alistetussa asemassa niin kuin sai kuulla olevansa osaamaton ja huono ihminen. Jotenkin tuntui kuin olisi ollut narsisti myöskin. Puhui jatkuvasti muodossa minä, minä ja minulle, minun. Koska kävi terapiassa niin se sitten huomasi puheissaan.

Maniassa hän hyppi vieraissa miehissä vaikkakin oli naimisissa. No ei tässä sen enempää, mutta en todellakaan jaksanut katsella tuota touhua. Kannattaa miettiä kaksi kertaa ottaako yhteyttä vai ei. Se vaan niin joudut kyllä kärsimään mennessäsi bipon kelkkaan. Täällä maailmassa on suurin osa ihmisistä kunnollisia ja tasapainoisia. Hae mielummin itsellesi tervettä seuraa. Bipon kanssa joudut kyllä vaikeuksiin. Tärkeä asia niin et voi luottaa, sillä tämä bipo ainakin kertoi asioitani eteenpäin jne. Luotto meni ja sen kyllä näin niin parempi lähteä heti, jos eteen tulee bipolaarinen vakava-asteinen henkilö.

Tämä bipo myöskin vaihtoi miesystäviä aina maniassa. Hänen kuvitelmat itsestään olivat aivan jotain ,.......kehui itseään ja korosti itsensä erikoiseksi ihmiseksi, mutta sekavalla tavalla.

Ei kunnioittanut toisen reviiriä.

Oli sossutapaus, eläkkeellä.

Eipä se taida auttaa vaikka kadonneeseen osapuoleen yhteyttä viestillä tai kirjeellä ottaisikin, ja puheluun ei välttämättä edes vastaa. Ainoa toivo on että kadonnut osapuoli ottaa itse yhteyttä tai sitten satutte ihan spontaanisti tapaamaan jossain missä teidän on juteltava ja tutustuttava uudelleen, edes hetken verran.

Minulla on elämässäni kokemusta kahdesta bipodiagnoosin omaavasta naisesta. Toisen kanssa minulla oli reilu parikymppisenä yli 2-vuoden on-off-suhde joka kulki kuin vuoristorata. Toinen nainen taas pyörähti elämässäni pari vuotta sitten vain vähän reilu puolen vuoden ajan, josta tapailimme epämääräisissä merkeissä ehkä noin 3kk ajan. Hänen kanssaan emme seurustelleet, enkä edes tiennyt oliko nainen sinkku, enkä sitä häneltä ikinä edes suoraan uskaltanut kysyä kun pelkäsin että vastaus vain ajaisihänet pois luotani. Rakastin molempia naisia kuitenkin tulisisti ja enemmän kuin olisi ollut järkevää. Tavallaan he olivat hyvin samanlaisia ja uskon edelleen että jos he olisivat olleet saman ikäisiä samaan aikaan he olisivat olleet kuin identtiset kaksoset, niin paljon heissä oli samaa. Kumpaakaan en ole ikinä pahalla muistellut, enemmänkin rakastuneen hölmön kaipauksella.

Tuosta ensimmäisestä nuoruuden rakkaudesta olen jo vuosia sitten päässyt eroon, sillä hän paljasti minulle suhteen päättyessä sellaisia asioita joidenka jälkeen en häntä varmaan ikinä kykenisi rakastamaan, tai ainakaan luottamaan ja toiseksi tapasin hänet vuosia myöhemmin jolloin kuulin hänen menneen ulkomailla naimisiin 40v ruotsalaisen kartanonherran kanssa (varmistin asian myös toisesta lähteestä).

Mutta tuo jälkimmäinen nainen taas pyörii yhä edelleen mielessäni, vaikka hänenkin katoamisestaan on jo reippaasti yli puolitoista vuotta aikaa. Vuoden verran koetin häneen yhteyttä pitää ja kontaktia saada, turhaan. Paha mieli siitä vain itselle tuli ja varmaan myös hänellekin, joten lopetin ja nyt minulla ei ole enää edes hänen numeroaan eikä osoitetta joten en häntä enää edes voikaan tavoittaa. Hiljaa mielessäni kuitenkin toivon että törmäisin häneen taas kadulla niin kuin monta kertaa aiemminkin tai että hän soittaisi minulle. Näin ei kuitenkaan varmaan ikinä käy, mutta silti toivo elää. Ei minulla tähän oikein muuta ole sanottavaa kuin että soita minulle Tuire jos näet tämän tekstin, kyllä minä sinua ihan oikeasti kaipaan edelleen, vaikka olenkin alkanut jo ajat sitten epäillä omaa mielenterveyttäni tämän asian suhteen. Huoh.

