Sinne meni, taas.

Olen ihan sanaton, mutta voimia sinulle. Selviät kyllä. Toivottavasti sinulla on jokin tukiverkko, jolle voit jakaa tuntemuksiasi.

Ei sinun tarvitse hävetä mitään! On aivan normaalia että tunnet surua ja tunteet heittelevät. Mutta itsekin sanot että toisaalta on helpottavaa kun ei tarvitse riidellä eikä jälkeenpäin miettiä mitä tuli sanottua. Jokainen eron käynyt suree sitä ettei ''onnistunut'' vaikka pitihän sen liiton kestää ja sillä mielellähän liitto solmittiin.
Käy sinäkin surutyösi läpi!
Ei sinun tarvitse kaikkia asioita heti päättää ja ratkaista, raha-asioita, asuntoon liittyviä ja muuta. Seinät tuntuvat kaatuvan päälle jos stressaat liikaa. Luota vaan siihen että asiat järjestyvät ajallaan. Muista että lapset ovat myöskin miehesi vastuulla. Vaikka hän ilmoitti haluavansa erota, ei hänellä ole oikeutta vaan kääntää selkäänsä ja kävellä tiehensä. Hänen täytyy osaltaan huolehtia siitä että lapsilla on koti jms.
Tulee vielä sekin päivä kun asiat ovat selkiytyneet ja nautit vapaudestasi ja siitä kun saat päättää itse elämästäsi ja näet lastesi kasvavan!

Sen häpeän vuoksi liian moni tekee vieläkin surkeampia asioita eli etsii lohtua sieltä, mistä sitä ei ikimaailmassa pitäisi etsi. Luulee olevansa jotenkin huonompi ihminen eron vuoksi, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, mutta saattaa viedä paikkoihin, joissa todella leimataan huonoksi etsiessään sitä lohtua juuri vääristä paikoista.

Kun uskoisi niihin tukiverkkoihin ja lapsien vuoksi myös olisi heidän kanssaan, sillä onhan ero lapsille hyvin rankka paikka. Ei se ole sitä että he siinä menevät pakolla mukana, he todella kärsivät ja pelkäävät. Onhan heiltä hajonnut koti, toivottavasti niitä uusia suhteita ei lähimpään vuoteen ainakaan ole yhtään missään ja yhtäkään.

Kyllä sitä ehtii siihen seuraavaan tuhoon pienemmälläkin kiireellä.

Eronnut et ole huono ihminen, olet suureessa tunneryöpyssä, jossa eläminen on tosi vaarallista. Joten jos suinkin sinulla vanhemmat, jotka välittävät tai tasapainoisia tukijoita muita, niitä tarvitaan tuohon tilanteeseen. Tiedän että suustasi sinkoilee mitä hirveämpiä, mutta siinä samalla purat taakkaasi, joten niiden kuuntelijoiden pitää olla vahvoja, jotta eivät loukkaannu noista purkauksistasi.
Itkeä saa ja pitääkin, mutta uutta seuran hakua en todella suosittele, lapset tarvitsevat tukea ja paljon, eivät he ymmärrä toisenkin katoamista.

Pakko sanoa, et voimia. Arki pienten lasten kaa ei oo helppoa mutta kaikesta selviää. Niin ja mitä tulee tohon muiden kommentointiin niin älä välitä. Tää on sun elämä ja sä päätät miten sä sitä elät ja mitä teet! Pitää aina muistaa, että kaikki päätökset on tehty sen hetkisen tietojen ja fiilisten pohjalta.

Kaikki järjestyy kyllä! Ihan turhaan häpeät. Ja mietit, ettei lapsilla ole enää eron jälkeen "ehjää" kotia. Koti voi olla eron jälkeen lapsille paljon ehjempi kuin vanhempien liiton aikana.

Lasten tapaamisista teidän kyllä täytyisi sopia paremmin. Ei se käy, että mies tapaa lapsia säännöllisesti kotona silloin kun sattuu huvittamaan. Kiusaat vain tällaisella ratkaisulla etenkin itseäsi, mutta myös lapsia. Eikä pienille lapsille sovi 50/50 asuminen ollenkaan. Ja nuorimmainen tarvitsee yhden huoltajan. Alle vuoden ikäistä lasta ei ole hyvä raahata isälle edes joka toiseksi viikonlopuksi. Näin kyllä suosittelee asiantuntijatkin.

Toivotan sinulle ap voimia ja erityisen paljon, kun lapsesi ovat noin pieniä. Itselläni lapset ovat jo isoja, mutta tunneskaalan kyllä tunnistan ja huolen huomisesta.
Minua läheisimmät ovat yrittäneet tsempata ja valaa uskoa uudenkin kumppanin löytämisestä (itse olen tätä asiaa jo pitkään läpi käynyt) aikanaan. Ainakin tiedän mitä piirteitä ihmisessä en lainkaan hyväksy tulevaisuudessa.