Ota yhteyttä, eihän se mitään maksa.

Mutta toisaalta olet ilmeisesti jo yrittänyt tuota eikä mitään tulosta ole syntynyt, joten miksi syntyisi jatkossakaan? Jossain vaiheessa sitä pitää vain tunnustaa tosiasiat että toinen on sinut hylännyt etkä saa ikinä tietää todellista syytä. Elämä jatkuu.

Ota nyt ap (tiedän kyllä oikeesti kuka!!!) se yhteys. Mä en ole se joka ottaa...

Itse ottaisin yhteyttä, mutta en puhelimella vaan kirjeellä vaikka jonain merkkipäivänä tai vaikka uudenvuoden kunniaksi. Kirjoittaisin kirjeeseen kuinka kaipaan ystävyyttämme, häntä ja keskustelujamme ja toivoisin hänen vastaavan kirjeeseeni edes muutamalla sanalla.

Tosin en tiedä hänen osoitettaan...

Häpeä on kyllä välillä niin kova että tulee välit katkaistua moniin ihmisiin. Tai no, ei se mitään tietoista katkaisua ole, vaan ihmisten poistyöntämistä omasta elämästä ja täydellistä erakoitumista, toisen laiminlyöntiä ja sosiaalista passivoitumista niin pitkään että toinen osapuoli ottaa etäisyyttä tai pitää sen verran taukoa yhteydenpidossa että se välien katkeaminen tapahtuu.

Moneen ihmiseen olisin aikoinaan halunnut jossain vaiheessa ottaa yhteyttä, mutta en ole sitten sitä ikinä saanut tehtyä kun hävettää ja pidän itseäni niin toivottamana, inhottavana tai arvottovana ihmisenä etten halua toisen elämää pilata omalla läsnäolollani. Muutamia vuosia sitten huomasin sen että elämässäni ovat oikeastaan pysyneet ne ihmiset joiden kanssa olin jossain tekemisissä ennen 17 ikävuottani, sen jälkeen ei ole yhtäkään pitkää ihmissuhdetta, niin ystävyys,- kuin parisuhdettakaan ollut, vaan kaikki tuon jälkeen elämääni saapuneet ihmiset ovat olleet siinä vain hetken. En syytä muita ihmisiä, vaikka toki joissakin tapauksissa vikaa on ollut myös heissäkin että on käynyt miten on käynyt, mutta suurimmaksiosaksi se vika on ollut minussa. En vain kykene tuntemaan olevani sen arvoinen että kenenkään elämää haluaisin tuhota ja olla se paska jonka takia kaikilla on vain paha olla. Kumpa voisin vain kadota eikä kukaan edes muistaisi minua niin saisin rauhan.

Luin tätä ketjua ja itkin, satuttaa kun tinnistan itseni niin monesta tarinasta. En ansaitse ystävyyttä keltää ikinä kun olen näin paha ihminen.

JOtenki tosi kipeetä touhua... lukee näitä tuttuja tarinoita.
Ei se pipopää koe olevansa teidän terveiden tavallisten ihmisten arvoinen. taitaa olla näin? ja mitä voi sanoo, jos ja kun ei oo pitäny yhteyttä,ehkä ikuisuuksiin, toilaillu, masennellu, hävenny vaan itteensä ja koittanu pysytellä jotenki kasassa, aisoissa tms.?

Hmm... Tämäpä olikin ajankohtainen ketju minulle kun satuin sen juuri lukemaan. Sain tänään tietää että että työpaikallani vapautuu 2 vuoden mittaista virkaa ja nyt pohdinkin junassa istuessani että uskaltaisinkohan vinkata asiasta eräälle naiselle jonka kanssa minulla oli työpaikalla vähän sen ulkopuolellakin vispilänkauppaa vajaa parisen vuotta sitten. Hän oli se joka katkaisi välit masennukseensa tms. vedoten ja minä olin sitten se joka hölmönä yritti pitää yhteyttä. Ja nyt pitkän hiljaisuuden jälkeen pitäisi uskaltaa ottaa yhteyttä häneen, mutta en vain kehtaa. Mielessä pyörii vaikka mitä, häpeä pääasiassa ja se että kuinka hölmöltä vaikuttaisin jos vain laittaisin hänelle viestiä kun ei hänestä ole mitään kuulunut reilu vuoteen.

I understand better than well that you don't want to hear from me anymore. Nor would I. Maybe there shouldn't even be people like me.

I think it's easyer for you to be angry with me, when I don't call you and you don't need to hear my sorrow. Because you are too compassionate. Such as every decent person should be.

I am sad of all that shit you had to go thru because of me. I hope that I could be better. That there wouldn't be so many ups and downs. That you didn't have to quess who I am today. I would like to be normal.

I guess you have red all those writings on the internet. They say all you can do is turn around and walk away. So walk.

I'm going to miss you. I am sorry. I love you even if you don't feel it. I am sorry for that too. Sorry for everything.

Minustakin voisit ottaa yhteyttä, tai niinkuin ymmärsin olit jo ottanut. Silti, voihan sitä uudelleenkin ottaa.., vaikutat niin ainutlaatuiselta ystävältä, jota bibon ei oikeasti olisi vara menettää. Olet ymmärtävä, ja annat toiselle tilaa silloin kun tarvitsee, silti et halua hylätä. Tämä on kullan arvoinen piirre ihmisessä.

Itse olen saanut bibo diagnoosin vasta äsken, ikää yli 50 vuotta, ja ei ainuttakaan ystävää.
Työelämää takana 35 vuotta, ja todellakin siihen on mahtunut vaikeita kausia.
Silti puristin päivä kerrallaan eteenpäin, ja aikaan mahtuu masennusta, ja kaikkea ihme sairastelua, jolla oli muita nimiä ,kuin depressio ja masennus....ja silti sen kourissa kotona makasin.
Tässä tietysti auttoi se, että mulla oli muitakin sairauksia, joita itsekin kuvittelin enemmin potevani kuin tuota depressiota.

Ystävät on kadonneet elämästä kokonaan, ketään ei ole jäljellä. Hyvänä aikanahan sitä ollaan sosiaalisia, mutta jotenkin kun ikää on jo yli 50 ei noita uusia ystäviä enää oikeen löydykkään..Kaikilla on jo verkostonsa.

Eli pointtini on, bibon ei ole varaa menettää hyviä ystäviä, koska joskus sitä huomaa sitten olevansa todella yksin.

Hei, olen lueskellut täällä kertomuksia bipoista ja sairaudesta. Kaikki sopii niin täydellisesti mieheen jonka tapasin pari vuotta sitten. Kaikki oli kuin unta, ihana mies. Kohteli minua hyvin, oltiin rakastuneita. Miehellä alkoi syksyllä olemaan harhoja ja muuttui vihaisen oloiseksi. Käytös muuttui totaalisesti. Aamulla oli kaikki hyvin. Illalla oli täysi raivo päällä. Ei ole koskaan kuulemma minua rakastanut, olen kaikkea kamalaa hänelle aiheuttanut. Minulla ja hänellä on kuulemma toinen ym. ym. No sitten hän minut jättikin. Koskaan mies ei puhunut, että olisi mitään sairautta. Nyt kun olen yksi yksi laskenut asioita, niin kaikki viittaa tähän sairauteen. Viimeiset viestit mitä on häneltä tullut, niin hän valitteli kurjuuttaan ja voivotteli, että joku tappaisi hänet ym. Minulla on kuitenkin kova kaipaus miestä kohtaan, meillä kun oli kaikki kuitenkin niin hyvin ja ihanaa. Voinko laittaa miehelle viestiä (tosin tiedän, että viestit menee varmaan jonnekin roskapostiin..)? Sanonko, että kaipaan ja tahdon olla hänen ystävänsä? Kait hän joskus lukee viestit... pahan olon mentyä ohitse. Silloin ainakin.. En tiedä, en vaan voi unohtaa häntä :(

Minulla on vähän samankaltaisia kokemuksia takana sillä olen kolme kertaa joutunut samanlaiseen eri bipojen pyöritykseen joissa he ovat tulleet ja menneet omien tunteidensa vietteleminä hyvinkin nopeasti.