Onhan se aika hel.vettiä kun yhdessä perhettä perustetaan ja kun lapset on aikaan saatu, herra ilmoittaakin eroavansa. Tässäkö on tämän ajan mies, vastuuntunnoton, lyhytjännitteinen ja keskenkasvuinen??!
Tuosta vaan voidaan lähteä mitään välittämättä siitä mitä on aikaan saatu, miten lasten tuleva elämä järjestyy ja mitä vaurioita se pienimmille aiheuttaa.
Tällaisessa maailmassako lasten äitien on lapsia synnytettävä ja elämää rakennettava? En ihmettelisi lainkaan vaikka lapset tästä maasta katoaisi kokonaan tämän vastuuttomuuden vallatessa ihmisiä. Pettämiset ja uskottomuus, järjetön itsekkyys on sairasta kuin kulkutauti joka etenee kaiken aikaa. Vaikka aikuinen ihminen pärjää, tehdään lasten elämä vaikeaksi aikuisten ihmisten tyhmyyden ja rikkonaisuuden tähden. Takana on aina vain itsekkyys, ei ole haluakaan korjata tai yrittää mitään perheenä. Ovatko nämä ihmiset terveitä psyykkisesti, sitä vahvasti epäilen. Suututtaa tämä hulluus tässä ajassa.

Löytyy noita naisistakin. Minulla vaimo koki jonkun herätyksen 6 avioliitto vuoden jälkeen ja ilmoitti ettei rakasta enää. Selvisi että oli löytänyt uuden rakkauden. Nyt asuu pääasiassa sen luona ja pieni lapsi kulkee oman kotinsa ja sen uuden kodin välillä. Minulle täysi shokki koska elin normaalia perhe elämää ja perhe oli minulle kaikki kaikessa. Nyt kaikki särjetty.. Miten näistä voi päästä yli?

Voimia kovasti aloittajalle. Olen itse lähes samanlaisessa tilanteessa, mies lähti helmikuussa joten aikaa on kulunut 5kk. Meillä ei ihan pientä lasta ole, mutta 3v nuorin.
Kolmas lähtönsä oli meilläkin, kahdesti on madellut tiensä takaisin, toki minäkin tein silloin selväksi että haluan hänet takaisin. Vähän pienempi shokki se lähtö on kerta toisensa jälkeen ollut, mutta kyllä koko kevät meni ihan sumussa. Käyn perheneuvolassa psykologilla juttelemassa ja mulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa myös keskustelen ajatuksista ja tuntemuksista. Ehdottomasti suosittelen keskusteluapua, pääsisit varmasti neuvolan kautta kun teillä on noin pieni lapsi. Kävimme yhdessäkin exän kanssa. Minä olisin halunnut hoitaa eron hyvin, yhteisiä lapsiamme kunnioittaen. Ikävä kyllä se ei ole ollut mahdollista ja tällä hetkellä emme jatka noita yhdessä.
Nyt 5kk jälkeen olen alkanut ajatella, että miehen ratkaisu oli hyväksi minulle ja lapsillekin, meillä on niin rauhallista kotona. Alkuun koin meidän vain menettävän kovasti. Olen nähnyt asioita uudella tavalla ehkä terapian vuoksi, mutta myös etääntyminen tulehtuneesta avioliitosta on auttanut. Exäni on ehkä hankala ja kiukkuinen, koska en häntä takaisin ole pyytänyt. En keksi muuta syytä..
Tuo häpeä on tuttu tunne minullekin. Olen alkanut miettiä miksi häpeän, minä elin arvojesi mukaisesti. Olin suht tyytyväinen avioliittoni ja erittäin tyytyväinen perhe-elämääni. Ex oli koko ajan levoton ja turhautunut. Se oli kovin raskasta itselle, kun joutui kierteeseen koittaa miellyttää exää ja helpottaa hänen elämäänsä, jotta tuntisi edes hetkellistä tyytyväisyyttä. Minä jatkoin arvojeni mukaisesti, lapset ja perhe on tällä hetkellä ne tärkeimmät, kun ovat niin pieniä. Lapsuus on kovin tärkeä koko elämän kannalta, ymmärrän nyt miten minulla meni paljon keskittymistä exään. Aivan liian paljon. Yhden vanhemman perhe voi olla ehjempi kuin ydinperhe.
Minä en enää exää takaisin halua ja ainoa toiveeni on, että lapset ilman suurempia traumoja tästä elämänvaiheessa selviävät.

Taitaa se eron suurin syy näkyä sieltä.