Yli 20 vuoden kokemuksella voin sen ap:lle sanoa että kun bipo on se osapuoli joka tulee ja menee, niin se uusi ystävyys voi syntyä vain hänen aloitteestaan. Toisen, jätetyn osapuolen ei kannata olla se yhteyttä ottava osapuoli, sillä siinä vain satuttaa itseä kun saa todeta että onkin kaiken yhteisen historian jälkeen pelkkää ilmaa toiselle, persona non grata.

Jos taas bipo osapuoli on se joka murehtii sitä yhteydenottamista, niin siihen kannattaa ryhtyä, mutta rennolla ja rauhallisella, ei-pakottavalla asenteella. Pallo (ystävyys) on aina sen käsissä joka sen on viimeisimmän kerran pois heittänyt. Ihmiset unohtavat, antavat anteeksi, varsinkin niille joista välittävät. Ei ne hukatut ja häpeälliset vuodet välttämättä ole muualla kuin sinun omien korvien välissä. Ihmiset rakastavat sinua viosta ja käytöksestäsi huolimatta, usko pois.

Pitäiskö vai eikö pitäis? Onko järkee vai ei?

Täytyy kyllä nyt myöntää että nuorempana tuli elettyä tietynlaista ihmissuhteiden (ei parisuhteiden kuitenkaan, onneksi) kertakäyttömaailmassa. Monta ystävyyssuhdetta tuli solmittua, mutta yhtä monta tuli katkaistuakin, yleensä masennuksen tai eristäytymisen takia, mutta joskus myös ihan vain siksi koska uusia ystäviä oli vain niin helppo aina jotain löytää.

Onneksi tuo aika on jo taakse jäänyttä. Parisuhteessa ollessa myös sosiaalinen elämä on rauhoittunut ja uusia ystäviä ei tule enää elämääni siihen tahtiin miten niitä tuli 15-30v ikäisenä.

Olisi kyllä joskus mukavaa kuulla niin monesta ihmisesta jotka ovat jääneet sinne "jonnekin" aikojen taakse. En kuitenkaan ole liittynyt Facebuukkiin ja kynnys ottaa yhteyttä näin vuosien jälkeen on minulle ainakin täysin mahdotonta. Ehkä silloin voisi vanhoja muistoja viristää jos sattuisin kaupungilla johonkin vanhaan tuttuun törmäämään, mutta en kyllä ole enää vuosikymmeneen asunut niissä kaupungeissa ja maissa missä asuin aikoinaan. Bipo vei minua uusiin kaupunkeihin ja maihinkin, välillä jopa turhankin nopeasti.

Ystäväni on bibo erikoinen ihminen. Olemme tunteneet yli 50 v. Nuorempana hänen kuvionsa oli niin erikoisia etten oikein jaksanut hänen kanssaan. Emme ole koskaan varsinaisesti loukanneet toisiamme. Ikäihmisenä hän on välillä niin kiukkunen ,että se loistaa tekstiviesteistäkin läpi. Silloin pidän tauon yhteyden otossa. Itsekeskeinen välillä lossaa olla olla niin välittävä ihminen. Ei tule toimeen oikein kenenkään kanssa. Kyllästyy ihmisiin nopeasti. Muuttaa usein asuntoa ja paikkakuntaa. Missään ei ole hyvä olla.

Tapasin alkuvuonna uskomattoman miehen, jonka kanssa juttu alkoi luistaa heti. Hänen huumorintajunsa oli yhtä kieroutunut kuin omanikin, koskaan ei ollut riitoja ja pienet eriävät näkemykset voitiin käsitellä asiallisesti - me kun molemmat olimme hyvin neuvottelevia, rauhallisia ja ymmärtäväisiä luonteeltamme. Hän oli empaattinen, huomaaainen, avulias, lämmin, älykäs, syvällinen, täysi kymppi. Unelma.
Tämä mies oli myös ensimmäinen ihminen koskaan, josta alusta asti tuli tunne, ettei minun tarvitse esittää mitään, mitä en ole. Tuntui, kuin olisi löytänyt ihmisen, jonka seurassa oleminen on kuin olisi tullut kotiinsa. Ei mitään mielipuolista roihuavan polttavaa ja rikki repivää rakkautta, vaan rauhallisen kotoisa, lämmin ja turvallinen olo.

Meni hyvin pitkään, kunnes yhtä äkkiä hän halusi päätteeksi lopettaa jutun. Tämä tuli täysin järkytyksenä itselleni, sillä kaikkihan oli mennyt niin hienosti välillämme! Hän ei juuri tilannetta suostunut avaamaan, halusi vain kuulemma keskittyä juhlimiseen miettimättä mitään sitoumuksia. Koetin olla ymmärtäväinen, mutta samalla varmasti myös sanoin järkytyksissäni typeriä, harkitsemattomia asioita ja yritin viimeiseen asti takertua ja saada hänen mielensä muuttumaan. Lopulta sovittiin, että joskus voidaan vielä nähdä ja olla tekemisissä edelleen. Ei mennyt kovin kauaa tuosta, kun alkoi yllättäen blokata whatsapissa - välillä hänen profiilikuva katosi ja viestit eivät menneet perille, sitten tuli taas hetkeksi kuva näkyviin. Nyt on viimeisin esto ollut jo 1,5 kk voimassa, eikä hänestä ole kuulunut yhtään mitään.

Jälkeenpäin ajateltuna kesä oli hänellä ERITTÄIN vauhdikas verrattuna vaikkapa kevääseen. Hengästyttää edes miettiä sitä tahtia: töiden ja ylitöiden päälle kaikki se puuhastelu, ex tempore menot, ryyppäämiset, reissut. Kaikki tämä keskimäärin hyvin vähäisellä nukkumisella, ja silti energiaa tuntui jostain aina vain riittävän. Puhe oli nopeaa ja lennokasta. Jossain kohtaa tuntui yhtä äkkiä kääntyvän siihen, että nukkui liikaakin, oli apaattinen, vastaukset viesteihin vähenivät ja lyhenivät. Tunnisti itse olevansa väsynyt ja muistin heikentyneen selkeästi.

Usein tuntui, että miehellä olisi ollut jotain kerrottavaa, muttei sitten kuitenkaan saanut avauduttua. Koskaan hän ei mahdollisesta kaksisuuntaisesta maininnut, mutta onhan tässä ollut hyvinkin selkeitä merkkejä, kun näin myöhemmin tilannetta arvioi.

Kaipaan häntä joka ikinen sekunti, sillä hänen kanssa oli yhteys, jota kenenkään toisen kanssa ei koskaan ole ollut. En tiedä, voisinko ja uskaltaisinko luottaa häneen enää romanttisessa mielessä, sillä olin jo ennen tätä varsin rikkinäinen huonoine mieskokemuksineni, mutta edes ystävänä hänellä varmasti olisi paikka elämässäni - jos hän joskus vielä avaa puheyhteyden uudelleen. Olenko aivan hullu, jos odotan sellaista tapahtuvaksi, vai tuhlaanko vain aikaani? Palaako kaksisuuntainen ihminen yleensä vanhojen, "roskiin" heitettyjen ihmissuhteiden pariin, vai onko helpompaa vain polttaa sillat takanaan? Joskus tuntuu, että vihaan häntä, kun muuttui yhtä äkkiä kylmäksi ja aivan eri ihmiseksi kuin johon alunperin tutustuin, mutta useimmiten tunnen lähinnä katkeruutta siitä, miten jokin sairaus voikin aiheuttaa näin epäreiluja, hirveitä tilanteita ja lopulta kaikilla osapuolilla on vain paha olla.

järkyttäviä kokemuksia, samalla niin tutun kuuloista menoa...